YKSIMIELISYYDEN OHJE

Eräät tunnustukseen yhtyneet jumaluusoppineet ovat jonkin aikaa käyneet näiden kohtien tulkinnasta kiistoja, jotka täten ratkaistaan ja sovitaan Jumalan sanan johdolla ja kristillisen oppimme pääsisällön mukaisesti.

Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden teologien keskuudessa kiistaa aiheuttaneiden uskonkohtien

TIIVISTELMÄ

Opin summa, sääntö ja ohje,

jonka mukaan kaikkea oppia on arvioitava ja syntyneet kiistat kristillisesti selvitettävä ja ratkaistava

1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni" (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) "Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu".

Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen.

2. Kohta apostolien ajan jälkeen, jopa heidän vielä eläessään, ilmaantui vääriä opettajia ja harhaoppisia. Heitä vastustamaan vanha kirkko laati symboleja eli lyhyitä, täsmällisiä tunnustuksia, jotka sisältävät oikeauskoisen tosi kirkon yhteisen ja yksimielisen kristillisen uskon ja tunnustuksen. Sellaisia ovat Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen tunnustus. Niinpä mekin tunnustamme ne omiksemme ja hylkäämme siten kaikki harhaopit, sellaiset opit, jotka ovat tunkeutuneet Jumalan kirkkoon mutta sotivat näitä tunnustuksia vastaan.

3. Oman aikamme kirkko on uskonasioiden vuoksi jakaantunut. Erityisesti paavilaisuutta, sen väärää jumalanpalvelusta, epäjumalanpalvelusta ja taikauskoa, mutta myös muita lahkoja vastustaen me pidämme yksimielisen kantamme ilmauksena ja kristillisen uskomme ja tunnustuksemme julkilausumana, omana tähän aikaan kuuluvana tunnuksenamme eli symbolinamme alkuperäistä, muuttamatonta Augsburgin tunnustusta, joka ojennettiin keisari Kaarle V:lle Augsburgin valtiopäivillä v. 1530, niin myös sen Puolustusta sekä niitä Opinkohtia, jotka laadittiin Schmalkaldenissa v. 1537 ja jotka ovat etevimpien silloisten teologien allekirjoittamat.

Koska nämä asiat koskevat myös tavallista maallikkoa ja hänen sielunsa pelastusta, me tunnustamme omiksemme myös tohtori Lutherin Vähän ja Ison katekismuksen, sellaisina kuin ne kuuluvat hänen Teoksiinsa. Ne ovat "kansanraamattu", ne sisältävät suppeassa muodossa kaiken, minkä Pyhä Raamattu esittää laveasti siitä, mitä kristityn on pelastuakseen tiedettävä.

Kaikki opit on tarkistettava yllä esitetyn ohjeen mukaisiksi. Kaikki mikä on vastoin tätä, on vastoin uskomme yksimielistä julkilausumaa ja on sellaisena hylättävä ja torjuttava.

Näin ero Pyhän Raamatun (Vanhan ja Uuden testamentin) ja kaikkien muiden kirjoitusten välillä pysyy voimassa. Pyhä Raamattu säilyy ainoana tuomarina, sääntönä ja ohjeena. Se on ainoa koetinkivi, jonka avulla kaikki opit on tutkittava ja arvioitava; se ratkaisee, ovatko ne hyviä vai pahoja, oikeita vai vääriä.

Muita tekstejä taas, sen enempää uskontunnustuksia kuin muitakaan mainittuja kirjoituksia, ei saa käyttää tuomarina niin kuin Pyhää Raamattua. Ne ovat ainoastaan uskon todistuksia ja julkilausumia, jotka osoittavat, kuinka kunakin aikana eläneet opettajat ovat Jumalan kirkossa ymmärtäneet ja tulkinneet Pyhää Raamattua kiistanalaisten opinkohtien osalta ja kuinka raamatunvastainen oppi on hylätty ja tuomittu.

PERISYNTI

1. Onko perisynti sanan varsinaisessa merkityksessä, mitään eroa tekemättä, ihmisen turmeltunut luonto, substanssi ja olemus tai jopa hänen olemuksensa tärkein ja paras osa, järjellinen sielu ylevimmillään ja kyvykkäimmillään? Vai onko vielä lankeemuksen jälkeenkin olemassa ero toisaalta perisynnin, toisaalta ihmisen substanssin, luonnon, olemuksen, ruumiin ja sielun välillä, niin että luonto ei ole yhtä kuin perisynti, joka on turmeltuneeseen luontoon piintyneenä ja joka turmelee luonnon?

Affirmativa

Edellä olevan ohjeen ja opin summan mukainen puhdas oppi, usko ja tunnustus

1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että on olemassa ero ihmisluonnon ja perisynnin välillä. Tämä ei koske ainoastaan ihmisluontoa sellaisena kuin se alussa oli Jumalan luomana, puhtaana, pyhänä ja synnittömänä, vaan myös meidän nykyistä luontoamme lankeemuksen jälkeen, sillä luonto pysyy lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksena. Tämä ero on niin suuri kuin Jumalan ja Perkeleen teon välinen ero aina on.

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että tämä ero on hyvin huolellisesti säilytettävä. Sellainen opetus, jonka mukaan turmeltuneen ihmisluonnon ja perisynnin välillä ei ole mitään eroa, ei sovi yhteen kristillisen uskomme pääkohtien kanssa vaan sotii niitä vastaan; näitä ovat luomisesta, lunastuksesta, pyhityksestä ja ruumiin ylösnousemuksesta puhuvat uskonkohdat.

Jumala ei nimittäin luonut vain Aadamin ja Eevan ruumista ja sielua - ennen lankeemusta - vaan hän luo meidänkin ruumiimme ja sielumme, lankeemuksen jälkeen. Vaikka ne ovat turmeltuneet, Jumala tunnustaa ne yhä luomikseen, niin kuin kirjoitettu on, Job 10:8: "Sinun kätesi ovat minut luoneet ja tehneet, kaiken, mitä ikinä minä olen."

Jumalan Poika on persoonansa ykseyteen omaksunut saman ihmisluonnon, mutta synnittömänä. Hän ei omaksunut mitään vierasta lihaa, vaan meidän lihamme; siten hänestä tuli meidän todellinen veljemme. Hepr. 2:14, 17: "Koska siis lapsilla on liha ja veri, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi." "Sillä hän ei ota huomaansa enkeleitä, vaan Abrahamin siemenen hän ottaa huomaansa; sen tähden hänen piti kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi", syntiä lukuunottamatta. (Hepr. 4:15) Omana luomuksenaan Kristus on sen myös lunastanut; omana luomuksenaan hän sen pyhittää, herättää kuolleista ja kirkastaa. Perisyntiä hän sitä vastoin ei ole luonut, ei omaksunut, lunastanut eikä pyhittänyt. Valituilla olevaa perisyntiä hän ei herätä kuolleista, ei kirkasta eikä tee autuaaksi, vaan ylösnousemuksessa se tuhotaan lopullisesti.

Näin on helppo havaita se ero, joka on olemassa toisaalta turmeltuneen luonnon ja toisaalta sen luonnossa piintyneenä olevan turmeluksen välillä, joka on luonnon turmellut.

3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme toiselta puolen, että perisynti ei ole turmellut ihmisluontoa vain vähässä määrin vaan niin syvältä, että ihmisen ruumiiseen ja sieluun, sisäisiin ja ulkoisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään tervettä eikä turmeltumatonta. Oikein veisaa kirkko: "On turmeltunut ihminen jo Aadamista asti." Tämä vamma on sanoin kuvaamaton, sitä ei voida käsittää järjen vaan ainoastaan Jumalan sanan valossa. Yksin Jumala voi myös erottaa luonnon siinä olevasta turmeluksesta; hän tekee sen täydellisesti kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Tämä nykyinen luontomme on nouseva elämään iankaikkisesti, mutta vailla perisyntiä, siitä täydellisesti erillään ja vapaana. Jobin kirjassa, Job 19:26 s., on kirjoitettuna: "Tämä nahkani on oleva ympärilläni, lihassani olen näkevän Jumalan. Hänet minä olen näkevä, ja silmäni saanut häntä katsella."

Negativa

Väärän edellä sanottua vastaan sovitan opin hylkääminen

1. Edellä sanotun mukaisesti me hylkäämme ja torjumme sellaisen opetuksen, että perisynti on pelkästään jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.

2. Samoin sen käsityksen, että pahat himot eivät ole syntiä vaan luontoon luomisen perusteella olemuksellisesti kuuluvia ominaisuuksia. Mainittu puutos tai vaurio ei muka todella olisikaan sellainen synti, jonka vuoksi ilman Kristusta oleva ihminen on vihan lapsi.

3. Samoin hylkäämme sen pelagiolaisten harhan, että ihmisluonto muka on yhä lankeemuksen jälkeenkin turmeltumaton ja erityisesti hengellisissä asioissa perin hyvä ja puhdas luonnollisilta kyvyiltään (in naturalibus.)

4. Samoin hylkäämme sen käsityksen, että perisynti on pelkkä ulkopuolelta roiskahtanut vähäinen likapilkku tai tarttunut tahra, josta huolimatta luonto on säilyttänyt hyvät kykynsä myös hengellisissä asioissa.

5. Samoin hylkäämme sen käsityksen, että perisynti ei ole hyvien hengellisten kykyjen menettämistä eikä puutetta, vaan ainoastaan ulkoinen este niiden toiminnalle, niin kuin ei magneettikaan menetä luonnollista voimaansa vaan ainoastaan estyy vaikuttamasta, jos sitä sivellään kynsilaukan mehulla. Perisynnin tahra voidaan muka helposti pyyhkiä pois niin kuin likapilkku kasvoista tai maalitäplä seinästä.

6. Samoin hylkäämme sen käsityksen, ettei ihmisen luonto ja olemus ole tyyten turmeltunut, vaan hänellä on itsessään jotain hengellistäkin hyvää, nimittäin kyky, taito, pystyvyys ja kelpoisuus panna jotain hengellistä alulle, vaikuttaa tai ainakin myötävaikuttaa siinä.

7. Toiselta puolen me hylkäämme myös manikeolaisten väärän opin. He opettavat, että perisynti on jotakin olemuksellista ja itsenäistä, jota Saatana vuodattaa ja sotkee luontoon, niin kuin myrkkyä sekoitetaan viiniin.

8. Edelleen he opettavat, ettei syntiä tee luonnollinen ihminen vaan jokin toinen, vieras tekijä ihmisessä. Siksi ei syytetä luontoa vaan ainoastaan luonnossa olevaa perisyntiä.

9. Manikeolaisena harhana me hylkäämme ja torjumme myös sellaisen opetuksen, että perisynti ja turmeltuneen ihmisen substanssi, luonto ja olemus ovat täysin sama asia, ilman mitään eroa, niin että lankeemuksen jälkeen ei edes ajatuksissa voida millään tavalla erottaa turmeltunutta luontoa ja perisyntiä toisistaan.

10. Luther kyllä kutsuu perisyntiä luonnonsynniksi, persoonansynniksi ja olemukselliseksi synniksi. Hän ei sillä kuitenkaan tarkoita, että ihmisen luonto, persoona ja olemus sinänsä olisivat täysin yhteneviä perisynnin kanssa, vaan sellaisilla sanonnoilla hän tuo ilmi eron ihmisluontoon piintyneen perisynnin ja muiden, ns. tekosyntien välillä.

11. Perisyntiä ihminen ei siis tee vaan se on piintyneenä hänen luontoonsa, substanssiinsa ja olemukseensa. Vaikkei turmeltunut ihminen ikinä ajattelisi sydämessään yhtään pahaa ajatusta, vaikkei hän lausuisi yhtään tyhjänpäiväistä sanaa tai tekisi ainoatakaan pahaa tekoa, hänen luontonsa olisi silti perisynnin turmelema. Syntisen siemenen myötä saatu synnynnäinen perisynti on tekosyntien eli pahojen ajatusten, sanojen ja tekojen lähde, niin kuin on kirjoitettu: (Matt. 15:19) "Sydämestä lähtevät pahat ajatukset" ja: (1 Moos. 8:21,1 Moos. 6:5) "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka."

12. On tarkoin huomattava, että sanalla "luonto" on eri merkityksiä, joiden avulla manikeolaiset peittelevät harhaansa ja johtavat monia yksinkertaisia ihmisiä harhaa. Toisinaan se tarkoittaa ihmisen olemusta, esim. lauseessa: "Jumala on luonut ihmisluonnon." Toisinaan se kuitenkin tarkoittaa luontoon piintynyttä hyvää tai pahaa luonnetta, esim. lauseissa: "Pistäminen on käärmeen luonto", ja: "Synti ja sen harjoittaminen on ihmisen luonto." Silloin ei tarkoiteta ihmisen substanssia vaan jotakin hänen luontoonsa eli substanssiinsa piintynyttä.

13. Koska latinankieliset sanat substantia ja accidens eivät ole Pyhän Raamatun käyttämiä ja koska tavalliset seurakuntalaiset eivät niitä tunne, niitä ei saa käyttää tavalliselle, oppimattomalle kansalle saarnattaessa, vaan yksinkertaista kansaa on niiltä säästettävä.

Mutta kouluissa ja oppineiden kesken niitä on hyvä käyttää perisyntioppia käsiteltäessä. Tällöin ne ovat tuttuja eikä niitä ymmärretä väärin, vaan niiden avulla voidaan olion olemus erottaa siihen satunnaisesti liittyneestä.

Siten voidaan siis myös selvästi osoittaa, mikä ero on Jumalan ja Perkeleen tekojen välillä: Perkele ei pysty luomaan yhtään substanssia vaan ainoastaan Jumalan sallimuksesta turmelemaan Jumalan luoman substanssin.

2. Vapaa tahto

Ihmisen tahto voi olla neljässä eri tilassa: 1. ennen lankeemusta, 2. lankeemuksen jälkeen, 3. uudestisyntymän jälkeen, 4. ruumiin ylösnousemuksen jälkeen. Nyt on kuitenkin käsiteltävänä vain yksi pääkysymys, joka koskee ihmisen tahtoa ja kykyä lankeemuksenjälkeisessä tilassa. Mitä omia kykyjä tahdolla on vaikuttaa hengellisissä asioissa, sen jälkeen kun esivanhempamme ovat langenneet, mutta ennen kuin tahto on syntynyt uudesti? Kykeneekö se omin voimin, ennen kuin Jumalan Henki on synnyttänyt sen uudesti, valmistautumaan Jumalan armon vastaanottamiseen ja pystyykö se ottamaan Pyhän Hengen sanassa ja pyhissä sakramenteissa tarjoaman armon vastaan vai eikö pysty?

Affirmativa

1. Me opetamme, uskomme ja tunnustamme, että ihmisen ymmärrys ja järki ovat hengellisissä asioissa sokeat. Hän ei omilla kyvyillään ymmärrä mitään, niin kuin on kirjoitettu: (1 Kor. 2:14) "Luonnollinen ihminen ei ota ensinkään vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hulluus, eikä hän voi sitä ymmärtää", jos häneltä kysellään hengellisiä asioita.

2. Samoin me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että ihmisen uudestisyntymätön tahto ei ainoastaan ole kääntynyt pois Jumalasta, vaan siitä on tullut Jumalan vihollinen. Se haluaa ja tahtoo yksinomaan pahaa, sitä mikä on Jumalan tahdon vastaista, niin kuin on kirjoitettu: (1 Moos. 8:31) "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka" ja edelleen: (Room. 8:7) "Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan." Todellakin: yhtä vähän kuin kuollut ruumis voi palauttaa itseään ruumiilliseen, maalliseen elämään, yhtä vähän kykenee syntiinsä hengellisesti kuollut ihminen herättämään itseään hengelliseen elämään. On kirjoitettu: (Ef. 2:5) "Kun olimme synteihin kuolleita, hän on tehnyt meidät eläviksi Kristuksen kanssa." Siksi ei meillä ole itsellämme mitään kykyä ajatella hyvää, ikään kuin omasta takaa, "vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalalta" (2 Kor. 3:5).

3. Jumala, Pyhä Henki, ei kuitenkaan vaikuta kääntymystä ilman välineitä, vaan hän käyttää siihen Jumalan sanan saarnaa ja kuulemista, niin kuin on kirjoitettu: (Room. 1:16; Room. 10:17) "Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi" sekä: "Usko tulee Jumalan sanan kuulemisesta". Jumala tahtoo, että hänen sanaansa kuunnellaan eikä siltä tukita korvia. Siinä sanassa Pyhä Henki vaikuttaa ja avaa sydämet, niin että ne ottavat sanasta vaarin, niin kuin Ap.t. 16:14 kertoo Lyydialle tapahtuneen. Kääntymisen saa aikaan yksin Pyhän Hengen armo ja voima, ihmisen käännyttäminen on yksin hänen työtään. Ilman hänen armoaan jäävät meidän tahtomisemme (Room. 9:16) ja juoksemisemme turhiksi, ilman hänen antamaansa kasvua eivät meidän istuttamisemme, kylvömme ja kastelumme (1 Kor. 3:7) tuota tulosta. Niinhän Kristus sanoo: (Joh. 5:5) "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Näillä harvoilla sanoilla hän epää vapaalta tahdolta kaikki kyvyt ja lukee kaiken Jumalan armon ansioksi, jottei kukaan voisi kerskata Jumalan edessä (1 Kor. 9:16).

Negativa

Edellä sanotun mukaisesti me hylkäämme ja torjumme kaikki seuraavat harhat, koska ne ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia:

1. Ns. stoalaisten filosofien joukkokunta sekä manikeolaiset ovat opettaneet, että kaiken, mikä tapahtuu, täytyy tapahtua juuri sillä tavalla eikä se voisi tapahtua toisin. Ihminen tekee kaiken pakosta, myös ulkonaisissa asioissa. Hänen on pakko tehdä pahoja tekoja, sellaisia kuin haureus, ryöstö, murha ja varkaus.

2. Me hylkäämme myös karkeiden pelagiolaisten harhan. He ovat opettaneet, että ihminen kykenee omin voimin, ilman Pyhän Hengen armoa, kääntymään Jumalan puoleen, uskomaan evankeliumin, olemaan sydämestään kuuliainen Jumalan laille ja siten ansaitsemaan syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.

3. Me hylkäämme myös puolipelagiolaisten harhan. He opettavat, että ihminen kykenee omin voimin aloittamaan kääntymyksensä, joskaan hän ei pysty ilman Pyhän Hengen armoa viemään sitä päätökseen.

4. Edelleen opetetaan, että vielä uudestisyntymätön ihminen on vapaan tahtonsa varassa tosin liian heikko tekemään aloitetta, omin voimin kääntymään Jumalan puoleen ja tottelemaan sydämestään Jumalan lakia, mutta kun Pyhä Henki tekee aloitteen saarnauttamalla sanaa ja tarjoaa sanassa armonsa, silloin ihmisen tahto muka kykenee omien luonnollisten kykyjensä avulla tekemään sentään jotakin, joskin kovin vähäpätöistä, auttamaan, myötävaikuttamaan, valmistautumaan armoon, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin.

5. Uudestisyntynyt ihminen kykenee muka pitämään ja täysin täyttämään Jumalan lain. Tämä täyttämys on sitten Jumalan edessä vanhurskautemme, jolla me ansaitsemme iankaikkisen elämän.

6. Me hylkäämme ja torjumme myös hurmahenkien harhan, kun he kuvittelevat, että Jumala vetää ihmisiä luokseen sekä valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa heitä käyttämättä mitään välineitä, siis ilman että ihminen kuulee Jumalan sanaa ja käyttää pyhiä sakramentteja. [Enthusiasteiksi sanotaan niitä, jotka Jumalan sanan saarnasta välittämättä odottavat Hengen taivaallista valaisua.]

7. Torjumme myös sen opin, että Jumala kääntymyksessä ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa vanhan Aadamin substanssin ja olemuksen, eritoten järjellisen sielun, ja luo tyhjästä sielun uudelle olemukselle.

8. Hylkäämme ja torjumme myös sen, että selittämättä käytetään seuraavia sanontoja: "Ihmisen tahto vastustaa Pyhää Henkeä ennen kääntymystä, kääntymyksen aikana ja sen jälkeen: "Pyhä Henki annetaan sellaisille, jotka vastustavat häntä ehdoin tahdoin ja itsepintaisesti." Kääntymyksessähän Jumala tekee vastahakoisista alttiita ja asuu niissä, jotka ovat alttiita, kuten Augustinus sanoo.

Vanhat ja uudet kirkon opettajat ovat kylläkin lausuneet: Deus trahit, sed volentem trahit, "Jumala vetää luokseen, mutta vain sitä, joka tahtoo tulla." Hominis voluntas in conversione non est otiosa, sed agit aliquid, "Ihmisen tahto ei kääntymyksessä ole joutilaana, vaan tekee sekin jotakin." Koska näitä lauseita käytetään vastoin oppia Jumalan armosta osoittamaan, että luonnollisella vapaalla tahdolla on oma osuutensa ihmisen kääntymyksessä, olemme sitä mieltä, että ne eivät ole terveen opetuksen mukaisia. Niitä on sen vuoksi syytä välttää puhuttaessa kääntymyksestä Jumalan puoleen.

Sitä vastoin on aivan paikallaan sanoa, että kun Pyhä Henki kääntymyksessä vetää ihmistä luokseen, Jumala tekee vastahakoisista ja haluttomista ihmisistä halukkaita. Kääntymystä seuraavassa jokapäiväisessä parannuksen harjoituksessa ihmisen uudesti syntynyt tahto ei jää joutilaaksi vaan osallistuu kaikkiin niihin tekoihin, joita Pyhä Henki tekee meidän välityksellämme.

9. Luther tosin kirjoittaa, että ihmisen tahto käyttäytyy kääntymyksessä pure passive, ei tee yhtään mitään. Se on ymmärrettävä respectu divinae gratiae in accendendis novis motibus: se koskee sitä, että Jumalan Henki kuullun sanan tai pyhien sakramenttien käytön avulla tarttuu ihmisen tahtoon ja saa siinä aikaan uudestisyntymän ja kääntymyksen. Niin pian kuin Pyhä Henki on sen saanut aikaan eli siis yksinomaan jumalallisella voimallaan ja vaikutuksellaan muuttanut ja uudistanut ihmisen tahdon, silloin ihmisen uusi tahto on Jumalan, Pyhän Hengen instrumentti ja työväline: se ei ainoastaan ota vastaan armoa vaan se on myös mukana osallistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin.

Ennen ihmisen kääntymystä on siis olemassa vain kaksi vaikuttavaa syytä, Pyhä Henki ja Jumalan sana. Sana on Pyhän Hengen väline, jota käyttäen hän saa aikaan kääntymyksen. Ihmisen on kuunneltava sitä sanaa, mutta hän ei voi ottaa sitä uskossa vastaan omin voimin vaan ainoastaan Jumalan, Pyhän Hengen, armon vaikutuksesta.

3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

Kirkoissamme tunnustetaan yksimielisesti Jumalan sanan perusteella ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että me kurjat syntiset tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastumme ainoastaan uskomalla Kristukseen. Vanhurskautenamme on siis yksin Kristus. Hän on tosi Jumala ja tosi ihminen, koska jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhdistyneet, (Jer. 23:6 1 Kor. 1:30 2 Kor. 5:21) Kun tältä pohjalta on kysytty, kumman luontonsa puolesta Kristus on meidän vanhurskautemme, on joihinkin kirkkoihin päässyt leviämään kaksi keskenään ristiriitaista harhaa.

Toiset ovat olleet sitä mieltä, että Kristus on vanhurskautemme ainoastaan jumaluutensa puolesta, kun hän uskon kautta asuu meissä. Tähän meissä uskon kautta asuvaan jumaluuteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna. Toiset taas ovat ajatelleet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä.

Affirmativa

1. Kumpaakin mainittua harhaa vastustaen me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu: "Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi" (Room. 5:19).

2. Näin ollen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meidän Jumalalle kelpaava vanhurskautemme tarkoittaa sitä, että Jumala sulasta armosta antaa meille synnin anteeksi vaatimatta meiltä mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa meille ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa. Sen vanhurskauden perusteella Jumala ottaa meidät armollisen suosionsa piiriin ja pitää meitä vanhurskaina.

3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että usko on ainoa keino ja väline, jolla tartumme Kristukseen ja Kristuksessa siihen "vanhurskauteen, joka kelpaa Jumalalle". Kristuksen tähden se "usko luetaan vanhurskaudeksi" meille (Room. 4:5).

4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä usko ei ole pelkkää Kristuksen historian tuntemista vaan se on Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan Kristuksen lunastajanamme ja luottamaan häneen, opimme uskomaan, että meillä armosta, yksin hänen kuuliaisuutensa tähden on syntien anteeksiantamus, niin että Isä Jumala pitää meitä hurskaina ja vanhurskaina ja me tulemme ikuisesti autuaiksi.

5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana "vanhurskauttaminen" merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen. Sananl. 17:15: "Se joka vanhurskauttaa jumalattoman ja tuomitsee vanhurskaan, on Herralle kauhistus." Room. 8:33: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa." Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio 'uudesti syntyminen' ja vivificatio 'eläväksi tekeminen', kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys; muutoinhan vm. käsitteet pidetään erillään uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta ja niillä tarkoitetaan ihmisen uudistumista.

6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä seuraavan: Vaikka oikein uskovilla ja todella uudestisyntyneillä vielä on paljon heikkoutta ja vajavuutta aina hautaan asti, heidän ei silti pidä epäillä heidän omakseen uskon kautta luettua vanhurskautta eikä sielujensa pelastumista, vaan heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on heille armollinen Kristuksen tähden, lupauksen ja pyhän evankeliumin sanan perusteella.

7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä apostoli Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi "yksin uskosta", yksinomaan uskomalla Kristukseen.

8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevää opinkohtaa, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, "rakkauden kautta vaikuttava usko" (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.

Antithesis eli Negativa

Näin ollen me hylkäämme ja torjumme kaikki nyt lueteltavat harhat:

1. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan jumalallisen luontonsa puolesta.

2. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan inhimillisen luontonsa puolesta.

3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja "vanhurskauttaa" ja "tulla vanhurskautetuksi" merkityksessä 'julistaa vapaaksi synnistä' ja 'tulla vapaaksi julistetuksi' eli 'saada synnit anteeksi', vaan he tarkoittavat sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.

4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme.

5. Usko on sellaista luottamusta Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi olla ja säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.

6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.

7. Usko pelastaa sen tähden, että se panee meissä alulle uudistumisen, joka saa aikaan rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

8. Uskolla on tosin vanhurskauttamisessa suurin merkitys, mutta Jumalalle kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluvat myös uudistus ja rakkaus. Ne eivät kylläkään ole vanhurskautemme tärkeimpänä perusteena, mutta ilman uudistusta ja rakkautta ei vanhurskautemme ole Jumalan silmissä ehyt eikä täydellinen.

9. Uskovat tulevat Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastuvat sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden että heissä alkaneen uuden kuuliaisuuden perusteella tai myös osaksi Kristuksen vanhurskauden hyväksilukemisen, osaksi taas alulle pannun uuden kuuliaisuuden perusteella.

10. Luvattu armo tulee omaksemme osaksi siten, että sydämessä uskomme lupauksen, osaksi siten, että tunnustamme Kristusta suullamme ja harjoitamme muita hyveitä.

11. Usko ei vanhurskauta ilman hyviä tekoja. Hyviä tekoja vaaditaan ehdottomasti vanhurskauttamisen edellytyksenä; ihmistä ei siis voida vanhurskauttaa, ellei hänellä ole hyviä tekoja.

4. Hyvät teot

Hyviä tekoja koskevan opin osalta on eräissä kirkoissa syntynyt kaksikin kiistaa.

1. Ensiksikin muutamat teologit ovat joutuneet riitaan seuraavista sanonnoista. Toiset ovat kirjoittaneet: "Hyvät teot ovat pelastumiseen välttämättömiä." "Ilman hyviä tekoja on mahdotonta pelastua." "Kukaan ei ole koskaan pelastunut ilman hyviä tekoja." Toiset ovat sitä vastoin kirjoittaneet: "Hyvät teot ovat pelastumisen kannalta vahingollisia."

2. Sittemmin ovat muutamat teologit joutuneet riitaan myös sanojen "välttämätön" ja "vapaa" käytöstä. Toiset ovat väittäneet, että uutta kuuliaisuutta ei saa sanoa välttämättömäksi, koska sitä ei synnytä välttämättömyys eikä pakko, vaan se pulppuaa esiin alttiista hengestä. Toiset taas ovat säilyttäneet sanan "välttämätön", koska uusi kuuliaisuus ei ole meidän vapaassa vallassamme vaan uudestisyntyneet ihmiset ovat velvollisia osoittamaan sitä.

Tästä sanoja koskevasta kiistasta kehittyi sitten itse asiaa koskeva riita. Toiset väittivät, että kristittyjen keskuudessa ei ensinkään saa saarnata lakia, vaan ihmisiä on pelkästään pyhään evankeliumiin vedoten kehotettava tekemään hyviä tekoja. Toiset ovat väittäneet vastaan.

Affirmativa

Perusteellisesti selvittääksemme tämän kiistan ja saadaksemme sen loppumaan me lausumme oppinamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

1. Jos kerran usko on todellinen ja elävä eikä kuollut, se tuottaa varmasti, ilman epäilystä, hyviä tekoja, niin kuin hyvä puu hedelmiä.

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme samalla, että hyvät teot on tyyten suljettava ulkopuolelle, milloin on kysymys pelastuksestamme, samoin kuin Jumalalle kelpaavan vanhurskauden uskonkohtaa käsiteltäessä. Apostoli todistaa tämän selkein sanoin: "Siten myös Daavid sanoo, että autuus kuuluu vain sille ihmiselle, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja, kun hän lausuu: 'Autuaita ne, joille heidän vääryyttään ei lueta'" (Room. 4:6-8). Ja toisessa paikassa: "Armosta te olette pelastetut, se on Jumalan lahja, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi" (Ef. 2:8).

3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme edelleen, että kaikki ihmiset ovat velvollisia tekemään hyviä tekoja, mutta aivan erityisesti ne, jotka Pyhä Henki on uudestisynnyttänyt ja uudistanut.

4. Siksi on aivan oikein käyttää myös uudestisyntyneistä puhuttaessa sanoja "välttämätön", "pitää", "täytyy". Ne eivät ole mitenkään terveen ja esikuvallisen kielenkäytön vastaisia.

5. Sanat knecessitas, necessarium, 'välttämättömyys' ja 'välttämätön', eivät uudestisyntyneistä puhuttaessa kuitenkaan tarkoita pakkoa vaan ainoastaan velvoitusta siihen kuuliaisuuteen, jota oikein uskovat, sikäli kuin ovat uudestisyntyneitä, osoittavat vapaaehtoisesti, eivät pakosta eivätkä (Room. 6:14;Room. 7:6;Room. 8:14) lain vaatimuksesta, koska "he eivät enää ole lain vaan armon alla".

6. Niinpä me myös uskomme, opetamme ja tunnustamme, ettei lausetta: "Uudestisyntyneet tekevät vapaaehtoisesti hyviä tekoja" saa tulkita siten, että uudestisyntynyt ihminen muka saa vapaasti valita, milloin hän tekee hyvää, milloin ei; tai että hän voi säilyttää uskon, vaikka harjoittaakin ehdoin tahdoin syntiä.

7. Tämä on ymmärrettävä tarkoin Herran Jeesuksen ja hänen apostoliensa oman selityksen mukaisesti: tarkoitus on sanoa, että vapautettu henki ei toimi orjan tavoin, rangaistuksen pelosta, vaan Jumalan lasten tavoin, rakkaudesta vanhurskauteen (Room. 8:15).

8. Jumalan valittujen lasten alttius ei kuitenkaan ole täydellistä vaan varsin vajavaista, kuten pyhä Paavali omaa heikkouttaan valittaen todistaa (Room. 7:14-25 Gal. 5:17).

9. Herran Kristuksen tähden sitä heikkoutta ei kuitenkaan lueta Herran valittujen viaksi, niin kuin on kirjoitettu: "Nyt ei siis ole mitään tuomittavaa niissä, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1).

10. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä, että uskoa ja autuutta eivät meissä säilytä teot vaan ainoastaan Jumalan Henki uskon kautta. Hyvät teot ovat todisteina siitä, että Henki on läsnä ja asuu meissä.

Negativa

1. Me siis hylkäämme ja torjumme sellaisen puheen ja opetuksen, että hyvät teot ovat välttämättömät pelastukseen, että kukaan ei koskaan ole pelastunut ilman hyviä tekoja ja että pelastuminen ilman hyviä tekoja on mahdotonta.

2. Me hylkäämme ja torjumme tämän tyhjän sanonnan: "Hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia." Sanonta herättää pahennusta, ja siitä on haittaa kristilliselle siveydelle.

Onhan erityisesti näinä aikoina pakko kehottaa ihmisiä tekemään hyviä tekoja sekä noudattamaan kristillistä siveellisyyttä. Heidän mieleensä on painetta, kuinka tärkeää on harjoittaa itseään hyviä tekoja tekemällä. Siten usko tulee ilmi ja Jumalalle osoitetaan kiitollisuutta. Tämä on yhtä välttämätöntä kuin sen tähdentäminen, ettei tekoja pidä sekoittaa vanhurskauttamisoppiin, sillä ihmiset voivat joutua kadotukseen yhtä hyvin siksi, että heillä on epikurolainen kuvitelma uskosta, kuin senkin vuoksi, että he paavilaisten ja fariseusten tavoin luottavat omiin tekoihinsa ja ansioihinsa.

3. Me hylkäämme ja torjumme myös sen opetuksen, että uskoa ja uskovassa asuvaa Pyhää Henkeä ei voi menettää, vaikka tekeekin syntiä ehdoin tahdoin. Pyhät valitut muka säilyttävät Pyhän Hengen, vaikka lankeavat aviorikokseen tai johonkin muuhun syntiin ja jatkavat sen harjoittamista.

5. Laki ja evankeliumi

Onko pyhän evankeliumin julistaminen pelkkää armon julistamista, syntien anteeksiannon julistamista, vai onko se samalla sellaista parannus- eli nuhdesaarnaa, joka nuhtelee epäuskosta? Ajatellaan näet, että epäuskosta ei nuhtelisikaan laki vaan yksinomaan evankeliumi.

Affirmativa

1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että lain ja evankeliumin erottaminen on hyvin kirkas valo, jota kirkossa on erittäin tunnollisesti vaalittava. Siinä valossa Jumalan sanaa jaetaan oikein, niin kuin pyhä (2 Tim. 2:15) Paavali kehottaa tekemään.

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että laki on varsinaisesti se jumalallinen oppi, joka opettaa, mikä on oikein eli mikä on Jumalalle mieluista; se nuhtelee kaikesta, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista.

3. Niinpä kaikki, mikä nuhtelee synnistä, on lain saarnaa ja kuuluu sen piiriin.

4. Evankeliumi on sitä vastoin sanan varsinaisessa merkityksessä sitä oppia, joka ilmoittaa, mitä sellaisen ihmisen tulee uskoa, joka ei ole pitänyt lakia ja joka on lain tuomitsema: Kristus on sovittanut ja maksanut kaiken synnin sekä hankkinut ja ansainnut syntiselle syntien anteeksiannon, (Room. 1:17) Jumalalle kelpaavan vanhurskauden ja iankaikkisen (2 Kor. 5:21) elämän, edellyttämättä syntiseltä mitään omaa ansiota.

5. Tämä kiista on saanut alkunsa siitä, että Pyhä Raamattu käyttää sanaa "evankeliumi" eri merkityksessä. Sen johdosta me ilmoitamme uskovamme, opettavamme ja tunnustavamme seuraavan: On oikein sanoa ja kirjoittaa, että evankeliumi on parannuksen ja syntien anteeksiantamuksen julistusta, silloin kuin sanalla "evankeliumi" tarkoitetaan koko sitä Kristuksen oppia, jota hän itse julisti opetusvirkaa hoitaessaan, kuten myös hänen apostolinsa. Tässä mielessä sanaa käytetään Mark. 1:15 Ap.t. 20:34.

6. Jos kuitenkin laki ja evankeliumi esitetään vastakohtina ja sanotaan Moosesta lain, Kristusta evankeliumin saarnaajaksi, siinä tapauksessa evankeliumi ei ole parannus- tai nuhdesaarnaa, vaan se on sanan varsinaisen merkityksen mukaisesti yksinomaan lohdutussaarnaa, "iloinen sanoma", joka ei nuhtele eikä pelästytä vaan joka lohduttaa lain kauhistuttaman omantunnon. Se vetoaa yksin Kristuksen ansioon, ja saarnaamalla suloisesti Kristuksen ansaitsemasta Jumalan armosta ja laupeudesta se rohkaisee pelästyneen omantunnon.

7. Synnin paljastamisesta uskomme, opetamme ja tunnustamme näin: Mooseksen peite on kaikkien ihmisten (2 Kor. 3:13-15) silmillä niin kauan kuin he kuulevat pelkkää lain saarnaa eikä heille saarnata Kristusta. Laki ei opeta heitä tuntemaan syntiä oikealla tavalla, vaan heistä joko tulee itsevarmoja teeskentelijöitä, jollaisia fariseukset olivat, tai sitten he joutuvat Juudaan tavoin epätoivon valtaan. Siksi Kristus ottaa selittääkseen lain hengellisesti (Matt. 5:21-48 Room. 7:14-1 Room. 1:18) Niin Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikille syntisille; he näkevät kuinka suuri se on. Heidät ohjataan tuntemaan lakia, vasta nyt he oppivat laista tuntemaan syntinsä oikein. Mooses ei ikinä olisi pystynyt puristamaan heistä esiin sellaista synnin tuntoa.

Kristuksen, Jumalan Pojan, kärsimyksen ja kuoleman julistus on siis ankaraa ja järkyttävää Jumalan vihan saarnaamista ja ilmoittamista. Vasta se vie ihmiset oikealla tavalla lakiin sisälle. Vasta sitten kun Mooseksen peite on poistettu heidän kasvoiltaan, he ymmärtävät oikein, kuinka paljon Jumala vaatii meiltä laissaan; me emme pysty täyttämään yhtään hänen vaatimustaan, vaan meidän on pakko etsiä vanhurskautta yksin Kristuksesta.

8. Niin kauan kuin puhe Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta julistaa Jumalan vihaa ja järkyttää ihmistä, se ei kuitenkaan vielä ole varsinaista evankeliumin saarnaa. Se on Mooseksen ja lain julistamista ja siis Kristuksen (Jes. 28:21) "vierasta työtä", jonka tehtyään hän vasta pääsee hoitamaan omaa virkaansa, armon julistamista, lohduttamista, eläväksi tekemistä eli varsinaista evankeliumin saarnaamista.

Negativa

Näin ollen me hylkäämme sellaisen vääränä ja vahingollisena pitämämme opetuksen, jonka mukaan evankeliumi on varsinaisesti parannus- eli nuhdesaarnaa eikä pelkkää armon julistamista. Tuollainen opetus tekee evankeliumista uudestaan lain opin, pimentää Kristuksen ansion ja tekee Raamatusta hämärän, riistää kristityiltä oikean lohdun ja päästää paavilaisuuden takaisin kirkkoon.

6. Lain kolmas käyttö

Laki on annettu ihmisille kolmesta syystä: 1. se pitää hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisesti kurissa, 2. se opettaa ihmiset tuntemaan syntinsä, 3. se on uudestisyntyneille varmana ohjeena, jonka mukaan heidän tulee järjestää ja suunnata koko elämänsä - eiväthän hekään ole päässeet eroon lihasta. Tästä lain kolmannesta käytöstä on muutamien harvojen teologien kesken syntynyt kiistaa. Onko lakia saarnattava myös uudestisyntyneille vai ei? Toinen osapuoli on vastannut myöntäen, toinen kieltäen.

Affirmativa

1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Vaikka Kristus on vapauttanut oikein uskovat, todella Jumalan puoleen kääntyneet ihmiset lain kirouksesta ja pakosta, ei näiden silti ole määrä olla ilman lakia, vaan Jumalan Poika on lunastanut heidät juuri sitä varten, että he syventyisivät siihen päivin ja öin (Ps. 119:1). Eiväthän esivanhempamme eläneet ilman lakia edes ennen lankeemusta, vaan Jumalan laki oli kirjoitettu heidänkin sydämeensä, koskapa heidät oli luotu Jumalan (1 Moos. 1:27) kuvaksi.

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että lakia on tunnollisesti saarnattava, ei ainoastaan epäuskoisille ja paatuneille, vaan myös oikeauskoisille, vilpittömästi kääntyneille, uudestisyntyneille, uskosta vanhurskautetuille ihmisille.

3. Vaikka he näet ovat uudestisyntyneitä, "mielensä hengeltä uudistuneita", ei uudestisyntyminen ja (Ef. 4:23) uudistus ole tässä maailmassa täydellistä vaan vasta alullaan. Uskovaisten "mielen henki" on alituisessa taistelussa lihaa eli meihin koko elämän ajaksi piintynyttä turmelusta vastaan. Tämä vanha Aadam, joka yhä vielä on ihmisen järkeen, tahtoon ja kaikkiin kykyihin piintyneenä, olisi alttiisti ryhtymässä ihmisten uskollisuudessaan keksimiin ja itse valitsemiin jumalanpalvelusmenoihin; siksi on välttämätöntä, että Herran laki aina loistaa meille. Vanha Aadam ei saa noudattaa omaa tahtoaan, vaan se on sekä lain kehotuksin ja uhkauksin että myös rangaistuksin ja kärsimyksin pakotettava seuraamaan Hengen johdatusta ja antautumaan hänen vangikseen (1 Kor. 9:27; Room. 6:12; Gal. 6:14; Ps.119:1; Hepr. 13:21).

4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että lain teot on osattava erottaa Hengen hedelmistä. Lain mukaisia tekoja on katsottava ja sanottava lain teoiksi niin kauan kuin yksinomaan rangaistuksesta muistuttaminen ja Jumalan vihan uhka puristaa ne esiin ihmisestä.

5. Hengen hedelmiä ovat sitä vastoin ne teot, joita uskovissa asuva Jumalan Henki saa aikaan uudestisyntyneiden välityksellä. Niitä uskovaiset tekevät uudestisyntyneinä vapaaehtoisesti, ikään kuin eivät olisi edes kuulleet mistään käskystä, uhkauksesta tai palkinnosta. Tällä tavoin Jumalan lapset (Ps. 119:1) "elävät Jumalan laissa" ja vaeltavat sen mukaan. Pyhä Paavali kutsuu lakia Kristuksen laiksi ja mielen laiksi. Silti Jumalan lapset eivät ole lain alla, vaan armon alla (Room. 7:25; Room. 8:7).

6. Laki on siis yhä vielä yksi ja sama laki niin katuville kuin paatuneillekin, niin uudestisyntyneille kuin uudestisyntymättömillekin, sillä se on Jumalan muuttumaton tahto. Ero on kuuliaisuudessa eli pelkästään ihmisissä. Uudestisyntymätön tottelee lakia pakosta, vastahakoisena - ja niin täyttää lain vaatimuksia vielä uudestisyntynytkin, sikäli kuin hän on lihaa. Mutta uskova, sikäli kuin on uudestisyntynyt, tekee alttiisti ja vailla pakkoa sellaista, mitä ei mikään lain uhkaus ikinä saisi häntä tekemään.

Negativa

Edellä sanotun perusteella me hylkäämme vahingollisena, kristillisen siveellisyyden ja oikean jumalisuuden vastaisena sellaisen harhaopin, jonka mukaan lakia ei edellä selostetulla tavalla pitäisi saarnata kristityille, oikein uskoville, vaan ainoastaan epäuskoisille, paatuneille jumalattomille.

7. Kristuksen pyhä ehtoollinen

Status controversiae - meidän oppimme ja sakramentin halveksijoiden opin välisen riidan ydin

Onko pyhässä ehtoollisessa Herramme Jeesuksen Kristuksen todellinen ruumis ja veri todella olemuksellisesti läsnä, niin että se jaetaan leivän ja viinin myötä ja sen ottavat suullaan vastaan kaikki, jotka osallistuvat tähän sakramenttiin, olkoot sitten kelvollisia tai kelvottomia, niin että se koituu uskoville lohduksi ja elämäksi ja epäuskoisille tuomioksi? Sakramentin halveksijat vastaavat: "Ei ole", me vastaamme: "On".

Tämän riidan selvittämiseksi on ensin huomattava, että sakramentin halveksijoita on kahta lajia. Muutamat ovat karkeita halveksijoita: he sanovat selvällä saksan kielellä sen, mitä ajattelevat sydämessään, nimittäin että pyhässä ehtoollisessa ei ole läsnä, ei jaeta eikä oteta suulla vastaan mitään muuta kuin leipää ja viiniä. Toiset kuitenkin ovat juonikkaita, ja juuri he ovat kaikkein turmiollisimpia. Osittain he käyttävät muka tarkoin samoja sanoja kuin mekin ja ovat uskovinaan, että pyhässä ehtoollisessa Kristuksen todellinen, olemuksellinen, elävä ruumis ja veri on todella läsnä; tämä kaikki toteutuu kuitenkin hengellisesti, uskossa. Näiden petollisten sanontojen peitossa he pitävät kiinni tuosta ensin mainitusta karkeasta harhakäsityksestä, että pyhässä ehtoollisessa on läsnä ja vastaanotetaan suulla pelkkää leipää ja viiniä. Sana "hengellinen" tarkoittaa nimittäin heidän kielenkäytössään yksinomaan Kristuksen henkeä, joka on läsnä, tai Kristuksen poissaolevan ruumiin voimaa tai Kristuksen ansiota. Kristuksen ruumis ei sitä vastoin voi olla millään tavoin läsnä, vaan se on pelkästään ylhäällä, ylimmässä taivaassa. Meidän on määrä uskomme ajatuksin nousta hänen luokseen taivaaseen; sieltä meidän on haettava hänen ruumistaan ja vertaan, ei ensinkään ehtoollisleivästä eikä -viinistä.

Affirmativa

1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri ovat läsnä todellisesti ja olemuksellisesti ja että ne todella jaetaan ja otetaan vastaan leivän ja viinin myötä.

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen testamentin sanoja ei pidä ymmärtää muussa kuin kirjaimellisessa merkityksessä. Leipä ei siis vain tarkoita Kristuksen ruumista, joka olisi muualla, eikä viini vain tarkoita Kristuksen muualla olevaa verta, vaan ne todella ovat sakramentillisen yhtymisen voimasta Kristuksen ruumis ja veri.

3. Konsekraatiosta me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että mikään ihmisen teko tai jumalanpalveluksen toimittajan lausuma sana ei tee Kristuksen ruumista ja verta ehtoollisessa läsnä oleviksi, vaan läsnäolo on tunnustettava yksinomaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkivaltiaan voiman aikaansaamaksi.

4. Samalla me kuitenkin yksimielisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Herran ehtoollista vietettäessä asetussanoja ei suinkaan tule jättää lukematta, vaan ne on lausuttava julkisesti, niin kuin on kirjoitettu: "Siunattu malja, jonka me siunaamme" 1 Kor. 10:16 (1 Kor. 11:23-25). Siunaaminen toimitetaan toistamalla Kristuksen sanat.

5. Vastustaessamme tässä kysymyksessä sakramentin halveksijoita me seisomme perustalla, jonka tohtori Luther on laskenut Suuressa tunnustuksessaan:

"Ensimmäinen peruste on tämä kristillinen uskontunnustuksemme: Jeesus Kristus on olemukseltaan ja luonnoltaan täydellinen ja tosi Jumala ja ihminen yhtenä persoonana, erottamattomasti ja jakamattomasti. Toiseksi: Jumalan oikea käsi on kaikkialla."

Jumalan oikealle puolelle Kristus on todellisesti asettanut ihmisluonnossaan ja siellä hän nyt hallitsee sekä pitää käsissään ja jalkojensa alla kaikkea, mitä taivaassa ja maan päällä on. Sille paikalle ei ole asetettu ketään muuta ihmistä eikä myöskään yhtään enkeliä, vaan ainoastaan Marian poika, ja siksi hänellä on sellainen valta.

"Kolmanneksi: Jumalan sana ei valehtele eikä petä. Neljänneksi: Jumalalla on monta tapaa olla jossakin, ei vain se yksi, josta filosofit käyttävät nimitystä 'paikallinen' (localis)."

6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen ei tapahdu pelkästään hengellisesti, uskolla, vaan myös suulla. Nauttiminen ei kuitenkaan tapahdu niin kuin kapernaumilaiset kuvittelivat, (Joh. 6:52-59) vaan yliluonnollisella, taivaallisella tavalla leivän ja viinin myötä, sakramentillisen yhtymyksen perusteella. Tämä käy selvästi ilmi Kristuksen sanoista, kun hän käskee ottamaan, syömään ja juomaan. Niin apostolit myös tekivät, sillä näin on kirjoitettu: "Ja he kaikki joivat siitä" (Mark. 14:23). Pyhä Paavali sanoo samaan tapaan: (1 Kor. 10:16) "Se leipä, jonka me murramme, eikä se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?" Joka siis syö tätä leipää, syö Kristuksen ruumista. Tästä antavat myös tärkeimmät vanhan kirkon opettajat yksimielisen todistuksen, esim. Khrysostomos, Cyprianus, Leo I, Greogorius, Ambrosius ja Augustinus.

7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että oikein uskovien ja kelvollisten lisäksi myös kelvottomat epäuskoiset saavat Kristuksen todellisen ruumiin ja veren, eivät tosin elämäksi ja lohdutukseksi, vaan tuomioksi ja kadotukseksi - jos sitten eivät käänny ja tee parannusta.

Ne, jotka työntävät luotaan Kristuksen Vapahtajan, joutuvat väkisinkin päästämään hänet luokseen ankarana tuomarina. Hän, joka on läsnä oikein uskovien ja kelvollisten ehtoollisvieraiden sydämessä elämän ja lohdun antajana, on yhtä lailla paikalla tuomitsemassa katumattomia ehtoollisvieraita.

8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä, että on olemassa vain yhdenlaisia kelvottomia ehtoollisvieraita, nimittäin epäuskoisia. Heistä on kirjoitettu: (Joh. 3:18) "Mutta joka ei usko, se on jo tuomittu." Pyhän sakramentin kelvoton käyttäminen yhä lisää, enentää ja pahentaa tätä tuomiota (1 Kor. 11:27, 29).

9. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, ettei yksikään oikein uskova nauti pyhää ehtoollista tuomiokseen, olkoon hänen uskonsa sitten kuinka heikko tahansa, kunhan se on elävää uskoa. Ehtoollinen on asetettu erityisesti heikkouskoisia, mutta parannukseen valmiita kristittyjä varten, lohduttamaan heitä ja vahvistamaan heidän heikkoa uskoaan.

10. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämän taivaallisen aterian vieraiden ainoana kelvollisuutena on Kristuksen pyhistä pyhin kuuliaisuus ja hänen täydellinen ansionsa. Sen me otamme vilpittömästi uskoen omaksemme, ja sakramentti on meille sen vakuutena. Kelvollisuutemme ei ensinkään perustu omiin hyveisiimme eikä sisäiseen tai ulkonaiseen valmistautumiseemme.

Negativa

Toisaalta me yksimielisesti hylkäämme ja torjumme kaikki nyt lueteltavat harhaopit yllä esitettyä oppia ja yksinkertaista Kristuksen ehtoollista koskevaa uskoa ja tunnustusta vastaan sotivina. Sellaisia ovat:

1. Paavilainen transsubstantiaatio-oppi. Paavilaiset opettavat että leipä ja viini menettävät pyhässä ehtoollisessa substanssinsa ja luonnollisen olemuksensa ja lakkaavat siinä mielessä olemasta, että ne muuttuvat Kristuksen ruumiiksi; ainoastaan ulkomuoto jää jäljelle.

2. Paavilainen messu-uhri elävien ja kuolleiden puolesta syntien sovittamiseksi.

3. Maallikoille annetaan sakramentti vain yhdessä muodossa; heille ei ojenneta ehtoollismaljaa vaan heiltä riistetään Kristuksen veri, vaikka Kristus on testamentissaan nimenomaan säätänyt toisin.

4. Opetetaan, ettei Kristuksen testamentin sanoja saa ymmärtää yksinkertaisesti eikä uskoa sananmukaisesti, vaan että ne ovat hämärää puhetta, jonka tulkitsemiseksi on tutkittava muita raamatunkohtia.

5. Pyhässä sakramentissa ei Kristuksen ruumista muka nautita suulla, leivän mukana. Suulla nautitaan pelkkää leipää ja viiniä, Kristuksen ruumis taas nautitaan yksinomaan hengellisesti, uskolla.

6. Opetetaan, että ehtoollisleipä ja -viini ovat ainoastaan merkkejä, joista kristityt tunnistavat toisensa.

7. Sanotaan, että leipä ja viini ovat vain symboleja, vertauksia ja kuvia, jotka kuvaavat kaukana poissa olevaa Kristuksen ruumista ja verta.

8. Leipä ja viini ovat ainoastaan sinetin ja pantin kaltaisia merkkejä, joiden on määrä vakuuttaa meitä siitä, että ylös taivaaseen kohoava usko tulee siellä yhtä todellisesti Kristuksen ruumiista ja verestä osalliseksi kuin me ehtoollisessa syömme leipää ja juomme viiniä.

9. Sanotaan, että pyhässä ehtoollisessa uskoamme lujitetaan ja vahvistetaan ainoastaan ulkonaisilla merkeillä, leivällä ja viinillä, ei Kristuksen todellisella ja läsnä olevalla ruumiilla ja verellä.

10. Sanotaan, että pyhässä ehtoollisessa jaetaan ainoastaan Kristuksen poissa olevan ruumiin ja veren voima, vaikutus ja ansio.

11. Sanotaan, että Kristuksen ruumis on sillä tavoin suljettu taivaaseen, että se ei mitenkään voi samalla kertaa ja yhtaikaa olla maan päällä, monissa, saati sitten kaikissa paikoissa, missä hänen pyhää ehtoollistaan vietetään.

12. Sanotaan, ettei Kristus ole voinut luvata eikä toteuttaa ruumiinsa ja verensä olemuksellista läsnäoloa ehtoollisessa, koska hänen omaksumansa ihmisluonnon ominaisuudet eivät siihen sovellu.

13. Sanotaan, ettei Jumala kaikkivaltiudessaan - kauheata kuullakin - kykene saamaan aikaan sitä, että Kristuksen ruumis on samalla kertaa olemuksellisesti läsnä useammassa kuin yhdessä paikassa.

14. Opetetaan, ettei Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo ehtoollisessa perustu Kristuksen testamentin kaikkivaltiaaseen sanaa, vaan ihmisten uskoon.

15. Sanotaan, ettei uskovien pidä luulla Kristuksen ruumiin olevan ehtoollisleivässä ja -viinissä, vaan heidän on kohotettava katseensa leivästä taivaaseen ja etsittävä Kristuksen ruumista sieltä.

16. Opetetaan, että epäuskoiset, katumattomat kristityt eivät nauti ehtoollisessa Kristuksen todellista ruumista ja verta, vaan pelkkää leipää ja viiniä.

17. Opetetaan, että tämän taivaallisen aterian vieraiden kelvollisuus ei perustu yksin siihen, että he vilpittömästi uskovat Kristukseen, vaan myös siihen, että he itse ovat ulkonaisesti valmistautuneet.

18. Väitetään, että myös oikein uskovat, ne joilla on vilpitön, elävä, puhdas usko Kristukseen ja jotka sen säilyttävät, voivat nauttia tämän sakramentin tuomiokseen, koska he eivät vielä ole täydellisiä ulkonaisessa vaelluksessaan.

19. Opetetaan, että ulkonaisia, näkyviä ehtoollisaineita, leipää ja viiniä, on palvottava.

20. Niin ikään me jätämme Jumalan vanhurskaan tuomion alaisiksi kaikki uteliaan pilkkaavat ja herjaavat kysymykset ja puheet, joita ei voi pahennusta herättämättä edes toistaa. Sakramentin halveksijat ovat herjaten ja sangen loukkaavasti, kapernaumilaisten karkean lihallisella tavalla, inhoa herättäen kosketelleet tämän sakramentin yliluonnollisia ja taivaallisia salaisuuksia.

21. Täten me siis sanoudumme irti kapernaumilaisten kuvittelemasta Kristuksen ruumiin syömisen opista. Hehän ajattelevat, että Kristuksen ruumiista revitään hampailla palasia, joita sitten sulatellaan niin kuin muutakin ruokaa. Sakramentin viholliset väittävät rienaten meidän olevan siinä samassa käsityksessä, vaikka heidän omatuntonsa tietää meidän monen monta kertaa vakuuttaneen päinvastaista. He vain tahtovat siten saattaa oppimme kuulijoiden inhoamaksi. Me torjumme kuitenkin sellaisen opin jyrkästi ja ajattelemme ja uskomme Kristuksen testamentin selkeiden sanojen perusteella, että Kristuksen ruumis syödään ja hänen verensä juodaan todellisesti mutta sellaisella yliluonnollisella tavalla, jota ihmisen aistit ja järki eivät tajua. Kuten kaikissa uskonkohdissa on järkemme tässäkin vangittava uskolle kuuliaiseksi. Se salaisuus on ilmoitettu vain Jumalan sanassa, ja se otetaan vastaan yksin uskolla.

8. Kristuksen persoona

Pyhää ehtoollista koskevasta riidasta on kehkeytynyt erimielisyyttä puhtaiden Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien ja kalvinilaisten välille; viimeksi mainitut ovat johtaneet myös joitakin muita jumaluusoppineita harhaan. Erimielisyys koskee Kristuksen persoonaa ja kahta luontoa sekä näiden ominaisuuksia.

Status controversiae - keskeinen kiistakysymys

Keskeisenä kysymyksenä on ollut: Ovatko jumalallinen ja inhimillinen luonto ja niiden ominaisuudet persoonallisen yhtymyksen perusteella reaalisesti eli todellisesti Kristuksen persoonassa toisiinsa yhdistyneinä? Kuinka pitkälle tämä yhteys ulottuu?

Sakramentin halveksijoiden väitteen mukaan jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet Kristuksessa siten, että kummankaan luonnon ominaisuudet eivät todellisesti eli reaalisesti kuulu toiselle, vaan luonnoille on yhteistä vain nimi. Hehän sanovat avoimesti: Unio facit communia nomina, "Persoonallinen yhtymys tekee vain nimistä yhteisiä." Jumalaa sanotaan siis ihmiseksi ja ihmistä Jumalaksi, mutta siten, että Jumalalla ei oel reaalisesti eli todellisesti mitään yhteistä ihmisyyden eikä ihmisyydellä jumaluuden ja sen majesteetin ja ominaisuuksien kanssa. Tätä vastustavan kannan ovat esittäneet tohtori Luther ja hänen kannattajansa sakramentin halveksijoita vastustaessaan.

Affirmativa

Riidan selvittämiseksi ja lopettamiseksi me esitämme kristillisen uskomme mukaisesti oppinamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

1. Jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat persoonallisesti yhtyneet Kristuksessa siten, ettei ole olemassa kahta kristusta, josita toinen olisi Jumalan, toinen ihmisen poika; on vain yksi Jumalan Poika, joka on myös Ihmisen Poika (Luuk. 1:31-35; Room. 9:5).

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että jumalallinen ja inhimillinen luonto eivät ole sekoittuneet yhdeksi olemukseksi eikä kumpikaan ole muuttunut toiseksi, vaan kumpikin säilyttää olemukseensa kuuluvat ominaisuudet, joista ei milloinkaan tule toisen luonnon omaisuuksia.

3. Jumalallisen luonnon ominaisuuksia ovat: kaikkivaltius, iankaikkisuus, äärettömyys, samanaikainen läsnäolo kaikkialla - itsessään, luonnollisena eli luonnon ja sen luonnollisen olemuksen ominaisuutena - sekä kaiken tietäminen. Näistä ei milloinkaan tule ihmisluonnon ominaisuuksia.

4. Ihmisluonnon ominaisuuksia ovat: ruumiillisuus eli luotuna oleminen, lihaa ja verta oleminen, äärellisyys ja rajallisuus, kärsimys ja kuolema, taivaaseen astuminen ja taivaasta tuleminen, paikasta toiseen siirtyminen, nälkä ja jano, vilusta ja helteestä kärsiminen ja muut sellaiset seikat, joista ei milloinkaan tule jumalallisen luonnon ominaisuuksia.

5. Koska luonnot ovat persoonallisesti eli yhdessä persoonassa yhtyneinä, me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä yhtymys ei ole sellaista yhteen liittymistä ja yhdistymistä, jonka seurauksena luonnoilla ei olisi persoonallisesti eli persoonallisen yhtymisen perusteella mitään yhteistä. Vaikka kaksi lautaa liimataan yhteen, eivät ne anna toisilleen eivätkä saa toisiltaan yhtään mitään, mutta Jumalan ja ihmisen todellinen yhtymys on kaikkein syvintä yhteyttä. Siitä persoonallisesta yhtymyksestä ja sen tuloksena syntyneestä sanomattoman syvästä yhteydestä on lähtöisin kaikki, mitä Kristuksesta Jumalana voidaan sanoa ja uskoa inhimillistä sekä mitä hänestä ihmisenä voidaan sanoa ja uskoa jumalallista. Kirkon vanhat opettajat ovat valaisseet tätä luontojen yhtymystä ja yhteyttä vertauksilla tulisena hehkuvasta raudasta sekä ruumiin ja sielun yhtymisestä ihmisessä.

6. Niinpä me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumala on ihminen ja ihminen on Jumala. Se ei olisi mahdollista, ellei jumalallisella ja inhimillisellä luonnolla olisi mitään todellista keskinäistä yhteyttä.

Kuinka näet voitaisiin ihmistä, Marian poikaa, totta puhuen sanoa Jumalaksi tai Korkeimman Jumalan Pojaksi, ja kuinka hän voisi olla se, miksi häntä sanotaan, ellei hänen ihmisyytensä olisi persoonallisesti yhtynyt Jumalan Poikaan eikä ihmisyydellä siis olisi Jumalan Pojan kanssa mitään reaalisesti eli todellisesti yhteistä, vaan yhteistä olisi pelkkä Jumalan nimi?

7. Siksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Mariassa ei siinnyt eikä hänestä syntynyt pelkkää ihmistä, vaan Jumalan todellinen Poika. On siis oikein sanoa häntä Jumalan äidiksi, koska hän se todella on.

8. Edelleen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että pelkkä ihminen ei meidän puolestamme kärsinyt, kuollut tullut haudatuksi, astunut helvettiin, noussut kuolleista, astunut taivaaseen ja tullut korotetuksi Jumalan kaikkivaltiaaseen voimaan ja majesteettiin, vaan sellainen ihminen, jonka ihmisluonto on niin sanomattoman syvällä tavalla yhtynyt ja yhdistynyt Jumalan Poikaan, että se muodostaa hänen kanssaan yhden ainoan persoonan.

9. Sen tähden onkin meidän puolestamme todella kärsinyt Jumalan Poika, nimittäin siihen ihmisluontoon kuuluvan ominaisuuden mukaisesti, jonka hän on omaksunut jumalallisen persoonansa ykseyteen ja ottanut omakseen. Näin hän kykeni kärsimään ja voi toimia ylipappinamme sovittaakseen meidät Jumalan kanssa, niin kuin on kirjoitettu: He ovat "kirkkauden Herran ristiinnaulinneet" ja: Meidät on Jumalan verellä lunastettu (1 Kor. 2:8; Ap.t. 20:28).

10. Siksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Ihmisen Poika on reaalisesti eli todellisesti ihmisluonnossaan korotettu Jumalan kaikkivaltiaan majesteetin ja voiman oikealle puolelle. Tämän edellytyksenä oli, että tämä ihminen otettiin jumaluuteen, kun hän oli äidin kohdussa siinnyt Pyhästä Hengestä, ja hänen ihmisluontonsa yhdistyi persoonallisesti kaikkein Korkeimman Poikaan.

11. Persoonallisen yhtymyksen voimasta tämä majesteettisuus kuului hänelle kaiken aikaa, mutta alennuksen tilassa hän oli "tyhjentänyt itsensä" siitä. (Fil. 2:7) Sen tähden hän todella kasvoi iässä, viisaudessa ja armosta Jumalan (Luuk. 2:52) ja ihmisten edessä, hän kun ei paljastanut majesteettisuuttaan aina vaan ainoastaan milloin halusi. Ylösnousemuksena jälkeen hän sitten luopui kokonaan "orjan muodosta", mutta ei ihmisluonnosta. Hänet asetettiin asemaan, jossa hän rajoituksitta käyttää, ilmaisee ja osoittaa jumalallista majesteettisuuttaan, toisin sanoen hän on noussut kirkkauteensa. Ei vain Jumalana vaan myös ihmisenä hän tietää nyt kaiken, kykenee kaikkeen ja on kaikkien luotujensa luoma. Hänen jalkojensa alla, hänen käsissään on kaikki mikä on olemassa taivaassa, maassa ja maan alla. Itse hän todistaa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." (Hepr. 2:7 Joh. 13:3 Matt. 28:18 Ef. 4:10) Pyhä Paavali sanoo: Hän on noussut "kaikkia taivaita ylemmäksi täyttääkseen kaikki". Valtaansa hän voi käyttää kaikkialla läsnä olevana, mikään ei ole hänelle mahdotonta tai tuntematonta.

12. Niinpä hän kykenee, jopa aivan helposti, läsnä ollen jakamaan ehtoollisessa todellisen ruumiinsa ja verensä. Se ei tapahdu ihmisluonnon edellytysten ja ominaisuuksien nojalla, vaan tavalla, joka on ominaista Jumalan oikealle kädelle, kuten tohtori Luther kristillisen, lapsille tarkoitetun katekismuksemme pohjalta lausuu. Hänen läsnäoloaan ei ole ymmärrettävä maallisella, saati sitten kapernaumilaisten tavalla. Ja kuitenkin se on todellista ja olemuksellista, sillä hänen testamenttinsa sanat kuuluvat näin: "Tämä on, on, on minun ruumiini - -"

Tämä meidän oppimme, uskomme ja tunnustuksemme ei erota Kristuksen persoonan luontoja toisistaan. Niin teki Nestorios, joka kiisti Kristuksen kummankin luonnon ominaisuuksien todellisen yhteyden ja purki siten persoonan ykseyden, niin kuin Luther selittää kirjassaan Kirkolliskokouksista. Emme myöskään sekoita luontoja ominaisuuksineen toisiinsa, niin että niistä muodostuisi yksi olemus, niin kuin Eutykhes erheellisesti menettelee. Emme kiellä emmekä tee tyhjäksi Kristuksen persoonassa olevaa inhimillistä luontoa emmekä väitä kummankaan luonnon muuttuvan toiseksi, vaan Kristus on Jumala ja ihminen yhtenä ainoana jakamattomana persoonana ja pysyy iankaikkisesti sellaisena. (1 Tim. 3:16) Apostolin todistuksen mukaan tämä on - lähinnä Pyhää Kolminaisuutta - syvin salaisuus; yksin tämän varassa on lohdutuksemme, elämämme ja autuutemme.

Negativa

Niinpä me hylkäämme ja torjumme kaikki nyt lueteltavat harhaopit Jumalan sanan ja yksinkertaisen kristillisen uskomme vastaisina.

1. Jumala ja ihminen eivät Kristuksessa ole yksi ainoa persoona, vaan Jumalan Poika on eri henkilö kuin Ihmisen Poika, kuten Nestorios narrin tavoin väittää.

2. Jumalallinen luonto ja inhimillinen luonto sekoittuvat yhdeksi olemukseksi ja ihmisluonto muuttuu jumaluudeksi, kuten Eutykhes hourii.

3. Kristus ei ole luonnoltaan todellinen, iankaikkinen Jumala; näin arvelee Areios.

4. Kristuksella ei ollut todellista ihmisluontoa, johon kuuluvat ruumis ja sielu; näin kuvittelee Markion.

5. Unio personalis facit tantum communia nomina. "Persoonallinen yhtymys tekee vain nimistä ja arvonimistä yhteisiä."

6. Kyseessä on pelkkä sanonta (phrasis et modus loquendi), kun sanotaan: "Jumala on ihminen, ihminen on Jumala." Eihän jumaluudella ole reaalisesti eli todellisesti mitään yhteistä ihmisyyden, ei myöskään ihmisyydellä jumaluuden kanssa.

7. Lauseet: "Jumalan Poika on kuollut maailman synnin tähden" ja "Ihmisen Poika on saanut kaiken vallan" ovat vain sanontoja (communicatio verbalis).

8. Ihmisluonto on Kristuksessa tullut jumaluuden tavoin äärettömäksi olemukseksi, ja tämän olemukseen lisätyn, ihmisluontoon vuodatetun, jumaluudesta erkaantuneen voiman ja ominaisuuden vaikutuksesta hänen ihmisluontonsa on jumalallisen luonnon tavoin kaikkialla läsnä.

9. Ihmisluonto on substanssin, olemuksen ja siihen kuuluvien ominaisuuksien puolesta eksekvoitunut eli samanvertaistunut jumalallisen luonnon kanssa.

10. Kristuksen inhimillinen luonto on avartunut koko taivaan ja maan paikallisesti täyttäväksi - vaikkei sellaista ole lupa väittää edes jumalallisesta luonnosta.

11. Ihmisluonnon ominaisuudet estävät Kristusta olemasta samanaikaisesti useammassa kuin yhdessä paikassa. Vielä mahdottomampaa hänen olisi olla ruumiillisesti kaikkialla.

12. Pelkästään Kristuksen inhimillinen luonto on kärsinyt sijassamme ja lunastanut meidät. Jumalan Pojalla ei kärsimyksessä ollut mitään todellista yhteyttä ihmisluontoon, kärsimys ei oikeastaan ollenkaan koskenut häntä.

13. Yksin jumaluutensa puolesta Kristus on luonamme täällä maan päällä sanassaan ja sakramenteissaan sekä kaikissa meidän ahdingoissamme. Läsnäololla ei ole mitään tekemistä hänen ihmisluontonsa kanssa. Sen jälkeen kun hän on kärsimyksellään ja kuolemallaan lunastanut meidät, hänellä ei enää ole ihmisenä mitään kosketusta meihin täällä maailmassa.

14. Sen jälkeen kun ihmisluonnon omaksunut Jumalan Poika on riisunut orjan muodon, hän ei toteuta kaikkia Kaikkivaltiaalle ominaisia tekojaan ihmisluonnossaan, sen välityksellä ja avulla, vaan ainoastaan muutamia, nimittäin vain siellä, missä hänen inhimillinen luontonsa on paikallisesti.

15. Hänen ihmisluonnossaan ei edes ole tilaa kaikkivaltiudelle ja muille jumalallisen luonnon ominaisuuksille - vaikka Kristus nimenomaan lausuu: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Samoin sanoo pyhä Paavali: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti" (Kol. 2:9).

16. Kristukselle on tosin annettu varsin suuri valta taivaassa ja maan päällä, suurempi kuin kaikille enkeleille ja muille luontokappaleille yhteensä, mutta Jumalan kaikkivaltiuteen hänelle ei ole annettu mitään osuutta eikä hänellä sellaista ole. - Ne jotka väittävät näin, kuvittelevat Jumalan kaikkivaltiuden ja muiden luotujen olentojen vallan väliin vielä sen vallan, joka on korottamisessa annettu Kristukselle, hänen inhimillisen luontonsa käytettäväksi (media potentia). Sellainen valta olisi pienempi kuin Jumalan kaikkivaltius mutta suurempi kuin muiden luotujen olentojen valta.

17. Kristuksen inhimillinen henki saa tietoa vain rajallisen määrän: hän tietää vain ne asiat, jotka hänen kuuluu tietää ja jotka hän tarvitsee hoitaessaan tuomarin virkaa.

18. Kristuksella ei vielä ole täydellistä Jumalan ja kaikkien hänen tekojensa tuntemusta - vaikka Kristuksesta on kirjoitettu, että hänessä "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:3).

19. Kristuksen inhimillisen hengen on mahdotonta tietää sellaista, mitä on ollut olemassa iankaikkisuudesta asti, mitä juuri nyt tapahtuu kaikkialla ja mitä on oleva olemassa vielä ikuisuudessakin.

20. Opetetaan, että lause: "Minulle on annettu kaikki valta", (Matt. 28:18) merkitsee: Kristukselle on ylösnousemuksessa ja taivaaseen astumuksessa palautettu kaikki valta taivaissa ja maan päällä. Tämä koskee vain hänen jumalallista luontoaan ja edellyttää, että hän alennuksen tilassa on myös jumaluuden puolesta luopunut siitä vallasta ja jättänyt sen taakseen. - Tällainen opetus on silkkaa rienausta, joka vääristelee Kristuksen testamentin sanat ja vielä raivaa tietä kirotulle areiolaiselle harhaopille, joka lopulta kieltää Kristuksen iankaikkisen jumaluuden ja sitä myöten hukkaa koko Kristuksen ja myös meidän autuutemme, ellei sitä torjuta Jumalan sanan vankkaan perustukseen ja yksinkertaiseen kristilliseen uskoomme nojautuen.

9. Kristuksen laskeutuminen helvettiin

Jotkut Augsburgin tunnustukseen yhtyneet teologit ovat kiistelleet tästä uskonkohdasta. Milloin ja kuinka Herra Kristus on yksinkertaisen kristillisen uskomme mukaan astunut alas helvettiin? Tapahtuiko se ennen hänen kuolemaansa vain sen jälkeen? Laskeutuiko sinne vain hänen sielunsa vai yksin hänen jumaluutensa vai laskeutuiko hän ruumiineen ja sieluineen? Laskeutuiko hän hengellisesti vai ruumiillisesti? Kuuluuko tämä uskonkohta Kristuksen kuoleman vai hänen kunniakkaan voittonsa ja triumfinsa yhteyteen?

Tätä uskonkohtaa ei voida käsittää aistien eikä järjen kyvyin, yhtä vähän kuin edellistäkään uskonkohtaa, vaan se on omaksuttava ainoastaan uskolla. Siksi siitä ei meidän yksimielisen vakaumuksemme mukaan pidä väitellä, vaan se on uskottava ja sitä on opetettava mahdollisimman yksinkertaisesti. Siten on tohtori Luther, muistossa autuas, sen kristillisesti selittänyt Torgaussa v. 1533 pitämässään saarnassa. Hän torjuu kaikki hyödyttömät ja tarpeettomat kysymykset ja kehottaa kaikkia hurskaita kristittyjä tyytymään yksinkertaiseen uskoon.

Riittää, kun tiedämme, että Kristus on astunut alas helvettiin, tehnyt lopun koko helvetistä, sikäli kuin se uhkasi uskovia, ja pelastanut uskovat kuoleman vallasta, Perkeleen kidasta ja iankaikkisesta helvetin kadotuksesta. Mutta kuinka se oikein tapahtui, sen kysymyksen me säästämme tulevaan maailmaan. Silloin meille ilmoitetaan tämän lisäksi monta muutakin asiaa, jotka olemme joutuneet vain uskomaan, kun emme sokealla järjellämme ole voineet niitä ymmärtää.

10. Kirkolliset tavat, joista käytetään nimitystä adiafora eli ehdonvallan asiat

Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien kesken on myös syntynyt kiistaa seremonioista eli kirkollisista tavoista, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa vaan jotka on otettu kirkossa käyttöön edistämään hyvää järjestystä ja hurskautta.

Status controversiae - keskeinen kiistakysymys

Keskeisen kysymyksenä on ollut, onko vainon aikana ja tunnustuksen ollessa kysymyksessä mahdollista omaatuntoa loukkaamatta vastustajien painostuksesta ja vaatimuksesta ottaa uudestaan käyttöön joitakin pois jääneitä seremonioita, jotka sinänsä ovat ehdonvallan asioita eli sellaisia, joista Jumala ei ole antanut käskyä eikä kieltoa. Voitaisiinko vastustajien kanssa päästä sopimukseen sellaisista seremonioista ja ehdonvallan asioista, vaikka he evankeliumin vihollisina eivät suostu meidän kanssamme sovintoon opista? Kiistan toinen osapuoli on vastannut myöntäen, toinen kieltäen.

Affirmativa

1. Saadaksemme tämänkin kiistan loppumaan me esitämme yksimielisenä uskonamme, opetuksenamme ja tunnustuksenamme seuraavan: Sellaiset seremoniat eli kirkolliset tavat, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa vaan jotka on otettu käyttöön vain hurskauden ja järjestyksen edistämiseksi, eivät sinänsä ole jumalanpalvelusta. Matt. 15:9: "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyin."

2. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumalan seurakunnalla on aina ja kaikkialla tilanteen vaatiessa valta muuttaa näitä seremonioita sellaisiksi, että ne parhaiten hyödyttävät ja rakentavat Jumalan seurakuntaa.

3. Tällöin on kuitenkin kartettava kaikkea häilyvyyttä ja pahennusta. Erityisen tarkoin varoen on säästettävä uskossaan heikkoja.

4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että vainon aikaan, kun meiltä vaaditaan selkeää uskon tunnustamista, ei viholliselle ole annettava periksi edes ehdonvallan asioissa, sillä apostoli kirjoittaa: (Gal. 5:1) "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." (2 Kor. 6:14) "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä. Mitä yhtyettä on valkeudella ja pimeydellä?" Ja vielä: (Gal. 2:5) "Me emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi teidän keskuudessanne." Siinä tapauksessa ei enää ole kysymys ehdonvallan asioista vaan evankeliumin totuudesta ja kristillisestä vapaudesta. On joko vahvistettava julkinen epäjumalanpalvelus tai varjeltava uskossaan heikkoja lankeamasta. Siinä tilanteessa emme saa antaa hiukkaakaan periksi, vaan meidän on esitettävä tunnustuksemme avoimesti, ilman sarvia ja hampaita. Sitten meidän tulee kärsiä tunnustuksen seurauksena kaikki, minkä Jumala osaksemme suo ja mitä hän sallii oman sanansa vihollisten meille tehdä.

5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, ettei yksikään kirkko saa tuomita toista sen takia, että toisella on vähemmän tai enemmän ulkonaisia seremonioita, joista Jumala ei ole antanut käskyä. Oleellista on, että pidetään yhtä opissa, sen joka kohdassa, sekä myös pyhien sakramenttien oikeassa käytössä. Näinhän kuuluu tuttu lause: Dissonantia ieiunii non dissolvit consonantiam fidei, "Paaston erilaisuus ei riko uskon ykseyttä."

Negativa

Näin ollen me hylkäämme ja torjumme vääränä ja Jumalan sanan vastaisena seuraavanlaisen opetuksen:

1. Ihmisten käskyjen ja säädösten mukaista käytäntöä kirkossa pidetään sellaisenaan jumalanpalveluksena tai sen osana.

2. Sellaisia seremonioita, käskyjä ja säädöksiä tyrkytetään Jumalan seurakunnalle väkipakolla, muka välttämättöminä, - vaikka ne sotivat sitä kristillistä vapautta vastaan, mikä seurakunnalla on ulkonaisissa asioissa.

3. Vainon aikaan, silloin kun vaaditaan julkista tunnustusta, voidaan ehdonvallan asioissa ja seremonioissa antaa evankeliumin vihollisille myöten tai päästä sopimukseen heidän kanssaan. - Sellainen koituu kuitenkin totuudelle turmioksi.

4. Ulkonaisia seremonioita ja ehdonvallan asioita poistetaan siinä mielessä, ettei Jumalan seurakunnan olisikaan lupa noudattaa yhtä tai muutamaa sellaista tapaa, sen mukaan kuin kirkon etu kussakin tilanteessa vaatii.

11. Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta

Affirmativa

1. Ensiksi on tarkoin huomattava, että Jumalan ennaltatietämys (praescientia) ja hänen tekemänsä iankaikkinen valinta (praedestinatio) ovat kaksi eri asiaa.

2. Jumalan ennaltatietämys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala tietää kaiken ennen kuin se tapahtuu. On kirjoitettu: "Taivaan Jumala kykenee paljastamaan salaisuuksia. Hän on ilmoittanut kuningas Nebukadnessarille, mitä on tapahtuva tulevina aikoina" (Dan. 2:28).

3. Jumalan ennaltatietämyksen kohteena ovat yhtä lailla hyvät ja pahat. Se ei kuitenkaan ole pahan syy, ei myöskään synnin eli väärin tekemisen, mikä on alkuisin Perkeleestä ja ihmisen omasta, pahasta ja turmeltuneesta tahdosta. Ennaltatietämys ei ole myöskään pahojen ihmisten turmion syy, vaan siihen syyllisiä ovat he itse. Ennaltatietämys eli kaitselmus ainoastaan pitää pahan tapahtuessa yllä järjestystä ja panee pahalle rajan, johon saakka se saa jatkua, sekä antaa sille tarkoituksen määräämällä, kuinka kaiken sinänsä pahankin on edistettävä Jumalan valittujen pelastumista.

4. Predestinaatio eli Jumalan iankaikkinen valinta koskee ainoastaan Jumalan hurskaita, rakkaita lapsia. Se on heidän pelastuksensa syy, se toteuttaa pelastumisen ja kaiken mitä tähän kuuluu. Sillä perustalla meidän autuutemme kestää niin vankasti, etteivät helvetin portit pysty sitä järkyttämään. (Matt. 16:18)

5. Tätä valintaa ei pidä tutkia Jumalan salaisen päätöksen kannalta, vaan se on opittava ymmärtämään Jumalan sanasta, jossa se on ilmoitettu.

6. Jumalan sana taas ohjaa meidät Kristuksen luokse. Hän on se "elämän kirja", (Esim. Fil. 4:3) johon kaikkien niiden nimet on kirjoitettu, joiden on määrä tulla iankaikkisesti autuaiksi. Hänessä heidät on myös valittu, niin kuin Raamattu sanoo: "Jumala on ennen maailman perustamista hänessä - Kristuksessa - valinnut meidät." (Ef. 1:4)

7. Tämä Kristus kutsuu luokseen kaikkia (Matt. 11:28) syntisiä ja lupaa heille levon ja virvoituksen. Hän tarkoittaa täyttä totta; hän tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat hänen luokseen ja antaisivat auttaa itseään, kun hän sanassaan tarjoutuu auttamaan heitä. Hän tahtoo, että sanaa kuullaan, siltä ei tukita korvia eikä sitä halveksita. Vielä hän lupaa Pyhän Hengen voiman ja vaikutuksen, jumalallista apua kestävänä pysymiseen sekä iankaikkisen autuuden.

8. Siksi emme saa muodostaa käsitystä siitä, kuinka meidät on valittu iankaikkiseen elämään, ihmisjärjen emmekä Jumalan lain perusteella. Ne ajaisivat meidät joko hurjaan, hillittömään, epikurolaiseen elämään tai sitten epätoivoon. Ne synnyttävät ihmisten sydämissä vahingollisia ajatuksia; eiväthän he omin neuvoin, omaa järkeään seuratessaan voi suojautua sellaisilta. Näin he pohtivat: "Jos Jumala on valinnut minut autuuteen, ei millään voi joutua kadotukseen, vaikka mitä tekisin. Jos minua taas ei ole valittu iankaikkiseen elämään, ei minun kannata tehdä mitään hyvää, sehän on joka tapauksessa turhaa."

9. Tämä oppi on ammennettava yksinomaan pyhästä, Kristusta julistavasta evankeliumista. Evankeliumi todistaa kirkkaasti, että (Room. 11:32) "Jumala on sulkenut kaikki epäuskoon, että hän kaikkia armahtaisi". Jumala ei tahdo, että kukaan (Hes. 33:11; Hes. 18:23) hukkuisi, vaan että jokainen kääntyisi ja uskoisi Herraan (1 Tim. 2:6) Kristukseen.

10. Tämä oppi on siis hyödyllinen ja lohdullinen, jokaiselle, joka syventyy Jumalan ilmoitettuun tahtoon ja tutkii asioita siinä järjestyksessä, jota pyhä Paavali noudattaa Roomalaiskirjeessä. Ensin Paavali ohjaa ihmisiä parannukseen, synnintuntoon, uskomaan Kristukseen ja olemaan kuuliainen Jumalalle. Vasta sitten hän puhuu Jumalan iankaikkisen valinnan salaisuudesta.

11. Tosin on kirjoitettu: (Matt. 20:16) "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala ei tahtoisi pelastaa kaikkia. Valittujen harvalukuisuus johtuu siitä, että monet eivät ollenkaan kuuntele Jumalan sanaa vaan ehdoin tahdoin väheksyvät sitä, tukkivat korvansa ja paaduttavat sydämensä. Näin he sulkevat Pyhän Hengen säännöllisen tien, niin ettei hän voi tehdä heissä työtään. Vaikka he kuulisivatkin sanan, he piittaamattomina viskaavat sen tuulen vietäväksi. Syypää tähän ei ole Jumala eikä hänen suorittamansa valinta vaan heidän oma ilkeytensä.

12. Kristityn tulee siis omaksua Jumalan iankaikkista valintaa koskevasta opinkohdasta sen verran kuin siitä on ilmoitettu Jumalan sanassa. Raamattu viittaa Kristukseen, "elämän kirjaan", joka aukaistaan ja jonka sisältö paljastetaan pyhää evankeliumia saarnattaessa. Näin siellä on kirjoitettuna: (Room. 8:30) "Ne, jotka hän on valinnut, ne hän myös on kutsunut." Kristuksesta voimme löytää Isän iankaikkisen valinnan. Onhan Isä iankaikkisen, jumalallisen aivoituksensa mukaan päättänyt, että hän ei tahdo pelastaa ketään muuta kuin ne, jotka tuntevat hänen Poikansa Kristuksen ja vilpittömästi uskovat häneen. Muut ajatukset on karkotettava mielestämme, koska ne eivät ole lähtöisin Jumalasta vaan pahan vihollisen kuiskuttelusta. Niiden avulla vihollinen koettaa tehdä tehottomaksi tai jopa kokonaan riistää meiltä sen suloisen lohdutuksen, jonka saamme tästä terveellisestä opista. Saammehan siitä tiedon, että meidät on kokonaan armosta, ilman yhtään omaa ansiota, Kristuksessa valittu iankaikkiseen elämään ja ettei meitä voi kukaan ryöstää hänen kädestään. Eihän Herra (Joh. 10:28) ole vain sanoin vakuuttanut armovalintaa vaan hän on vahvistanut sanansa valalla ja sinetöinyt ne pyhillä sakramenteilla. Näitä meidän tulee syvimmissä ahdistuksissamme muistaa ja näistä etsiä rohkaisua. Siten voimme sammuttaa Perkeleen tuliset (Ef. 6:16) nuolet.

13. Samalla meidän on mitä tunnollisimmin noudatettava elämässämme Jumalan tahtoa. Siten teemme saamamme kutsun lujaksi, niin kuin pyhä Pietari kehottaa. (2 Piet. 1:10) Erityisen tarkoin meidän on pidettävä kiinni Jumalan ilmoitetusta sanasta, joka ei meitä ikinä petä.

14. Jumalan iankaikkista valintaa on nyt lyhyesti selvitetty siten, että Jumala saa kaiken hänelle kuuluvan kunnian: hän yksin pelastaa meidät, sulasta laupeudesta, ilman mitään meidän ansiotamme, oman tahtonsa aivoituksen mukaan. (Ef. 1:11) Tällä tavoin ei toisaalta anneta kenellekään vähintäkään aihetta masennukseen tai raakaan ja hurjaan elämään.

Antithesis eli negativa

Me uskomme ja ajattelemme siis tähän tapaan: Muutamat käsittelevät väärällä tavalla oppia siitä, että Jumala on armossaan suorittanut valinnan iankaikkiseen elämään. Näiden opetuksen pohjalta murheelliset kristityt eivät saa tästä opista lohdutusta, vaan se ajaa heidät masennukseen tai epätoivoon; katumattomat sitä vastoin sen perusteella vain vahvistuvat piittaamattomuudessaan. Sellainen opetus ei ole Jumalan sanan eikä tahdon mukaista, vaan sitä harjoitetaan järjen mukaan ilkeän Saatanan yllytyksestä. Onhan apostolin todistuksen mukaan kaikki, mikä on kirjoitettu Raamattuun, kirjoitettu (Room. 15:4) "meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo".

Näin ollen me hylkäämme seuraavat harhat:

1. Opetetaan, ettei Jumala tahdo kaikkien ihmisten kääntyvän ja uskovan evankeliumia.

2. Kun Jumala kutsuu meitä luokseen, hän ei silti todella tarkoita, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen tykönsä.

3. Jumala ei tahdo kaikkien pelastuvan, vaan jotkut on pelkästään Jumalan päätöksen, aivoituksen ja tahdon perusteella säädetty kadotukseen, niin että he eivät voi pelastua. Heidän syntiään ei tällöin ole otettu huomioon.

4. Jumalan valinnan peruste, se syy, jonka tähden Jumala on valinnut meidät iankaikkiseen elämään, ei ole yksin Jumalan laupeus ja Kristuksen pyhistä pyhin ansio, vaan jokin peruste löytyy myös meistä.

Kaikki nämä ovat rienaavia, hirmuisia harhaoppeja. Ne riistävät kristityiltä kaiken sen lohdutuksen, jonka pyhä evankeliumi ja pyhien sakramenttien käyttäminen heille antavat. Siksi näitä oppeja ei saa sietää Jumalan kirkossa.

Olemme nyt lyhyesti ja yksinkertaisesti selvittäneet ne kiistanalaiset opinkohdat, joista Augsburgin tunnustukseen yhtyneet jumaluusoppineet ovat jonkin aikaan väitelleet ja opetuksessaan esittäneet eri mielipiteitä. Jokainen tavallinen kristitty voi nyt Jumalan sanan ja katekismuksensa johdolla päästä selville siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Emmehän ole vain esittäneet oikeaa oppia vaan olemme myös paljastaneet sitä vastustavan harhaopin, olemme torjuneet harhat ja siten perin pohjin ratkaisseet kaikki pahennusta herättäneet kiistat.

Kaikkivaltias Jumala, meidän Herramme Jeesuksen Isä, suokoon meille armollisesti Pyhän Henkensä, että me kaikki olisimme hänessä yhtä ja pysyisimme lujina tässä kristillisessä, Jumalalle mieluisessa yksimielisyydessä. Aamen.

12. Muut joukkiot ja lahkot,

Tässä selvityksessä emme ole edes maininneet lahkolaisia, jotka ovat Augsburgin tunnustuksen ulkopuolella. On siksi pelättävissä, että joku hiljaisessa mielessään pitää sellaisia meidän joukkoomme kuuluvina. Vaaran torjumiseksi olemme päättäneet luetella ne opinkohdat, joissa he menevät harhaan ja opettavat mainitun uskontunnustuksemme vastaisesti.

Kasteenuusijoiden harhaoppeja

1. Kristus ei saanut ruumistaan ja vertaan Neitsyt Mariasta vaan toi ne mukanaan taivaasta.

2. Kristus ei ole tosi Jumala, vaan hänellä on pelkästään enemmän Pyhän Hengen lahjoja kuin kellään muulla pyhällä ihmisellä.

3. Meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä ei ole yksin Kristuksen ansio vaan myös oma uudistumisemme eli hurskautemme, meidän oma vaelluksemme. - Tällainen hurskaus on pääasiassa erityistä omavalintaista hengellisyyttä, pohjimmaltaan pelkkää uutta munkkilaisuutta.

4. Kastamattomat lapset eivät Jumalan silmissä ole syntisiä vaan vanhurskaita ja viattomia. Kun he ovat vielä ymmärtämättömiä, he eivät noiden mukaan tarvitse kastetta vaan pelastuvat ilmankin. Kasteenuusijat hylkäävät siis koko perisyntiopin ja kaiken, mikä liittyy siihen.

5. Lapsia ei saa kastaa ennen kuin he ymmärtävät asioita ja kykenevät itse tunnustamaan uskonsa.

6. Kristittyjen lapset ovat kristityistä, uskovista vanhemmista syntyneinä pyhiä Jumalan lapsia jo ennen kastetta ja ilmankin sitä. Siitäkin syystä johtuu, että nuo eivät pidä lasten kastamista arvossa eivätkä pyri sitä toimittamaan. - Tämän kanssa ristiriidassa on Jumalan nimenomainen lupaus, 1 Moos. 17:4-8, 19-21, joka koskee ainoastaan sellaisia, jotka pitävät liiton eivätkä halveksi sitä.

7. Sellainen seurakunta, jossa vielä on syntisiä, ei ole oikea kristillinen seurakunta.

8. Kirkossa, jossa on joskus aikaisemmin luettu paavilaisia messuja, ei saa käydä saarnaa kuulemassa eikä muutenkaan.

9. Ei saa olla missään tekemisissä sellaisten seurakunnan palvelijoiden kanssa, jotka julistavat pyhää evankeliumia Augsburgin tunnustuksen mukaisesti ja varoittavat kasteenuusijoiden julistuksesta ja harhasta. Ei pidä olla heidän palveluksessaan eikä edes tilapäisissä töissä heidän luonaan, vaan heitä on kartettava ja vältettävä niin kuin ainakin Jumalan sanan väärentäjiä.

Opinkohtia, joita ei voi suvaita valtion piirissä

2. Kristitty ei voi olla eikä toimia esivallan virassa omaatuntoaan loukkaamatta.

3. Kristitty ei voi omaatuntoaan loukkaamatta esivallan virassa vastustaa pahoja ihmisiä, vaikka sellainen tehtävä osuisi hänen kohdalleen. Samoin eivät alamaiset saa kutsua esivaltaansa avuksi ja suojaksi - vaikka sillä on Jumalan antama valta juuri tähän tarkoitukseen.

4. Kristitty ei hyvällä omallatunnolla voi vannoa valaa. Hän ei saa myöskään tehdä uskollisuudenvalaa ruhtinaalleen tai esivallalleen.

5. Esivalta ei uuden liiton aikana voi omaatuntoaan loukkaamatta tuomita rikollisia kuolemaan.

Opinkohtia, joita ei voi suvaita talouselämän ja perheen piirissä

2. Kristitty ei hyvällä omallatunnolla voi toimia ravintolanpitäjänä, kauppiaana eikä aseseppänä.

3. Aviopuolisot saavat uskonnollisista syistä erota; puolisolla on oikeus jättää puolisonsa ja mennä naimisiin toisen kanssa, joka on samaa uskoa.

Schwenckfeldiläisten harhaoppeja

2. Korotuksessa Kristuksen liha on sillä tavoin omaksunut kaikki jumalalliset ominaisuudet, että hän ihmisenä on joka suhteessa olemuksensa asteen ja tilan puolesta Isän ja Sanan vertainen, hänellä on sama valta, voima, majesteetti ja kirkkaus. Tämä merkitsee, että Kristuksen kummankin luonnon olemus, ominaisuudet, tahto ja kunnia ovat samat, sekä myös, että Kristuksen liha kuuluu Pyhän Kolminaisuuden olemukseen.

3. Kirkon palveluvirka, sanan saarnaaminen ja kuuleminen, ei ole se väline, jota käyttämällä Jumala, Pyhä Henki, opettaa ihmisiä ja vaikuttaa heissä pelastavaa Kristuksen tuntemista, kääntymystä, parannusta, uskoa ja uutta kuuliaisuutta.

4. Kastevettä Herra Jumala ei käytä välineenä sinetöimään lapseutta ja synnyttämään uudesti.

5. Pyhän ehtoollisen leipä ja viini eivät ole välineitä, joita käyttäen Kristus jakaa ruumiinsa ja verensä ehtoollisvieraille.

6. Pyhän Hengen todella uudestisynnyttämä kristitty kykenee jo tämän elämän aikana täydellisesti pitämään ja täyttämään Jumalan lain.

7. Sellainen seurakunta, jonka piirissä julkinen seurakunnasta erottaminen ja lainmukainen pannaanjulistamismenettely eivät ole käytössä, ei ole oikea kristillinen seurakunta.

8. Kirkon palveluviran haltija, joka ei ole myös henkilökohtaisesti todella uudistunut, uudestisyntynyt, oikeamielinen ja hurskas, ei voi antaa muille hyödyllistä opetusta eikä ojentaa heille oikeaa, tosi sakramenttia.

Uusien areiolaisten harha

Antitrinitaarien harha

Kaikki nämä ja tämäntapaiset opit niihin liittyvine ja niistä johtuvine harhoineen me hylkäämme ja torjumme väärinä, valheellisina, kerettiläisinä, Jumalan sanan sekä kolmen perustunnustuksen ja Augsburgin tunnustuksen ynnä sen Puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohtien ja Lutherin katekismusten vastaisina. Kaikkien hurskaiden kristittyjen, niin ylhäisten kuin alhaistenkin, on niitä varottava, niin totta kuin sielun pelastus ja autuus on heille kallis.

Tämä on kaikkien meidän oppimme, uskomme ja tunnustuksemme, josta me viimeisenä päivänä vastaamme vanhurskaan tuomarin, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen edessä. Sitä vastaan emme tahdo salaa emmekä julkisesti puhua emmekä kirjoittaa, vaan aiomme siinä pysyä Jumalan armon avulla. Tarkasti harkiten, Jumalaa peläten ja avuksi huutaen me allekirjoitamme omakätisesti.

Berg, 29. toukokuuta 1577
Iacobus Andreae, tri allekirjoitti
Nicolaus Selneccerus, tri, allekirjoitti
Andreas Musculus, tri, allekirjoitti
Christophorus Cornerus, tri, allekirjoitti
Dauid Chytraeus.
Martinus Kemnicius, tri.

Solida declaratio, täydellinen selitys

Eräät jumaluusoppineet ovat jonkin aikaa käyneet näiden kohtien tulkinnasta kiistoja, jotka täten ratkaistaan ja sovitaan Jumalan sana johdolla ja kristillisen oppimme pääsisällön mukaisesti.

Paavien vallan aikana olivat ihmisten keksimät opit ja säädökset hirmuisella tavalla pimentäneet kristillisen uskomme keskeiset opinkohdat, mutta Kaikkivaltiaan erityisestä armosta ja laupeudesta tohtori Luther, jonka muisto on autuas ja pyhä, toi ne jälleen esiin kirkkaina ja puhtaina, Jumalan sanan perusteella. Paavien harhat, väärinkäytökset ja epäjumalanpalveluksen hän paljasti. Vastustajat pitivät kuitenkin tätä aitoa uskonpuhdistusta uutena oppina ja syyttivät sitä kiivaasti, joskin perusteitta, täysin Jumalan sanan ja kristillisen järjestyksen vastaiseksi. Kun reformaatiota tukahdutettiin vääristelyin, puuttuivat asiaan ne kristilliset vaaliruhtinaat ja ruhtinaat sekä säädyt, jotka jo olivat omaksuneet pyhän evankeliumin puhtaan opin ja panneet kirkoissaan kristillisen, Jumalan sanan mukaisen uskonpuhdistuksen toimeen. Augsburgin valtiopäivillä v. 1530 he laadittivat Jumalan sanaan perustuvan kristillisen tunnustuksen ja ojensivat ne keisari Kaarle V:lle. Siinä he selkeästi ja kiertelemättä esittävät kristillisen tunnustuksensa ja tekevät selkoa siitä, mitä kristilliset, evankeliset seurakunnat ajattelevat ja opettavat keskeisistä uskonkohdista, erityisesti niistä, jotka olivat olleet heidän ja paavilaisten välisen kiistan kohteina. Tätä tunnustusta vastapuoli kylläkin katsoi karsaasti, mutta kumoamaan sitä ei, Jumalan kiitos, ole onnistuttu tähän päivään saakka.

Tämän kristillisen ja Jumalan sanaan lujasti perustetun Augsburgin tunnustuksen me täten vielä kerran ja koko sydämestämme tunnustamme myös omaksi tunnustuksemme. Me pidämme siitä kiinni sellaisena, kuin sen sanat luontevasti, selvästi ja vilpittömästi voidaan ymmärtää. Se on meille aito kristillinen symboli, Jumalan sanaa lähinnä tunnus, jonka ympärille tämän ajan oikeiden kristittyjen on kokoonnuttava. Jo muinaisina aikoina laadittiin Jumalan kirkossa syntyneiden pahojen riitojen ratkaisemiseksi kristillisiä symboleja eli tunnustuksia, joihin silloiset puhtaat opettajat ja heidän kuulijansa yhtyivät sydämestään ja suullaan. Kaikkivaltiaan armollisella avulla me aiomme vakaasti pysyä kuolemaan asti kristillisessä Tunnustuksessa, sellaisena kuin se v. 1530 ojennettiin keisari Kaarlelle. Tässä kirjoituksessa tai muutenkaan emme tahdo vähimmässäkään määrin poiketa Augsburgin tunnustuksesta, emme myöskään ole laatimassa mitään uutta tunnustusta.

Vaikka siis Tunnustuksen kristillinen oppi on suurin piirtein säilynyt kiistämättömänä - jollei nyt paavilaisia oteta lukuun - on kuitenkin myönnettävä, että eräät teologit ovat poikenneet muutamista Tunnustuksen tärkeistä ja keskeisistä uskonkohdista. Joko he eivät ole koskaan ymmärtäneet niitä oikein tai sitten he ovat luopuneet oikeasta käsityksestä. Jotkut ovat antaneet Tunnustuksen sanoille alkuperäisestä poikkeavan merkityksen, mutta ovat silti rohjenneet kerskua olevansa Augsburgin tunnustuksen kannattajia ja tukeutua siihen. Näin on puhtaisiin evankelisiin kirkkoihin syntynyt kiusallista ja tuhoisaa hajaannusta. Niinhän kävi jo pyhien apostolien aikana. Monet tahtoivat käydä kristitystä ja kerskailivat Kristuksen opilla, mutta olivat silti langenneet hirmuisiin harhoihin. Jotkut aikoivat tulla vanhurskaiksi ja pelastua tekemällä lain määräämiä tekoja, Ap.t. 15. Toiset kiistivät kuolleiden ylösnousemuksen, 1 Kor. 15. Muutamat eivät uskoneet, että Kristus on iankaikkinen tosi Jumala. Kaikkia näitä oli pyhien apostolien pakko kiivaasti vastustaa sekä saarnoin että kirjoituksin, vaikka sellaiset pahojen harhojen aiheuttamat ankarat riidat silloinkin olivat pahennukseksi sekä epäuskoisille että heikkouskoisille. Niinpä nykyäänkin meidän vastustajamme paavilaiset riemuitsevat hajaannuksesta, joka on syntynyt meidän keskuudessamme. He elävät epäkristillisen ja turhan toivon vallassa, kun luulevat näiden erimielisyyksien koituvan puhtaan opin lopulliseksi tuhoksi. Heikkouskoiset taas ovat vaarassa langeta; toiset pelkäävät, ettei meillä olekaan puhdasta oppia, kun kerran olemme niin hajallamme, toiset taas epäröivät, kenen puolelle heidän tulisi asettua kiistanalaisissa kohdissa. Jotkut tosin katsovat, että riidat johtuvat väärinkäsityksistä tai koskevat vain sanoja: osapuolet eivät muka ole kyllin hyvin ymmärtäneet toistensa tarkoitusta, ja siksi on riidelty joistakin kutakuinkin yhdentekevistä sanonnoista. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan kiistat ovat koskeneet tärkeitä, oleellisia asioita, niin oleellisia, että väärässä olevan osapuolen käsitystä ei Jumalan kirkossa voi eikä saa edes sietää, saati sitten puolustella tai edustaa.

On siis välttämätöntä selvittää kiistanalaiset uskonkohdat Jumalan sanan ja luotettaviksi tunnettujen kirjoitusten perusteella niin tarkoin, että jokainen, jolla on kristillistä ymmärrystä, pääsee selville siitä, mikä käsitys kiistanalaisista kohdista on Jumalan sanan ja kristillisen Augsburgin tunnustuksen mukainen ja mikä ei. Oikeamieliset kristityt, joille totuus on tärkeä, oppivat siten varomaan esiintyneitä harhoja ja vääristymiä sekä suojautumaan niiltä.

Opin summa, perusta, sääntö ja ohje,

Kirkon läpikotaisen ja kestävän yhtenäisyyden ensimmäinen edellytys on yksimielisesti omaksuttu opin ohje, jossa on Jumalan sanan perusteella ilmaistuna se yhteisen opin summa, jonka kaikki tosikristilliset kirkot tunnustavat omakseen. Siksi jo vanhalla kirkolla oli aina tietyt symbolinsa tätä tarkoitusta varten. Opin ohje ei voi rakentua kenenkään yksityishenkilön kirjoitusten varaan, vaan se perustuu sellaisiin kirjoihin, jotka on laadittu, hyväksytty ja otettu käyttöön samaan oppiin ja uskontoon tunnustautuvien kirkkojen toimesta. Mekin olemme siis sydämestä ja suulla vakuuttaneet toinen toisellemme, että me emme tahdo laatia tai ottaa käyttöön mitään erityistä, uutta uskomme tunnustusta, vaan me tunnustamme omiksemme ne julkiset, kaikille tunnetut kirjoitukset, jotka ovat kaikkien Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden kirkkojen piirissä olleet hyväksyttyjä ja käytössä sellaisina symboleina eli yhteisinä tunnustuksina, kaikkina aikoina aina mainitun riidan syntymiseen asti, siis niin kauan kuin kaikkialla pidettiin yksimielisesti kiinni Jumalan sanan puhtaan opin kaikista kohdista, sellaisina kuin autuas tohtori Luther ne oli selittänyt. Niitä ovat:

1. Ensi sijalla Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset, Israelin uskon puhdas ja kirkas lähde. Raamattu yksin on ainoa tosi ohje, jonka mukaan kaikki opettajat ja opit on koeteltava ja arvioitava.

2. Koska tosikristillinen oppi on jo ammoin Jumalan sanan perusteella puhtaasti ja terveesti ymmärrettynä tiivistetty lyhyiksi uskonkohdiksi, jotka on suunnattu harhaoppisten väärennöksiä vastaan, me tunnustamme omiksemme kolme yleisesti hyväksyttyä symbolia, nimittäin Apostolisen, Nikaian ja pyhän Athanasioksen uskontunnustuksen. Ne ovat suurenmoisia, ytimekkäitä, kristillisiä, Jumalan sanaan perustuvia uskon tunnustuksia, joissa selkeästi ja vakaasti vastustetaan kaikkia niitä harhaoppeja, jotka niihin aikoihin nostivat päätään kristillisessä kirkossa.

3. Hyvä Jumala on näinä lopun aikoina erityisestä armostaan tuonut uudelleen valoon sanansa totuuden, jonka paavit olivat peittäneet hirmuiseen pimeyteen mutta jonka kallis Jumalan mies tohtori Luther on uskollisesti palvellen tuonut esiin. Tämä oppi on Jumalan sanan perusteella ja sen mukaisesti suppeasti lausuttu Augsburgin tunnustuksen uskonkohdissa, joissa paavilaisten ja muidenkin lahkolaisten väärennökset torjutaan. Niinpä me tunnustamme omaksemme myös alkuperäisen, muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen, emme sen tähden, että se on omien teologiemme laatima, vaan koska sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan. Tarkoitamme Tunnustusta sellaisena kuin se v. 1530 pantiin kirjaan ja kuin eräät Roomalaisen valtakunnan kristilliset vaaliruhtinaat, ruhtinaat ja säädyt sen Augsburgissa ojensivat keisari Kaarle V:lle puhdistettujen kirkkojen yhteisenä tunnustuksena. Se tunnustus on erottanut meidän puhdistetut kirkkomme paavilaisista ja muista hylätyistä ja torjutuista lahkoista ja harhaopeista. Jo vanhan kirkon aikana oli tapa ja käytäntö, että myöhemmät kirkolliskokoukset sekä kristilliset piispat ja opettajat vetosivat Nikaian uskontunnustukseen ja tunnustivat sen omakseen, kuten me nyt Augsburgin tunnustuksen.

4. Sen jälkeen kun Tunnustus oli luovutettu, laadittiin sen perinpohjainen Puolustus, joka v. 1531 julkaistiin painettuna. Siitä käy Augsburgin tunnustuksen alkuperäisen, oikea tulkinta ilmi. Siinä selvitettiin kantaamme perusteellisemmin ja puolustauduttiin paavilaisia vastaan. Sillä pyrittiin estämään kirottujen harhaoppien luikertaminen Jumalan kirkkoon Augsburgin tunnustuksen nimen suojassa ja nojautuminen siihen. Me yhdymme myös Puolustukseen yksimielisesti. Se ei ole vain Tunnustuksen välttämätön laajennus ja puolustus, vaan se todistaa Tunnustuksen oikeaksi Pyhän Raamatun selkein ja vastaansanomattomin todistuksin.

5. Me tunnustamme omiksemme myös ne Opinkohdat, jotka laadittiin, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön Schmalkaldenin suuressa teologikokouksessa v. 1537 - sellaisina kuin ne alun perin laadittiin ja painettiin. Ne oli määrä esittää Mantovan kirkolliskokouksessa, tai missä konsiili sitten kokoontuisikin, korkea-arvoisten vaaliruhtinaiden, ruhtinaiden ja säätyjen nimissä sellaisena Augsburgin tunnustuksen selityksenä, jossa aiottiin Jumalan armon avulla päättäväisesti pysyä. Opinkohdissa toistetaan Augsburgin tunnustuksen oppi, ja muutamat kohdat selitetään Jumalan sanan pohjalta perusteellisemmin. Sitä paitsi esitetään, niin pitkälle kuin on välttämätöntä, ne perusteet ja syyt, jotka ovat pakottaneet sanoutumaan irti paavilaisista harhoista ja epäjumalanpalveluksen eri muodoista ja jotka estävät meitä osallistumasta näihin sekä tekevät tältä osin mahdottomaksi edes harkita sovintoon pyrkimistä paavin kanssa.

6. Koska nämä elintärkeät asiat koskevat myös tavallista ihmistä eli maallikkoa, jonka on sielunsa autuuden tähden osattava kristittynä erottaa puhdas oppi väärästä, me tunnustamme yksimielisesti omiksemme myös tohtori Lutherin Vähän ja Ison katekismuksen, sellaisina kuin hän on ne kirjoittanut ja kuin he on liitetty hänen Teoksiinsa. Ovathan kaikki Augsburgin tunnustuksessa pysyvät kirkot yksimielisesti hyväksyneet nämä katekismukset ja käyttäneet niitä julkisesti kirkoissa, kouluissa ja kodeissa. Niissä kristillinen oppi on Jumalan sanasta ammentaen esitetty tavallisille maallikoille mahdollisimman tarkasti ja yksinkertaisesti ja myös selitetty, sikäli kuin on välttämätöntä.

Edellä lueteltuja julkisia ja yleisesti hyväksyttyjä kirjoituksia on puhtaasti opettavissa kirkoissa ja kouluissa aina pidetty sen opin summana ja mallina, jonka autuas tohtori Luther on kirjoituksissaan ammentanut Jumalan sanasta sekä suurenmoisesti esittänyt ja lujasti perustellut paavilaisuutta ja muita lahkoja vastaan. Hänen opetus- ja kiistakirjoituksissa esittämiinsä perusteellisiin selvityksiin me vetoamme siinä mielessä kuin tohtori Luther itse on sanonut Koottujen teostensa latinankielisessä esipuheessa. 1 Hän on antanut meille välttämättömän ja kristillisen muistutuksen sekä nimenomaan käskenyt tekemään sen eron, että yksin Jumalan sana on kaiken opin ohje ja sääntö ja on sellaisena säilytettävä: yhdenkään ihmisen kirjoituksia ei saa pitää sen vertaisina, vaan kaikki on alistettava Jumalan sanalle alamaisiksi.

Tällä emme tarkoita, että muut hyvät, hyödylliset ja puhdasoppiset kirjat pitäisi hylätä. Jos Raamatun selitykset sekä harhojen kumoamiseksi ja opinkohtien selittämiseksi kirjoitetut kirjat ovat edellä mainitun opin mallin mukaisia, niitä on pidettävä hyödyllisinä selityksinä ja niiden käytöstä voi olla hyötyä. Kaikki se, mitä yllä on sanottu kristillisen oppimme summasta, tähtää yksinomaan siihen, että meillä tulee olla varma, yleisesti ja yksimielisesti oikeaksi tunnustettu opin muoto, johon kaikki evankeliset kirkkomme yhdessä tunnustautuvat ja jonka perusteella ja mukaisesti kaikkia muita kirjoituksia on koeteltava ja arvioitava. Koska se on saatu Jumalan sanasta, se ratkaisee, missä määrin muut kirjat voidaan hyväksyä ja ottaa käyttöön.

Olemme siis todenneet, että nämä mainitut kirjat muodostavat kristillisen oppimme summan: Augsburgin tunnustus, Puolustus, Schmalkaldenin opinkohdat sekä Lutherin Iso ja Vähä katekismus. Onhan näitä aina pidetty kirkkojemme yhteisen ja yksimielisen uskonkäsityksen ilmauksina. Aikansa etevimmät ja valaistuimmat teologit ovat ne allekirjoittaneet ja kaikki evankeliset kirkot ja koulut ovat suostuneet niiden ohjattaviksi. Kuten sanottu, ne kaikki on kirjoitettu ja julkaistu ennen kuin kiistat Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden jumaluusoppineiden välillä saivat alkunsa. Niinpä ne voidaan katsoa puolueettomiksi eikä riidan mikään osapuoli voi niitä hylätä. Yksikään Augsburgin tunnustuksen vilpitön kannattaja ei kiistä niiden arvovaltaa vaan hyväksyy ne mielellään todistajiksi. Kukaan ei siis voi pahastua siitä, että me annamme niiden kirjojen selvittää ja ratkaista uskonkohtia koskevat kiistat. Niin kuin me annamme Jumalan sanan olla perustuksena, koska se on iankaikkinen totuus, samoin me vetoamme näihin kirjoituksiin, koska ne todistavat totuudesta ja niiden edeltäjiemme yksimielisestä ja oikeasta käsityksestä, jotka ovat kestävästi pitäneet kiinni puhtaasta opista.

Kiistanalaiset opinkohdat, väärän opin torjuminen (antithesis)

Puhtaan opin säilyttämiseen ja kirkon perinpohjaisen, kestävän ja Jumalalle mieluisen yksimielisyyden aikaansaamiseen ei riitä, että esitetään puhdas ja terveellinen oppi oikein, vaan siihen tarvitaan myös toisin opettavien vastustajien kumoaminen, 1 Tim. 3:9; Tit. 1:9. Sanoohan Luther, että tunnollisen paimenen tulee sekä kaita ja ruokkia lampaita että varjella niitä susilta. Lampaiden on opittava pakenemaan vieraita ääniä, Joh. 10:5, 21:15-17, ja erottamaan arvoton arvottomasta, Jer. 15:9.

Siksi mekin olemme tehneet toisillemme perusteellisen selväksi, että on osattava tehdä ero erilaisten kiistojen välillä. On tosin tarpeetonta ja hyödytöntä kiistelemistä, joka hävittää enemmän kuin rakentaa; sellaisella ei saa häiritä kirkkoa. Mutta toisaalta on välttämättömiä kiistoja, jotka koskevat uskonkohtia eli kristillisen opin tärkeitä pääasioita; silloin on totuuden pelastamiseksi kumottava sen vastainen oppi.

Yllä luetellut kirjat riittävät kyllä antamaan kristilliselle lukijalle, joka halukkaasti ja rakkaudella tutkii jumalallista totuutta, selkeän ja oikean tiedon kaikista kristillisen uskomme kiistanalaisista kohdista. Hän pääsee perille siitä, mitä hänen on Jumalan sanan eli profeettojen ja apostolien kirjoitusten perusteella hyväksyttävä oikeaksi ja todeksi ja omaksuttava sellaisena. Jotta kuitenkin totuus säilyisi vieläkin selkeämpänä ja kirkkaampana, kaikista harhoista puhdistettuna, ja jottei yhteisten sanontojen taakse jäisi mitään eroja piiloon, me olemme esittäneet selkeän ja vastakohdat julkituovan esityksen erikseen kaikista keskeisistä ja tärkeimmistä opinkohdista, jotka näihin aikoihin ovat joutuneet kiistan kohteiksi. Näin sekä aikalaiset että jälkeentulevat saavat varman ja julkisen todistuksen siitä, mikä on nyt ja vasta kirkkojemme yksimielinen käsitys näistä opinkohdista ja kuinka kiistat on ratkaistava.

1. Me hylkäämme ja torjumme kaikki väärät opit ja harhat, jotka jo alkuperäinen, vanha oikeauskoinen kirkko on pyhän, jumalallisen Raamatun vankkumattomaan tosi perustukseen tukeutuen hylännyt ja tuominnut.

2. Me hylkäämme ja torjumme kaikki lahkot ja harhaopit, jotka hylätään edellä luetelluissa kirjoituksissa.

3. Kuluneiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ² on Interminin vuoksi ja muutenkin syntynyt hajaannusta eräiden Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden jumaluusoppineiden piirissä. Siksi olemme kaikista kiistaa aiheuttaneista kysymyksistä, myös kustakin erikseen, esittäneet ja selvittäneet uskomme ja tunnustuksemme kiertelemättä, selkeästi ja kirkkaasti in thesi et antithesi so. muotoilemalla oikean opin ja sen vastaisen opin. Näin paljastetaan jumalallisen totuuden perustus jokaisen uskonkohdan osalta sekä toisaalta virheellinen, epävarma, epäilyttävä ja kirottu oppi, missä ja millaisissa kirkoissa sitä sitten onkin, kuka sitten onkin ne kirjat kirjoittanut tai tahtookin vielä nyt suosia sellaista oppia. Näin haluamme tunnollisesti varoittaa kaikkia niistä erheistä, joita silloin tällöin levitetään muutamien teologien kirjoituksissa, jottei kenenkään nauttima arvonanto johtaisi ihmisiä harhaan. Jos kristillinen lukija tunnontarkasti tutkii tätä selvitystä ja vertaa sitä yllä lueteltuihin kirjoituksiin, hän on huomaava, että se mitä uskontomme ja uskomme summassa on alusta saakka tunnustettu ja sittemmin eri aikoina selvitetty ja nyt tässä meidän kirjassamme toistettu, ei suinkaan ole ristiriitaista oppia, vaan yksinkertainen, muuttumaton ja kestävä totuus. Me emme siis ole liukuneet opista toiseen, kuten vastustajamme valheellisesti antavat ymmärtää, vaan me toivomme hartaasti, että meidän havaittaisiin pysyneen aikanaan keisarille luovutetussa Augsburgin tunnustuksessa ja tulkinneen sitä yksimielisesti ja kristillisesti. Siinä me myös tahdomme edelleen pysyä kestävinä ja vankkumattomina ja pitää puolemme kaikkia sen vääriä tulkintoja vastaan.

1. Perisynti

Toiset ovat sitä vastoin opettaneet, ettei perisynti ole varsinaisesti ihmisen luonto, substanssi eikä olemus eli ihmisen ruumis ja sielu; nämä pysyvät meissä lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksina. Sen sijaan perisynti on jotakin ihmisen luonnossa, ruumiissa, sielussa ja kaikissa kyvyissä olevaa, nimittäin niiden kauhistuttava, syvä ja sanoin kuvaamaton turmelus. Ihmiseltä puuttuu nyt se vanhurskaus, jonka omistajaksi hänet alun perin luotiin. Hengellisissä asioissa hän on kuollut hyvälle ja suuntautunut kaikenlaiseen pahaan. Tämän luontoon piintyneen turmeluksen ja synnynnäisen synnin vaikutuksesta hänen sydämestään lähtevät kaikki tekosynnit. On siis pidettävä erillään toisaalta turmeltuneen ihmisen luonto ja olemus eli hänen ruumiinsa ja sielunsa - jotka pysyvät meissä Jumalan luomuksina vielä lankeemuksen jälkeenkin - sekä toisaalta perisynti, joka on Perkeleen aikaansaannos ja joka on turmellut luonnon.

Tämä perisyntiä koskeva kiista ei ole tarpeetonta riitelemistä. Jos tämä oppi esitetään oikein, Jumalan sanan pohjalla ja sen mukaisesti, kaikkia pelagiolaisten ja manikeolaisten harhoja karttaen, silloin opitaan, kuten Puolustus sanoo, yhä paremmin tuntemaan ja ylistämään Herran Kristuksen hyviä tekoja ja kallista ansiota sekä Pyhän Hengen armollista vaikutusta. Myös annetaan Jumalalle kunnia, kun ihmisessä oleva Jumalan teko ja luomus oikealla tavalla erotetaan Perkeleen teosta, joka on luonnon turmellut. Selvittääksemme siis tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan mukaisesti, ja säilyttääksemme oikean, puhtaan opin perisynnistä, me aiomme edellä mainittujen kirjojen perusteella esittää suppein pääkohdin teesin ja antiteesin eli oikean opin ja sitä vastaan sotivan väärän opin.

Ensiksi on varmaa: Ei riitä, että kristityt pitävät syntinä ja tietävät synniksi teoin tapahtuvan Jumalan käskyjen rikkomisen. Ennen kaikkea on todella pidettävä syntinä ja synniksi tiedettävä se kauhea, pöyristyttävä perinnöllinen sairaus, joka on turmellut koko ihmisluonnon. Se on jopa pääsynti, kaikkien tekosyntien juuri ja lähde. Tohtori Luther sanoo sitä luonnon- eli persoonansynniksi ⁵ antaen ymmärtää, että ihmisen luonto ja persoona on syntinen, vaikka hän ei ajattelisi, puhuisi eikä tekisi mitään pahaa, mikä kuitenkin on ihmisluonnolle mahdotonta esivanhempiemme lankeemuksen jälkeen. Luonnon ja persoonan on perisynti hengellisenä leprana perin pohjin, läpikotaisin myrkyttänyt ja turmellut Jumalan silmissä. Siitä turmeluksesta, ensimmäisen ihmisen lankeemuksen perusteella, Jumalan laki syyttää luontoamme eli persoonaamme ja tuomitsee sen. Siten me olemme luontomme (Ef. 2:3) puolesta vihan, kuoleman ja kadotuksen lapsia, jos ei Kristuksen ansio pelasta meitä siitä tilasta.

Toiseksi on sekin selvää ja varmaa, mitä Augsburgin tunnustuksen 19. uskonkohta opettaa.⁶ Jumala ei ole synnin luoja, alkuunpanija eikä syy, vaan synti, joka on Perkeleen tekoa, on tullut maailmaan yhden ihmisen kautta Perkeleen yllytyksestä (Room. 5:12; 1 Joh. 3:8) Vielä nytkään, tämän turmeluksen vallitessa, ei syntiä meissä luo eikä vaikuta Jumala, vaan sen ihmisluonnon myötä, joka yhä edelleen on Jumalan luomistyötä, siirtyy perisynti syntistä siementä olevalta isältä ja äidiltä ruumiillisessa sikiämisessä ja syntymässä eteenpäin.

Kolmanneksi. Kuten Schmalkaldenin opinkohdissa sanotaan, mikään järki ei käsitä, mitä tämä peritty turmelus on, vaan se on opittava ja uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella.⁷ Puolustuksessa se suppeasti esitetään seuraavina pääkohtina.⁸

1. Tämä peritty turmelus on yhtä kuin syyllisyys, se että me kaikki olemme Aadamin ja Eevan tottelemattomuuden tähden Jumalan epäsuosiossa, "luonnostamme vihan lapsia", kuten apostoli todistaa, Ef. 2:5 Room. 5:12.

2. Toiseksi tulee täydellinen puutos, luomisessa annetun ja paratiisissa olleen alkuvanhurskauden häviäminen: poissa on se Jumalan kuva, jonka mukaan ihminen alussa luotiin (Ef. 4:24) "totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen". Samalla ihminen on kykenemätön ja kelvoton kaikkeen, millä on tekemistä Jumalan kanssa. Latinaksi asia ilmaistaan näin: Descriptio peccati originalis detrahit naturae non renovatae et dona et vim seu facultatem et actus inchoandi et efficiendi spiritualia; perisynnin kuvaus kiistää sen, että uudistumattomalla luonnolla olisi mitään lahjoja, voimaa tai mahdollisuutta hengellisissä asioissa panna jotakin alulle tai viedä päätökseen.

3. Ihmisluonnon perisynti ei ole ainoastaan kaiken hyvän täydellistä puuttumista hengellisissä, jumalallisissa asioissa, vaan se merkitsee samalla sitä, että ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa. Nykyään, lankeemuksen jälkeen, ihmiselle periytyy synnynnäinen, paha luonto ja sydämen sisäinen saastaisuus, paha himo ja taipumus. Niinpä me kaikki perimme luonnostamme Aadamilta sellaisen sydämen, mielen ja ajatustavan, joka korkeimpien kykyjensä ja järjen valon puolesta asennoituu jyrkästi Jumalaa ja hänen korkeinta käskyään vastaan. Mitä erityisesti jumalallisiin, hengellisiin asioihin tulee, se on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Muutoin, luonnollisissa, ulkonaisissa asioissa, jotka on alistettu järjelle, ihmisellä on yhä tallella jonkin verran ymmärrystä, voimaa ja kykyä, tosin varsin pahasti heikentyneenä. Sekin kaikki on siinä määrin perityn taudin myrkyttämää ja saastuttamaa, ettei se kelpaa Jumalalle.

4. Jumala on määrännyt rangaistukseksi perisynnin turmelemille Aadamin jälkeläisille ja perisynnille itselleen kuoleman ja ikuisen kadotuksen. On olemassa myös muuta ruumiillista ja hengellistä, ajallista ja ikuista kurjuutta. On Perkeleen tyranninvalta: ihmisluonto on joutunut Perkeleen vallan alle, luovutettu Perkeleen valtaan, jäänyt vangiksi hänen valtakuntaansa. Perkele huumaa ja viettelee monta viisasta suurmiestä tässä maailmassa hirvittävillä harhoilla ja sokaisee heidät erityisesti harhaopeilla. Eri tavoin hän syöksee ihmiset kaikenlaisiin paheisiin.

5. Viidenneksi. Tämä peritty turmelus on niin suuri ja hirmuinen, että Jumala yksin Herran Kristuksen tähden voi peittää sen silmillään ja antaa sen anteeksi, kuten hän tekee kastetuille, uskoville ihmisille. Sen vääristämä ja turmelema ihmisluonto voidaan parantaa vain yhdellä tavalla: Pyhän Hengen täytyy synnyttää ja luoda ihminen uudeksi. Tämä uudistuminen pannaan tässä elämässä vasta alulle; tulevassa elämässä se on oleva täydellinen.

Näitä seikkoja, joihin yllä vain lyhyesti viittasimme, selvitetään perusteellisemmin mainituissa kristillisen oppimme tunnustuskirjoissa.

Tämä oppi on nyt säilytettävä ja varjeltava vääristymästä pelagiolaiseen tai manikeolaiseen suuntaan. Siksi on myös lyhyesti ilmoitettava, minkälaisen tälle uskonkohdalle vastakkaisen opin kirkkomme torjuvat ja hylkäävät.

1. Ensiksi torjutaan ja hylätään vanha ja uusi pelagiolaisuus, ne väärät käsitykset ja opit, joiden mukaan perisynti on ainoastaan peritty, jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.

2. Samoin se käsitys, että synnilliset, pahat himot eivät ole syntiä vaan synnin edellytyksiä tai luontoon luomisen perusteella olemuksellisesti kuuluvia ominaisuuksia.

3. Tai ettei mainittu puutos ja vaurio varsinaisesti ja todella ole Jumalan silmissä sellainen synti, jonka vuoksi ilman Kristusta oleva ihminen välttämättä on vihan ja kadotuksen lapsi, Saatanan valtakunnassa ja hänen valtansa alla.

4. Myös seuraavat ja tämäntapaiset pelagiolaisten harhat torjutaan ja hylätään: Lankeemuksen jälkeenkin luonto on turmeltumaton ja erityisesti hengellisissä asioissa perin hyvä ja puhdas sekä luonnollisilta kyvyiltään täydellinen.

5. Perisynti on pelkkä ulkopuolelta roiskahtanut vähäinen likapilkku tai tarttunut tahra tai sitten corruptio tantum accidentium aut qualitatum, yksinomaan eräiden ihmisluonnon tilapäisten ominaisuuksien turmeltumista, mistä huolimatta itse luonto samalla säilyttää hyvyytensä ja voimansa myös hengellisissä asioissa.

6. Perisynti ei ole hyvien hengellisten kykyjen menettämistä eikä puutetta vaan ainostaan ulkoinen este niiden toiminnalle, niin kuin ei magneettikaan menetä voimaansa vaan ainoastaan estyy vaikuttamasta, jos sitä sivellään kynsilaukan mehulla. Perisynnin tahra voidaan muka helposti pyyhkiä pois niin kuin likapilkku kasvoista tai maalitäplä seinästä.

7. Niin ikään torjutaan ja hylätään ne jotka opettavat, että luonto tosin on lankeemuksen pahoin heikentämä ja turmelema mutta että se ei kuitenkaan ole menettänyt kaikkea jumalisuuteen ja hengelliseen elämään tarvittavaa hyvää. He väittävät, ettei kirkoissamme veisattava virsi pidä paikkaansa: "On turmeltunut ihminen jo Aadamista asti." Luonnollamme on muka ruumiillisesta syntymästä saakka jokin, vaikka kuinka pieni, vähäinen ja mitätön hyvä kyky, taito, pystyvyys tai kelpoisuus panna jotakin hengellistä alulle, vaikuttaa tai ainakin myötävaikuttaa siinä. - Seuraavassa opinkohdassa selvitetään vaikuttamisen mahdollisuutta järjelle alistetuissa, ulkonaisissa, tähän maailmanaikaan kuuluvissa toimissa.

Nämä ja näiden kaltaiset väärät opit siis torjutaan ja hylätään, sillä Jumalan sana opettaa, että turmeltunut luonto ei omassa varassaan saa aikaan yhtään mitään, ei edes vähintä hengellistä, jumalallista hyvää, ei edes hyvää ajatusta. Päinvastoin se omassa varassaan kykenee Jumalan silmissä yksinomaan synnintekoon, 1. Moos. 6:5; 1Moos 8:21.

Toisaalta tämä oppi täytyy varjella myös manikeolaisten harhalta. Siksi hylätään myös seuraavat ja niiden kaltaiset väärät opit.

1. Ihmisluonto luodaan yhä vielä, lankeemuksen jälkeenkin, alussa puhtaaksi ja hyväksi; vasta sitten Saatana vuodattaa ja sotkee ulkopuolelta luontoon olemuksellista perisyntiä niin kuin myrkkyä sekoitetaan viiniin.

Totta on, että Aadamin ja Eevan luonto luotiin alussa puhtaaksi, hyväksi ja pyhäksi. Mutta väärä on manikeolaisten kuvitelma siitä, kuinka synti on tullut ensimmäisten ihmisten luontoon: että muka Saatana olisi luonut jotakin olemuksellista pahaa ja sitten sekoittanut sitä heidän luontoonsa. Kuten yllä on sanottu, kun ihminen Saatanan yllytyksestä oli langennut ja sitten Jumalan tuomion perusteella rangaistukseksi oli menettänyt hänelle luomisessa perintöomaisuudeksi annetun vanhurskauden, on tämä Saatanan aikaansaama menetys, puutos, vajavuus ja vamma siinä määrin vääristänyt ja turmellut ihmisluonnon, että kaikkien ihmisten luonto periytyy nykyään saman puutoksen turmelemana, niin totta kuin he luonnollisella tavalla sikiävät ja syntyvät isästä ja äidistä. Sillä lankeemuksen jälkeen ei ihmisen luontoa luoda ensin puhtaaksi ja hyväksi, niin että perisynti sen vasta perästä päin turmelisi, vaan se siemen, josta ihminen muodostuu, on sikiämisemme hetkestä asti syntinen ja turmeltunut. Perisyntikään ei ole mitään itsessään olevaa, nimittäin turmeltuneen ihmisen sisällä tai ulkopuolella, ei myöskään turmeltuneen ihmisen oma olemus, ruumis, sielu eikä ihminen itsekään. Perisyntiä ja sen turmelemaa ihmisluontoa ei voi eikä saa sillä tavoin erottaa toisistaan, että luonto olisi Jumalan silmissä puhdas, hyvä, pyhä ja turmeltumaton ja yksin siinä asuva perisynti paha.

2. Hylätään myös Augustinuksen kuvaama manikeolaisten oppi,⁹ jonka mukaan syntiä ei tee synnynnäisen perisynnin turmelema ihminen itse vaan jokin toinen, vieras tekijä ihmisessä. Sen mukaan Jumala ei laissaan syytä ja tuomitse synnin turmelemaa luontoa vaan ainoastaan siinä olevaa perisyntiä. Kuten yllä oikeaa opetusta perisynnistä selvitettäessä todettiin, luonnollisella tavalla isästä ja äidistä syntyvän ihmisen koko luonto, hänen ruumiinsa ja sielunsa kaikkine kykyineen, on läpikotaisin viimeistä myöten perisynnin turmelema ja vääristämä, joka hänellä luomisen perusteella oli paratiisissa. Non tamen in aliam substantiam genere aut specie diversam, priori abolita, transmutata est; eli: se ei kuitenkaan ole tyystin tuhoutunut tai muuttunut toiseksi substanssiksi, joka ei olisi meidän luontomme kaltainen ja siksi samaa olemusta kuin me.

Laki syyttää tästä turmeluksesta koko turmeltunutta ihmisluontoa ja tuomitsee sen, mikäli ei syntiä anneta anteeksi Kristuksen tähden.

Laki ei kuitenkaan syytä ja tuomitse luontoamme siitä, että Jumala on meidät ihmiset luonut, vaan siitä, että olemme syntisiä ja pahoja. Luontoa ei tuomita myöskään siitä, että ja sikäli kuin se ja olemuksemme on vielä luomisen jälkeenkin Jumalan tekoa ja hänen luomuksensa, vaan siitä että ja sikäli kuin se on synnin myrkyttämä ja turmelema.

Vaikka perisynti on hengellisenä myrkkynä ja leprana - Lutherin sanaa lainataksemme - myrkyttänyt ja turmellut koko ihmisluonnon, niin ettei turmeltuneesta luonnostamme voi ottaa luontoa ja perisyntiä erilleen toisistaan ja asettaa niitä vierekkäin katseltaviksi, ne ovat silti kaksi eri asiaa. Turmeltunut luonto, turmeltuneen ihmisen olemus, ruumis ja sielu, eli ihminen itse Jumalan luomana olentona, jossa asuu tuo perisynti, joka turmelee luonnon ja olemuksen eli hänet kokonaan, ei ole samaa kuin perisynti itse, se joka asuu ihmisen luonnossa ja olemuksessa ja turmelee sen. Kuten lepran saastuttama ruumis ja ruumiissa oleva lepra ovat kaksi eri asiaa, jos sanoja käytetään niiden varsinaisessa merkityksessä, siten on erotettava toisistaan meidän luontomme, jonka Jumala on luonut ja jota hän ylläpitää mutta jossa synti asuu, sekä perisynti, joka asuu luonnossamme. Myös Pyhän Raamatun mukaan nämä kaksi on välttämätöntä ja mahdollista erottaa toisistaan opetuksessa ja uskossa.

Myös kristillisen uskomme tärkeimmät kohdat pakottavat pitämään voimassa tämän eron.

Ensimmäinen, luomisesta puhuva uskonkohta todistaa Raamatun mukaan, ettei Jumala ainoastaan ole luonut ihmisluontoa ennen lankeemusta, vaan että luonto vielä lankeemuksen jälkeenkin on Jumalan luomus: 5 Moos. 32. Jes. 45, Jes .54, Jes. 64. Ap.t. 17. Ilm. 4.

Job sanoo: "Sinun kätesi ovat minut luoneet ja tehneet, kaiken, mitä ikinä minä olen: mutta sinä syökset minut syvyyteen? Muista, että sinä olet minut muovannut savesta, sinä teet minut maaksi jälleen. Etkö sinä valanut minua niin kuin maitoa ja juoksuttanut niin kuin juustoa? Sinä puit ylleni nahan ja lihan ja kudoit minut luista ja jänteistä kokoon. Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi varjelee hengitykseni." Job 10:8-12.

Daavid sanoo: "Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin; kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minun jo idussani. Minun vastaiset päiväni olivat kaikki kirjoitetut sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut." Ps. 139:14-16.

Salomon Saarnaajassa on kirjoitettuna: "Sitten tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin." Saarn. 12:7.

Näistä lausumista käy selvästi ilmi, että lankeemuksen jälkeenkin Jumala on ihmisen luoja, joka luo hänelle ruumiin ja sielun. Siksi ei turmeltunut ihminen ole täysin samastettavissa itse syntiin - muutoinhan Jumala olisi synnin luoja. Tunnustaahan Vähä katekismuksemmekin ensimmäisen uskonkohdan selityksessä:¹⁰ "Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä." Samoin kirjoitetaan Isossa katekismuksessa:¹¹ "Tarkoitan ja uskon, että Jumala on luonut minut eli antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen" jne. Tosin tämä Jumalan luoma ja tekemä olento on synnin surkeasti turmelema, sillä se aines, josta Jumala nyt muovaa ja tekee ihmisen, on Aadamissa turmeltunut ja tärveltynyt ja sellaisena se periytyy meihin.

Tämä mielessään on hurskaiden kristittyjen syytä ihmetellä Jumalan sanomatonta hyvyyttä. Luulisi Jumalan heti heittävän sellaisen turmeltuneen, tärveltyneen ja syntisen massan pois, helvetin tuleen. Mutta hän ottaakin sen muovaillakseen, tekee siitä sen ihmisluonnon, joka meillä nyt on, vaikka synnin surkeasti turmelemana, ja puhdistaa sen synnistä, pyhittää ja pelastaa sen rakkaan Poikansa kautta.

Tästä uskonkohdasta käy luonnon ja perisynnin välinen ero vastaansanomattoman selvänä ilmi. Ei perisynti ole alkuisin Jumalasta, Jumala ei ole synnin luoja eikä aiheuttaja. Perisynti ei ole Jumalan luomaa, vaan se on Perkeleen tekoa.

Jos nyt ei olisi mitään eroa perisynnin turmeleman ruumiimme ja sielumme luonnon ja olemuksen sekä itse perisynnin välillä, joka on luonnon turmellut, pitäisi jompikumpi seuraavista väitteistä paikkansa: - Koska Jumala on luonut tämän luontomme, hän on myös perisynnin luoja ja tekijä. Perisyntikin on siis hänen luomistekoansa. - Koska synti on Perkeleen tekoa, on Saatana luonut tämän luontomme, ruumiimme ja sielumme. Näiden täytyy siis olla Saatanan luomistekoa, jos kerran turmeltunut luontomme on täysin samastettava syntiin.

Kumpikin väite on ristiriidassa uskontunnustuksemme ensimmäisen uskonkohdan kanssa. Sen tähden me sanomme, jotta Jumalan luomisteko ihmisessä voitaisiin pitää erillään Perkeleen aikaansaannoksesta: Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan, toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" (Ap.t. 17:18). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alun perin Saatanan aikaansaannosta, hän kun on turmellut Jumalan luomuksen Aadamissa synnillä sillä tavoin, että turmelus periytyy meihin asti.

Toisen, lunastuksesta puhuvan uskonkohdan osalta Raamattu todistaa väkevästi, että Jumalan Poika on omaksunut ihmisluontomme, kuitenkin synnittömänä: hän tuli kaikessa meidän, veljiensä, kaltaiseksi, syntiä lukuunottamatta (Hepr. 2:17). Unde veteres dixerunt: Christum nobis, fratribus suis, consubstantialem esse secundum assumptum naturam, quia naturam, quae, excepto peccato, eiusdem generis, speciei et substantiae cum nostra est, assumpsit, et contrariam sententiam manifeste haereseos damnarunt. Tämä merkitsee: Sen tähden kaikki oikeauskoiset opettajat ovat olleet sillä kannalla, että Kristus on omaksumansa ihmisyyden puolesta samaa olemusta kuin me, hänen veljensä, sillä hänellä on ihmisluonto, joka olemukseltaan ja kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan - syntiä lukuunottamatta - on sinänsä meidän luontomme kaltainen. Tämän kanssa ristiriitaisen opin he ovat tuominneet ilmeisenä harhaoppina.

Jos ei olisi mitään eroa toisaalta turmeltuneen ihmisen luonnon ja olemuksen, toisaalta perisynnin välillä, pitäisi jompikumpi seuraavista väitteistä paikkansa:
- Kristus ei ole omaksunut luontoamme, koska kerran hän ei ole omaksunut syntiämme.
- Koska Kristus on omaksunut luontomme, hän on omaksunut syntimmekin.
Kumpikin väite on ristiriidassa Raamatun kanssa. Koska Jumalan Poika on omaksunut ihmisluontomme mutta ei perisyntiä, käy selväksi, että ihmisluonto ei lankeemuksen jälkeenkään ole samaa kuin perisynti, vaan niiden välillä on tehtävä ero.

Kolmannen, pyhityksestä puhuvan uskonkohdan osalta Raamattu todistaa, että Jumala pesee, puhdistaa ja pyhittää ihmisen vapaaksi synnistä ja että Kristus pelastaa kansansa sen synneistä. Synti ei siis voi olla ihmistä itseään, sillä ihmisen Jumala ottaa Kristuksen tähden armoonsa, mutta synnin vihollisena hän pysyy ikuisesti. Epäkristillisiä ja inhottavia kuulla ovat siis sen tapaiset puheet kuin että perisynti kastetaan, pyhitetään ja pelastetaan Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Sellaista löytää uusien manikeolaisten kirjoista, mutta sitä toistamalla emme tahdo loukata yksinkertaisia.

Neljänneksi. Ylösnousemuksen osalta Raamattu todistaa, että juuri tämän lihamme perusolemus nousee, mutta vailla syntiä, ja että meillä tulee ikuisessa elämässä pysyvästi olemaan tämä sama sielu, mutta vailla syntiä.

Jos ei olisi mitään eroa toisaalta turmeltuneen ruumiimme ja sielumme, toisaalta perisynnin välillä, siitä seuraisi tämän kristillisen uskonkohdan vastaisesti, että jompikumpi seuraavista väitteistä pitäisi paikkansa:
- Tämä lihamme ei nouse viimeisenä päivänä eikä meillä ole ikuisessa elämässä tätä ruumiimme ja sielumme perusolemusta, vaan jokin muu olemus tai toinen sielu, koska me silloin olemme vailla syntiä.
- Myös synti nousee kuolleista ja pysyy valituissa vielä iankaikkisessa elämässäkin.

Sanotun perusteella on selvää, että tämä oppi on hylättävä kaikkine liitännäisineen ja seuraamuksineen, siis oppi joka väittää, että perisynti on yhtä kuin turmeltuneen ihmisen luonto, substanssi, olemus, ruumis tai sielu, eli että ei ole yhtään mitään eroa perisynnin sekä turmeltuneen luontomme, substanssimme ja olemuksemme välillä. Sillä kristillisen uskomme tärkeimmät kohdat osoittavat väkevästi, minkä vuoksi on ehdottomasti säilytettävä ero toisaalta synnin turmeleman ihmisen luonnon ja substanssin, toisaalta itse synnin välillä, jonka turmelema ihminen on.

Tämä riittäköön tässä yhteydessä kiistan ydinkysymyksestä esitettyjen vastakkaisten opinkäsitysten yksinkertaiseksi esittelyksi in thesi et antithesi. Eihän nyt ole kyseessä perinpohjainen väittely vaan ainoastaan tärkeimpien kohtien pääpiirteinen käsittely.

Sanojen ja ilmaisujen valinnassa on parasta ja turvallisinta säilyttää esikuvana ne terveet sanat, joita Pyhä Raamattu ja edellä mainitut kirjat käyttävät tästä opinkohdasta.

Sanoja koskevien kiistojen välttämiseksi on syytä tarkoin eritellä aequivocationes vocabulorum eli sellaiset sanat ja ilmaisut, joita käytetään useissa merkityksissä. Kun esimerkiksi sanotaan: "Jumala luo ihmisen luonnon", tarkoitetaan sanalla "luonto" ihmisten olemusta, ruumista ja sielua. Monesti sanotaan kuitenkin myös jonkin olion hyvää tai huonoa ominaislaatua sen luonnoksi, esimerkiksi: Käärmeen luonnon mukaista on pistää ja tappaa myrkyllä. Siinä mielessä Luther sanoo, että syntisyys ja synnin harjoittaminen on turmeltuneen ihmisen ominaisuus ja luonto.

Perisynti on siis varsinaisesti luontomme syvää turmeltumista, niin kuin Schmalkaldenin opinkohdat sitä kuvaavat.¹² Toisinaan sen piiriin luetaan myös konkreettinen henkilö, yksityinen substanssi eli itse ihminen ruumiineen, sieluineen, joissa synti asuu; onhan ihminen syntinen, synnin turmelema ja myrkyttämä. Tässä mielessä Luther lausuu: "Sinun syntysi, luontosi ja koko olemuksesi ovat syntiä" eli syntiset ja saastaiset."¹³

Luther itse selittää, että hän tarkoittaa nimityksellä "luonnonsynti", "persoonansynti" ja "olemuksellinen synti" sitä, etteivät ainoastaan sanat, ajatukset ja teot ole syntiä, vaan että ihmisen koko luonto, persoona ja olemus on perisynnin perin pohjin turmelema.

Latinankielisiltä sanoilta substantia ja accidens on tavallista seurakuntaa säästettävä; niitä ei tule käyttää julkisissa saarnoissa, koska ne ovat sanankuulijalle tuntemattomia. Mutta kun oppineet käyttävät niitä puhuessaan tästä asiasta keskenään tai muille, jotka tuntevat nämä sanat - näinhän Eusebios, Ambrosius ja varsinkin Augustinus sekä monet muut etevät kirkon opettajat ovat joutuneet tekemään selvittäessään tätä oppia harhaopettajia torjuen - silloin he käyttävät divisio immediataa, jakavat käsitteen jäännöksettömästi vastakohdiksi, niin että kaikki oleva on ehdottomasti joko substantia, itsenäinen olevainen, tai accidens, tilapäinen olevainen, joka ei ole itsenäisesti olemassa vaan joka on liittyneenä toiseen, itsenäiseen olevaiseen ja siitä erotettavissa. Tällaista jakoa käyttävät myös Kyrillos ja Basileios.

Teologian varmoja, vastaansanomattomia peruslauseita on, että jokainen substantia eli itsenäinen olevainen on substanssina joko Jumala itse tai Jumalan luomus. Sen vuoksi on Augustinus lukuisissa manikeolaisia vastaan suunnatuissa kirjoissaan yhdessä kaikkien totuudellisten opettajien kanssa harkiten ja ankarasti tuominnut ja hylännyt tämän lauseen: "Peccatum originis est substantia vel natura", "Perisynti on ihmisen luonto eli olemus". Augustinusta seuraten ovat kaikki oppineet asiantuntijat kaikkina aikoina olleet sillä kannalla, ettei mikään sellainen, joka ei ole olemassa itsenäisenä olevaisena eikä itsenäisen olevaisen osana, vaan joka on itsenäisen olevaisen ei-pysyvä ominaisuus, ei ole substantia, itsenäinen olevainen, vaan accidens, jotakin siinä olevaa, satunnaista. Niinpä Augustinus puhuu toistuvasti tähän tapaan: Perisynti ei ole yhtä kuin itse luonto, vaan accidens vitium in natura, luonnossa oleva satunnainen puutos tai vamma. Näin on dialektiikan sääntöjen mukaisesti ennen tämän kiistan alkamista puhuttu meidänkin kouluissamme ja kirkoissamme, vapaasti ja epäluuloja herättämättä. Ei tohtori Luther eikä kukaan puhtaan, evankelisen kirkkomme oikea opettaja ole tätä puheen tapaa milloinkaan moittinut.

On siis kiistämätön totuus, että kaikki olevainen on joko substanssia tai aksidenssia, joko itsenäinen olio tai jotakin siinä olevaa satunnaista. Tämä on välittömästi edellä osoitettu ja todistettu kirkon opettajilta poimituin todistuksin ja tätä jokainen tosi asiantuntija on aina pitänyt selviönä. Siitä ei siis pääse mihinkään: jos joku kysyisi , onko perisynti substanssi, jotakin itsekseen, muusta erillisenä olevaista, vai aksidenssi, jotakin epäitsenäistä, ainoastaan toiseen liittyneenä mutta ei missään tapauksessa itsekseen olevaista, hänen olisi pakko avoimesti ja selkeästi tunnustaa, että perisynti ei ole substanssi vaan aksidenssi.

Jos siis seurakunnan palvelijat aina vain ovat epävarmoja siitä, onko perisynti substanssi vai aksidenssi ja kummaksi sitä on sanojen oikeassa ja varsinaisessa merkityksessä kutsuttava, ei Jumalan seurakuntaa ikinä saada tästä kiistasta autetuksi rauhaan, vaan eripuraisuus säilyy ja pikemminkin vain yltyy.

Näin ollen on välttämätöntä tarkasti opettaa nämä asiat kaikille, jotta kirkot ja koulut lopullisesti päästettäisiin tästä pahennusta herättävästä ja turmiollisesta riitelemisestä.

Mutta ehkä sitten kysytään edelleen, mikä aksidenssi perisynti oikein on. Se on erillinen kysymys, johon ei pysty antamaan oikeaa vastausta yksikään filosofi, paavilainen eikä sofisti eikä terävinkään ihmisjärki. Selvitys ja vastaus on ammennettavissa yksin Pyhästä Raamatusta. Raamattu todistaa, että perisynti on ihmisluonnon sanoinkuvaamaton vamma ja turmeltuminen: luontoon ja sen sisäisiin ja ulkonaisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään puhdasta eikä hyvää, vaan kaikki tyynni on turmeltunutta. Perisynnin takia ihminen on toden totta Jumalan silmissä hengellisesti kuollut, yhtä kykenevä hyvän tekemisen kuin vainaja.

Tämä merkitsee, että aksidenssi-sanan käyttö perisynnistä ei tee perisyntiä vähäisemmäksi, kuin näet asia selitetään Jumalan sanan mukaisesti. Näin tekee tohtori Luther vastustaessaan latinankielisessä 1 Moos. 3:n selityksessään kiivaasti perisynnin vähättelemistä. ¹⁴ Sanaa aksidenssi käytetään pelkästään sitä varten, että osoitettaisiin se ero, joka on Jumalan teon - jota luontomme turmeltuneenakin on - ja Perkeleen teon välillä; Perkeleen aikaansaannosta on Jumalan luomukseen piintynyt synti ja Jumalan luomuksen sanoin kuvaamattoman syvä turmeltuminen.

Niinpä ei Lutherkaan hylännyt sanoja accidens ja qualitas vaan on niitä käyttänyt tässä yhteydessä. Samalla hän on erityisen vakavasti ja kiivaasti selvittänyt ja painanut kaikkien mieleen, kuinka kauhistava on se kvaliteetti ja aksidenssi, joka ei pelkästään ole saastuttanut ihmisluontoa vaan on sen niin syvälti turmellut, ettei siihen ole jäänyt mitään puhdasta eikä turmeltumatonta. Luther selittää Ps. 91:a näin: ¹⁵ Sive igitur peccatum originis qualitatem sive morbum vocaverimus, profecto extremum malum est non solum pati aeternam iram et mortem, sed ne agnoscere quidem, quid pateris. "Me nimitämme perisyntiä kvaliteetiksi tai taudiksi. Se on totisesti äärimmäisen vaikea vamma: me joudumme kärsimään Jumalan iankaikkisen vihan ja kuolemaan iankaikkisen kuoleman, emmekä edes ymmärrä mitä kärsimme." Ja edelleen 1 Moos. 3:n selitystä: ¹⁶ Qui isto veneno peccati originis a planta pedis usque ad verticem infecti sumus, siquidem in natura adhuc integra accidera. "Olemme kiireestä kantapäähän perisynnin myrkyn myrkyttämiä, tämä kun tapahtui meille luontomme ollessa vielä täydellinen."

2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt

Vapaan tahdon kannalta ihminen voi olla ja häntä voidaan tarkastella neljässä aivan eri tilassa. Nyt ei ole kyse ihmisestä ennen lankeemusta, ei siitä, mihin hän lankeemuksen jälkeen mutta ennen ennen kääntymystä kykenee ulkonaisissa, tämän ajallisen elämän asioissa, eikä siitäkään, millainen vapaa tahto hänellä on hengellisissä asioissa sen jälkeen kun Jumalan Henki on hänet synnyttänyt uudesti ja alkanut häntä hallita, tai silloin kun hän nousee kuolleista. Ainoa keskeinen kysymys on tämä: Mitä pystyy uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys ja tahto omine lankeemuksesta jäljelle jääneine voimineen vaikuttamaan ihmisen omassa kääntymyksessä ja uudestisyntymisessä? Kun Jumalan sanaa saarnataan ja meille tarjotaan Jumalan armoa, pystyykö sellainen ihminen valmistautumaan armon vastaanottamiseen, ottamaan sen vastaan ja vastaamaan tarjoukseen myöntävästi? Tästä kysymyksestä ovat eräät Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden kirkkojen teologit kiistelleet vuosikausia.

Eräät ovat väittäneet ja opettaneet näin: ¹⁷ Vaikka ihminen ei omin voimin kykenekään täyttämään Jumalan käskyjä eikä ilman Pyhän Hengen armoa todella luottamaan Jumalaan, häntä pelkäämään ja rakastamaan, ihmisellä on uudestisyntymättömänäkin tallella sen verran luonnollisia kykyjä, että hän jollakin lailla pystyy valmistautumaan armon vastaanottamiseen ja antamaan myöntävän vastauksen, tosin heikon; silti hän ei saa mitään aikaan, ellei Pyhän Hengen armo tule avuksi, vaan hän jää taistelussa pakostakin tappiolle.

Vanhat ¹⁸ ja uudet hurmahenget ovat toisaalta opettaneet, että Jumala Hengellään käännyttää ihmisen ja vetää hänet pelastavaan Kristuksen tuntemiseen ilman mitään luomakunnan piiriin kuuluvia keinoja ja välineitä eli ilman Jumalan sanan saarnaamista ja kuulemista.

Vastoin näitä kumpaakin ryhmää ovat Augsburgin tunnustuksessa pysyvät puhtaat opettajat väittäneet ja opettaneet, että ihminen on esivanhempiemme lankeemuksen siinä määrin turmelema, että hän jumalallisissa, kääntymystä ja sielun pelastusta koskevissa asioissa on luonnostaan sokea. Kun Jumalan sanaa saarnataan, hän ei sitä ymmärrä eikä voi ymmärtää, vaan pitää sitä hulluutena. Omasta aloitteestaan hän ei lähesty Jumalaa, vaan hän on Jumalan vihollinen ja pysyy sellaisena, kunnes Pyhä Henki voimallaan saa hänessä aikaan kääntymyksen, uskon, uudestisyntymän ja uudistuksen. Tämä tapahtuu yksinomaan armosta, ilman mitään ihmisen myötävaikutusta, saarnatun ja kuullun sanan voimalla.

Selvittääksemme tämän kiistakysymyksen kristillisesti, Jumalan sanan johdolla ja saadaksemme kiistan hänen armonsa avulla loppumaan me esitämme opetuksenamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

Hengellisissä, jumalallisissa asioissa ei uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto omine luonnollisine kykyineen pysty yhtään mitään ymmärtämään, uskomaan, vastaanottamaan, ajattelemaan, tahtomaan, alkamaan, suorittamaan, tekemään, vaikuttamaan eikä myötävaikuttamaan. Suhteessa hyvään ihminen on aivan kuollut ja täysin turmeltunut. Ihmisluonnossa ei lankeemuksen jälkeen ennen uudestisyntymistä ole tallella vähäisintäkään sellaisten hengellisten voimien kipinää, joilla hän itsestään kykenisi valmistautumaan Jumalan armoon tai ottamaan tarjotun armon vastaan. Hän ei sinänsä ole armon saamiseen kelvollinen eikä voi tehdä itseään sellaiseksi. Omien kykyjensä varassa hän ei voi, edes apuna, edistää, aikaansaada, vaikuttaa, mitään omaan kääntymykseensä kuuluvaa - ei kokonaan, ei puoleksi eikä vähimmäksi, ei pienen pienimmäksikään osaksi, niin että se tapahtuisi "ikäänkuin hänestä itsestään". (2 Kor. 3:5) Ihminen on päinvastoin synnin orja (Joh. 8:34) ja Perkeleen vanki (Ef. 2:2; 2 Tim. 2:26), Perkeleen vaikutuksesta toimiva. Niinpä luonnollinen vapaa tahto kykenee aikaansaamaan ja saa aikaan vääristyneen laatunsa ja luonteensa mukaisesti yksinomaan sellaista, mikä on Jumalalle vastenmielistä ja hänen tahtoansa vastaan.

Tämän opinkohdan alussa esitetty keskeinen kysymys ja kiistan määrittely on näin saanut vastauksensa ja selvityksensä. Vastauksen vahvistavat oikeaksi seuraavat Jumalan sanasta löytyvät perusteet. Vaikka ne ovatkin ristiriidassa korskean järjen ja filosofian kanssa, emme siitä välitä, sillä tiedämmehän, että tämän turmeltuneen maailman (1 Kor. 3:19) viisaus on silkkaa hulluutta Jumalan silmissä. Uskonkohtia on arvosteltava ainoastaan Jumalan sanan perusteella.

Ensiksi. Ihmisen järjellä ja luonnollisella ymmärryksellä on tosin tallessa sammumaisillaan olevan kipinän verran tietoa Jumalan olemassaolosta ja (Room. 1:n mukaan) lain sisällöstä. Järki on silti perin tietämätön, sokea ja vääristynyt. Maailman älykkäimmät ja oppineimmatkaan ihmiset, jotka ehkä lukevat ja kuulevat evankeliumin Jumalan Pojasta ja lupauksen iankaikkisesta autuudesta, eivät omin kyvyin pysty sitä havaitsemaan, tajuamaan, ymmärtämään eivätkä uskomaan ja pitämään totena. Mitä uutterammin ja vakaammin he ponnistelevat käsittääkseen järjellään näitä hengellisiä asioita, sitä vähemmän he ymmärtävät ja uskovat. He pitävät tätä kaikkea vain hulluutena tai satuna, kunnes Pyhä Henki heitä valaisee ja opettaa. 1 Kor. 2:14: "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti." 1 Kor. 1:21: "Koska maailma viisaudessaan ei oppinut tuntemaan Jumalaa hänen viisaudessaan, on Jumala nähnyt hyväksi saarnauttaa evankeliumia, jota maailma pitää hulluutena, ja siten pelastaa ne, jotka uskovat". Ef. 4:17 s.: Muut (ne joita Jumalan Henki ei ole synnyttänyt uudesti) "vaeltavat mielensä turhuudessa, pimentyneinä ymmärrykseltään, vieraina sille elämälle, joka on Jumalasta peräisin, heissä olevan tietämättömyyden ja heidän sydämensä sokeuden tähden." Matt. 13:13, 11: "Näkevin silmin he eivät näet, kuulevin korvin he eivät kuule, sillä he eivät ymmärrä näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta teidän on annettu ottaa vastaan taivasten valtakunnan salaisuus." Room. 3:11 s.: "Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään." Niinpä Raamattu nimittää luonnollista ihmistä pimeydeksi, tarkoittaen hänen suhdettaan hengellisiin, jumalallisiin asioihin: Ef. 5:8, Ap.t. 26:18; Joh. 1:5: "Valkeus loistaa pimeydessä" (pimeässä, sokeassa maailmassa, joka ei Jumalaa tunne eikä hänestä piittaa) "eikä pimeys ole sitä käsittänyt." Vielä Raamattu opettaa, että ihminen on synneissään kuollut ja eloton, ei pelkästään heikko sairas; Ef. 2:1, 5 ja Kol. 2:13.

Yhtä vähän kuin ruumiillisesti kuollut ihminen voi omin voimin valmistautua saamaan ajallisen elämänsä takaisin, voi synteihinsä hengellisesti kuollut omin avuin hankkiutua ja suuntautua saadakseen hengellisen, taivaallisen vanhurskauden ja elämän. Yksin Jumalan Poika voi vapauttaa ja herättää syntiinsä kuolleen uuteen elämään.

Raamattu ei siis myönnä, että luonnollisella ihmisellä itsellään, hänen ymmärryksellään, sydämellään ja tahdollaan, olisi mitään kelpoisuutta, soveltuvuutta, kykyä tai voimaa ajatella, ymmärtää, voida, aloittaa, tahtoa, ottaa tehdäkseen, tehdä, vaikuttaa yksin tai apuna, jotakin hengellistä hyvää tai oikeaa.

2 Kor. 3:5: "Ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta." Room. 3:12: "He ovat kaikki tyynni kelvottomia." Joh. 8:37: "Minun sanani eivät saa tilaa teissä." Joh. 1:5: "Pimeys ei sitä ole käsittänyt eikä ottanut vastaan." 1 Kor. 2:14: "Luonnollinen ihminen ei havaitse sitä, mikä Jumalan Hengen on" - eli, kuten kreikan kielen sana oikeastaan olisi käännettävä, "ei käsitä, ei ota vastaan", "hänessä ei ole tilaa", "hän ei kykene ymmärtämään hengellisiä asioita" - "sillä hän pitää sen hulluutena eikä voi sitä ymmärtää." Vielä paljon vähemmän hän kykenee todella uskomaan evankeliumia, vastaamaan siihen myöntävästi ja pitämään sitä totena. Room. 8:7: Luonnollisen ihmisen eli "lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle eikä se voikaan."

Jumalan Pojan sana pysyy siis ikuisesti totena: "Ilman minua te ette voi mitään tehdä." Ja Paavali sanoo (Joh. 15:5)(Fil. 2): "Jumala teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen oman mielisuosionsa mukaisesti." Suloinen on tämä sana kaikille hurskaille kristityille, jotka sydämessään tuntevat aivan vähäisen kipinän ja huomaavat kaipaavansa Jumalan armoa ja ikuista autuutta. On sangen lohdullista tietää, että tämän tosi hurskauden alun on Jumala heidän sydämeensä sytyttänyt; hän on sitä suuren heikkouden keskellä vahvistanut ja auttava heitä kestämään tosi uskossa loppuun asti.

Tähän yhteyteen kuuluvat pyhien kaikki rukoukset, joissa he pyytävät Jumalaa opettamaan, valaisemaan ja pyhittämään heitä. Näin he antavat ymmärtää, ettei heillä omasta takaa, luonnon kykyjen pohjalta, voi olla sitä, mitä he anovat Jumalalta. Yksin Ps. 119 sisältää toistakymmentä Daavidin pyyntöä, että Jumala soisi hänelle ymmärrystä jotta hän voisi oikein käsittää ja oppia Jumalan antaman opetuksen. Samanlaisia rukouksia sisältävät Paavalin kirjeet: Ef. 1:17 s. Kol. 1:9-11 Fil. 2:13.

Näitä tietämättömyydestä ja kykenemättömyydestä puhuvia rukouksia ja lausumia ei meille ole kirjoitettu sitä varten, että meistä tulisi laiskoja ja velttoja lukemaan, kuulemaan ja tutkimaan Jumalan sanaa. Tarkoituksena on päinvastoin saada meidät ensiksikin kiittämään Jumalaa koko sydämestämme siitä, että hän on Poikansa kautta vapauttanut meidät tietämättömyyden pimeydestä, synnin ja kuoleman vankilasta, sekä siitä, että hän kasteen ja Pyhän Hengen kautta on meidät synnyttänyt uudesti ja meitä valaissut. Sen jälkeen kuin Jumala on Pyhän Henkensä kautta kasteessa sytyttänyt ja vaikuttanut oikean uskon ja Jumalan tuntemuksen alun, meidän on häneltä lakkaamatta pyydettävä, että hän samalla Hengellään ja armollaan varjelisi meissä uskon ja taivaallisen lahjansa, vahvistaisi niitä päivästä päivään ja säilyttäisi ne loppuun saakka Jumalan sanan jokapäiväisen lukemisen ja harjoittamisen avulla. Ellei Jumala itse ole opettajana, emme voi opiskella emmekä oppia mitään sellaista, mikä on hänelle mieleen sekä meille itsellemme ja ympärillämme oleville hyödyksi.

Toiseksi. Jumalan sana todistaa, että luonnollisen, uudestisyntymättömän ihmisen suhde Jumalaan on seuraavanlainen. Ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto eivät ainoastaan ole kokonaan kääntyneet pois Jumalasta, vaan ne ovat vääristyneet Jumalaa vastustaviksi ja suuntautuneet kaikenlaiseen pahaan; ne eivät ole pelkästään heikkoja, kykenemättömiä, kelvottomia ja hyvälle kuolleita, vaan ne ovat perisynnin niin surkeasti vääristämiä, niin läpikotaisin myrkyttämiä ja turmelemia, että ne ovat tavoiltaan ja luonnoltaan pahanilkisiä, Jumalaa kohtaan uppiniskaisia ja vihamielisiä sekä ylenpalttisen voimallisia, eläväisiä ja toimellisia kaikessa, mikä on vastoin Jumalan mieltä ja tahtoa. 1 Moos. 8:21: "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka." Jer. 17:9: "Ihmisen sydän on uhmakas ja arka" eli nurja ja aivan kurja, "niin ettei siitä saa selvää." Tämän lauseen pyhä Paavali selittää. Room. 8:7: "Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan." Gal. 5:17: "Liha himoitsee Henkeä vastaan; nämä ovat nimittäin toisiaan vastaan." Room. 7:14, 18, 22 s.: "Me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen" ja vähän myöhemmin: "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää; sillä (Pyhän Hengen uudestisynnyttämän) sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa."

Jos siis luonnollinen eli lihallinen vapaa tahto vielä uudestisyntymän jälkeen pyhässä Paavalissa ja muissa uudestisyntyneissä sotii Jumalan lakia vastaan, sitä uppiniskaisempi ja vihamielisempi se pakostakin on Jumalan lakia ja tahtoa kohtaan ennen uudestisyntymää. Tämän perusteella on selvää, että vapaa tahto omine luonnollisine kykyineen ei ainoastaan ole täysin kykenemätön vaikuttamaan tai myötävaikuttamaan ihmisen omaan kääntymiseen, vanhurskauteen ja pelastukseen sekä seuraamaan, uskomaan tai vastaamaan myöntävästi, kun Pyhä Henki evankeliumissa tarjoaa Jumalan armoa ja pelastusta, vaan synnynnäisen pahan ja uppiniskaisen luontonsa perusteella ihminen jopa sotii Jumalaa ja hänen tahtoansa vastaan, ellei Jumalan Henki häntä valaise ja hallitse. Tämä asia on selitetty seikkaperäisemmin perisyntiä käsittelevässä opinkohdassa, johon esitystä supistaaksemme viittaamme.

Niinpä Pyhä Raamattu vertaakin uudestisyntymättömän ihmisen sydäntä kovaan kiveen, joka sitä kosketettaessa (Hes. 36:26) ei anna myöten vaan panee vastaan, käsittelemättömään pölkkyyn (Jer. 5:3) ja villiin, kesyttämättömään eläimeen. Se ei merkitse, (Hoos. 6:5) että ihminen syntiin langetessaan olisi lakannut olemasta järjellinen (Ps. 73:22) olento tai että hänet käännytettäisiin Jumalan puoleen ilman, että hän kuulee Jumalan sanaa ja tarkkaa sitä. Se ei merkitse myöskään sen kiistämistä, että hän ulkonaisissa, tämän maailman asioissa voi jossakin määrin tajuta hyvän ja pahan sekä vapaaehtoisesti tehdä jotakin tai jättää tekemättä.

Asia on niin kuin tohtori Luther sanoo selittäessään 91. psalmia: "Maallisissa, ulkonaisissa kysymyksissä, jotka koskevat elatusta ja ruumiin tarpeita, ihminen on kekseliäs, järkevä ja perin puuhakas. Hengellisissä, jumalallisissa, sielun pelastusta koskevissa asioissa ihminen on Lootin vaimon kaltainen suolapatsas, kuin pölkky ja kivi, kuin eloton kuvapatsas, jolla ei ole silmiä, suuta, mieltä eikä sydäntä. Eihän ihminen näe eikä tunne Jumalan julmaa ja hirmuista vihaa syntiä ja kuolemaa kohtaan, vaan suruttomana, jopa ehdoin tahdoin hän menee yhä pitemmälle ja joutuu tuhansiin vaaroihin ja vihdoin iankaikkiseen kuolemaan ja kadotukseen. Siinä ei auta pyytäminen, ei vetoaminen, ei edes uhkaukset ja nuhtelu. Kaikki opetus ja saarnakin menee hukkaan" - kunnes Pyhä Henki hänet valaisee, käännyttää ja synnyttää uudesti.

Mutta Pyhän Hengen työn kohteeksi ei ole luotu kiviä eikä pölkkyjä vaan ainoastaan ihminen. Langenneet pahat henget Jumala on vanhurskaalla ankaralla tuomiolla lopullisesti, iankaikkisesti hylännyt. Mutta yksinomaan ihmeellisestä laupeudestaan hän on tahtonut, että kurja langennut ihmisluonto taas tulisi kykeneväksi ottamaan vastaan kääntymyksen, Jumalan armon ja iankaikkisen elämän ja pääsemään tästä kaikesta osalliseksi. Tämä ei perustu ihmisen omaan, luontaiseen ja aktiiviseen sopivuuteen, kelvollisuuteen eikä kyvykkyyteen, sillä ihminen kykenee vain uppiniskaisen vihamielisesti vastustamaan Jumalaa. Kääntymys tapahtuu yksin armosta, Pyhän Hengen armollisesti ja väkevästi vaikuttamana. Tästä tohtori Luhter käyttää sanaa capacitas, jota hän selittää näin: Quando patres liberum arbitrium defendunt, capacitatem libertatis eius praedicant, quod scilicet verti potest ad bonum per gartiam Dei et fieri revera liberum, ad quod creatum est. "Puolustaessaan vapaata tahtoa isät sanovat sitä siinä mielessä vapauteen 'kykeneväksi', että Jumalan armo voi sen kääntää kohti hyvää ja päästää siihen tosi vapauteen, jota varten se on alussa luotu. "Tomus 1, s. 236. ¹⁹ Samoin on kirjoittanut Augustinus, Contra Iulianum, 2. kirja. ²⁰

Edeltä käsin, ennen kuin Pyhä Henki valaisee, kääntää, synnyttää uudesti ja uudistaa ihmisen ja vetää häntä (Kristuksen luokse)(Joh. 6:44), ihminen ei pysty itsestään, omilla luonnollisilla kyvyillään, aloittamaan, vaikuttamaan tai auttamaan mitään hengellistä, kääntymykseensä tai uudestisyntymiseensä kuuluvaa asiaa, yhtä vähän kuin pystyisi kivi, pölkky tai savi. Tosin ääntymätön ihminen kykenee hallitsemaan jäseniään, kuulemaan evankeliumia, sitä jossakin määrin tutkimaan ja siitä puhumaankin, kuten fariseuksista ja teeskentelijöitä huomaa. Silti hän pitää evankeliumia hulluutena eikä voi sitä uskoa. Ihminen on siinä pölkkyäkin pahempi: vihamielisesti hän niskoittelee Jumalan tahtoa vastaan, ellei Pyhä Henki osoita hänessä voimaansa sytyttämällä ja vaikuttamalla hänessä uskoa, kuuliaisuutta ja muita Jumalalle mieluisia hyveitä.

Kolmanneksi. Pyhä Raamattu ei lue ihmisen luontaisen vapaan tahdon kykyjen vaikutuspiiriin kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen: Sellainen ei ole vapaan tahdon asia, ei kokonaan, ei puoleksi eikä edes pienimmäksi, vähäisimmäksi osaksi, vaan se on in solidum, alusta loppuun, yksinomaan Jumalan vaikutuksen ja Pyhän Hengen tehtävä, kuten Puolustuskin toteaa. ²¹

Järki ja vapaa tahto kykenevät aikaansaamaan "ulkonaista, jossakin määrin kunniallista elämää", mutta yksin Pyhä Henki synnyttää uudesti ja vaikuttaa sisäiseen elämään: antaa uuden sydämen ja mielialan, avaa sydämen ja ymmärryksen käsittämään Raamattua ja tarkkaamaan sen sanaa. Luuk. 24:45: "Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset." Ap.t. 16:14: Lyydian kuunnellessa "Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui." Fil. 2:13: "Hän vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen." Hän antaa parannuksen eli mielenmuutoksen (Ap.t. 5:31, 2 Tim. 2:25) Hän vaikuttaa uskon; Fil. 1:29: "Teidän on suotu uskoa häneen." Usko on Jumalan lahja (Ef. 2:8); Joh. 6: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt." Hän antaa ymmärtäväisen sydämen, näkevät silmät ja kuulevat korvat (5 Moos. 29:3, Matt. 13:15). Hän on uudestisyntymisen ja uudistuksen Henki (Tit. 3:5). Hän ottaa meistä pois kovan kivisydämen ja antaa meille uuden, pehmeän lihasydämen, niin että vaellamme hänen käskyjensä mukaisesti (Hes. 11:19, Hes. 36:26, 5 Moos. 30:6, Ps. 51:12). Hän luo meidät Kristuksessa hyviä tekoja varten (Ef. 2:10) ja uusiksi luomuksiksi (2 Kor. 5:17, Gal. 6:15). Kaiken kaikkiaan: "Jokainen hyvä anti tulee Jumalalta" (Jaak. 1:17). Kukaan ei voi tulla Kristuksen luo, ellei Isä vedä häntä (Joh. 6:44). Matt. 11:27: "Ei kukaan muu tunne Isää kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet (Joh. 15:5) ilmoittaa." 1 Kor. 12:3: "Ei kukaan voi sanoa Kristusta Herraksi, paitsi Pyhässä Hengessä." Ja Kristus sanoo (Joh. 15:5): "Ilman minua te ette voi mitään tehdä. 2 Kor. 3:6: "Se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta." 1 Kor. 4:7: "Ja mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut? Miksi kerskaat, ikään kuin se ei olisi saatua?

Pyhä Augustinus kirjoittaa, että erityisesti viimeksi lainattu lausuma sai hänet luopumaan siihenastisesta harhakäsityksestään (De praedestinatione 3): ²² Gratiam Dei in eo tantum consistere, quod in praeconio veritatis Dei voluntas nobis revelaretur; ut autem praedicato evangelio consentiremus "nostrum esse proprium et ex nobis esse". Samoin: Erravi, cum dicerem "nostrum esse credere et velle, Dei autem dare credentibus et volentibus facultatem operandi." "Olen erehtynyt ajatellessani, että Jumalan armo on vain sitä, että Jumala totuutta saarnattaessa ilmoittaa tahtonsa, mutta että saarnattuun evankeliumiin suostuminen on meidän asiamme, omien voimiemme varassa." Augustinus jatkaa: "Olen erehtynyt sanoessani, että on meidän vallassamme uskoa evankeliumi ja tahtoa hyvää ja että Jumalan asia on antaa niille, jotka jo uskovat ja jotka tahtovat hyvää, kyky saada jotakin aikaan."

Tämä oppi perustuu Jumalan sanaan ja on lausuttu Augsburgin tunnustuksessa ja muissa yllä mainituissa kirjoissa. Sen osoittavat seuraavat todisteet:

Tunnustus, 20: ²³ Ilman Kristusta ja vailla Pyhää Henkeä ja uskoa ihmiset ovat Perkeleen vallassa ja Perkele kiihottaa heitä moneen syntiin. Siksi me opetamme ensin uskoa, jonka myötä Pyhä Henki annetaan, puhumme siitä, että Kristus meitä auttaa ja varjelee Perkeleeltä jne. Vähän myöhemmin: "Vailla Kristusta ihmisen järki ja voima ovat liian heikot vastustamaan Perkelettä, joka ajaa häntä tekemään syntiä."

Nämä lausumat osoittavat selvästi, ettei Augsburgin tunnustus ensinkään myönnä ihmisen tahtoa hengellisissä asioissa vapaaksi vaan sanoo, että ihminen on Perkeleen vanki. Kuinka hän sellaisena pystyisi omin voimin kääntymään evankeliumin tai Kristuksen puoleen?

Puolustus opettaa vapaasta tahdosta seuraavaan tapaan: ²⁴ "Me sanomme myös, että järjellä on jossakin mielessä vapaa tahto, sillä järjen käsitettävissä asioissa meillä on vapaa tahto." Vähän myöhemmin: "Ihmiset, joissa ei Pyhä Henki asu, ovat vailla jumalanpelkoa ja uskoa; he eivät luota eivätkä usko siihen, että Jumala kuulee rukoukset, antaa heille synnit anteeksi ja auttaa heitä hädässä. Niinpä he ovat jumalattomia. - Paha puu ei voi kantaa hyviä hedelmiä, eikä kukaan voi ilman uskoa kelvata Jumalalle. Siitä syystä me väitämme, että vapaa tahto ja järki eivät kykene tekemään hengellisissä asioissa yhtään mitään, samalla kun me myönnämme, että meillä on kyky suorittaa ulkonaisia tekoja." Tästä on selkeästi nähtävissä, että Puolustus ei myönnä ihmisen tahdolla olevan kykyä aloittaa hyvän tekemistä tai omasta aloitteestaan myötävaikuttaa siinä.

Schmalkaldenin opinkohta "Synti" torjuu seuraavat vapaat tahtoa koskevat harhat: ²⁵ "Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa" jne. Vähän myöhemmin torjutaan harhana tällainen opetus: "Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armoineen" jne.

Sitä paitsi Schmalkaldenin opinkohta "Parannus" sanoo näin: ²⁶ "Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi." Tässä ei puhuta mitään meidän tahdostamme, ei sanota, että oma tahto edes uudestisyntyneiden ihmisten elämässä itsestään vaikuttaisi jotakin, vaan kaikki luetaan meille lahjoitetun Pyhän Hengen ansioksi. Pyhä Henki puhdistaa ihmistä ja tekee hänestä päivä päivältä hurskaamman ja pyhemmän, mutta meidän omilla voimillamme ei ole siihen mitään osuutta.

Tohtori Lutherin Iso katekismus selittää Uskontunnustuksen kolmatta uskonkohtaa seuraavasti: ²⁷ "Siihen kristilliseen seurakuntaan minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä. Pyhä Henki on vetänyt minut siihen ja liittänyt sen jäseneksi antamalla minun kuulla Jumalan sanaa, jota edelleenkin saan kuulla. Sanan kuulemisesta alkaa pääsy pyhien yhteyteen. Ennen kuin siihen pääsimme, olimme kokonaan Perkeleen omia emmekä tienneet Jumalasta ja Kristuksesta yhtään mitään. Mutta Pyhä Henki pysyy viimeiseen päivään asti pyhässä seurakunnassa eli kristikunnassa. Sen välityksellä hän vetää meidät yhteyteensä, sitä hän käyttää sananjulistukseen ja -harjoitukseen, sen välityksellä hän pyhittää meidät ja kasvattaa pyhyydessä. Näin me kasvamme joka päivä ja vahvistumme Pyhän Hengen luomassa uskossa ja uskon hedelmissä." jne. Tässä ei Katekismus sanallakaan mainitse meidän vapaata tahtoamme tai osuuttamme. Kaikki sanotaan Pyhän Hengen työksi: saarnavirkaa käyttämällä hän tuo meidät kristikuntaan, pyhittää siinä ja saa aikaan, että me kasvamme päivä päivältä uskossa ja teemme yhä enemmän hyviä tekoja.

Vaikka uudestisyntyneet jo tässä elämässä pääsevätkin niin pitkälle, että he tahtovat sitä, mikä on hyvää, ja ovat siihen mieltyneitä sekä tekevät sitä, mikä on hyvää, ja edistyvät siinä yhä pitemmälle, ei tämä tapahdu ensinkään meidän oman tahtomme tai kykymme varassa. Kuten yllä on osoitettu, kaiken saa aikaan Pyhä Henki, joka Paavalin omien sanojen mukaan vaikuttaa sellaisen tahtomisen ja tekemisen (Fil. 2:13). Myös Ef. 2:10 Paavali lukee kaiken sellaisen Jumalan ansioksi sanoessaan: "Me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa hyviä töitä varten, joissa vaeltamaan Jumala on meidät edeltäpäin valmistanut."

Tohtori Lutherin Vähässä katekismuksessa sanotaan näin: ²⁸ "Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraan Jeesukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän koko kristikuntaa maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja varjelee Jeesuksen Kristuksen yhteydessä, ainoassa oikeassa uskossa."

Isä meidän -rukouksen toisen pyynnön selityksessä on nämä sanat: "Miten se tapahtuu?" - nimittäin Jumalan valtakunnan tuleminen meidän luoksemme. "Vastaus: Taivaallinen Isä antaa meille Pyhän Henkensä, niin että me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän sanansa sekä elämme Jumalan omina."

Nämä kohdat todistavat, että me emme voi omin voimin tulla Kristuksen luokse, vaan sitä varten täytyy Jumalan antaa meille Pyhä Henkensä valaisemaan ja pyhittämään meidät, antamaan meille usko ja siten tuomaan meidät Kristuksen luo ja säilyttämään hänen yhteydessään. Meidän omasta tahdostamme tai myötävaikutuksestamme ei sanota mitään.

Liitämme vielä mukaan yhden tohtori Lutherin sanan. Suuressa tunnustuksessaan Pyhästä ehtoollisesta hän vielä kerran vakuuttaa juhlallisesti aikovansa pysyä tässä opissa elämänsä loppuun saakka. Näin hän lausuu: ²⁹ "Täten minä hylkään ja pelkkänä harhana tuomitsen kaikki opit, jotka ylistävät meidän vapaata tahtoamme, sillä ne ovat täysin vastakkaisia sille opille, joka julistaa meidän pelastajamme Jeesuksen Kristuksen apua ja armoa.

Kun näet Kristuksen ulkopuolella meitä hallitsevat kuolema ja synti ja jumalanamme ja ruhtinaanamme on Perkele, ei meillä voi olla voimaa, ei valtaa, ei viisautta eikä ymmärrystä valmistautua ja pyrkiä vanhurskauteen ja elämään. Pakosta me olemme sokaistuja ja vangittuja, synnin ja Perkeleen omia, niin että teemme ja ajattelemme sellaista, mikä meidän omistajiamme miellyttää mutta on Jumalalle vastenmielistä ja hänen käskyjensä vastaista."

Tohtori Luhter, jonka muisto on autuas ja pyhä, ei näissä sanoissa myönnä vapaalle tahdollemme minkäänlaista voimaa valmistautua tai pyrkiä vanhurskauteen. Päinvastoin hän väittää, että ihminen sokaistuna ja vangittuna toteuttaa yksinomaan Perkeleen tahtoa ja toimii vastoin Herran Jumalan mieltä. Näin ollen ei ihmisen kääntymyksessä ole omalla tahdolla mitään mahdollisuutta myötävaikuttaa. On välttämätöntä, että Jumala vetää häntä puoleensa ja että hän syntyy uudesti, Jumalasta. Muutoin ei sydämessämme ole yhtään sellaista ajatusta, joka itsestään kääntyisi pyhään evankeliumiin päin, ottamaan sen vastaan. Tästä kysymyksestä tohtori Luther on kirjoittanut myös teoksessa De servo arbitrio, Sidottu ratkaisuvalta,³⁰ joka on suunnattu Erasmusta vastaan; siinä asia on käsitelty hyvin ja perusteellisesti. Myöhemmin hän on mainiossa Genesis-kommentaarissaan (erit. 26. luvun selityksessä³¹) toistanut ja selventänyt kantansa. Samalla hän on tarkoin ja huolellisesti esittänyt täsmällisen käsityksensä myös muutamista muista Erasmuksen esiin ottamista kysymyksistä, kuten de absoluta necessitate. Näihin kirjoihin viittaamme tässäkin yhteydessä ja kehotamme tutustumaan niihin.

Väärää opetusta on siis väite, että ihmisellä on tallella ainakin sen verran kykyjä, että hän mielellään tahtoisi ottaa evankeliumin vastaan ja lohduttautua sillä - toisin sanoen, että ihmisen tahto voi myötävaikuttaa kääntymisessä edes hiukan. Tällainen käsitys on väärä, sillä se on ristiriidassa pyhän, jumalallisen Raamatun, kristillisen Augsburgin tunnustuksen, sen Puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohtien, Lutherin Ison ja Vähän katekismuksen sekä muiden tämän etevän ja Hengen valaiseman teologin kirjojen kanssa.

Sekä hurmahenget että epikurolaiset käyttävät kuitenkin väärin ja epäkristillisesti tätä oppia luonnollisen vapaan tahtomme kyvyttömyydestä ja pahuudesta sekä siitä että kääntymyksemme ja uudestisyntymisemme ei ole omien kykyjemme vaan yksinomaan Jumalan aikaansaama. He ovat puheillaan turmelleet ja villinneet monia ihmisiä ja vieneet näiltä kaiken innon ja halun rukouksen, lukemisen ja kristillisen tutkistelun harjoittamiseen. He puhuvat nimittäin seuraavaan tapaan: Koska he kerran eivät omien luonnollisten voimiensa varassa kykene kääntymään kohti Jumalaa, he aikovat itsepäisesti vastustaa Jumalaa tai odottaa, että Jumala käännyttää heidät väkisin, vastoin heidän tahtoaan. Koska kerran he eivät voi näissä hengellisissä asioissa tehdä mitään vaan kaikki on yksinomaan Pyhän Hengen vaikutusta, he eivät välitä mitään sanasta ja sakramentista, eivät kuuntele eivätkä lue sanaa, vaan jäävät odottamaan, että Jumala vuodattaa lahjansa heihin suoraan taivaasta, ilman armonvälineitä, niin että he itse voivat sisimmässään tuntea ja kokea olevansa Jumalan käännyttämiä.

Toisaalta on olemassa arkoja pohdiskelijoita, jotka saattavat vaipua synkkiin epäilyksiin. He kyselevät, ovatko he lainkaan Jumalan valitsemia ja mahtaako Jumala antaakaan heille näitä Pyhän Hengen lahjoja, heillä kun ei ole vahvaa, palavaa uskoa eikä altista kuuliaisuutta, vaan he tuntevat sydämessään pelkkää heikkoutta, ahdistusta ja kurjuutta.

Kaiken tämän vuoksi me teemme nyt Jumalan sanan pohjalta lähemmin selkoa siitä, kuinka ihminen saadaan kääntymään Jumalaan uskovaksi, kuinka eli mitä välineitä käyttäen Pyhä Henki tahtoo meissä vaikuttaa ja antaa sydämeemme oikean parannuksen, uskon ja uuden hengellisen voiman ja kyvyn tehdä hyvää sekä kuinka meidän tulee suhtautua näihin välineihin - nimittäin suulliseen sanaan ja pyhiin sakramentteihin - ja käyttää niitä.

Jumala ei tahdo, että kukaan joutuu kadotukseen vaan että kaikki kääntyvät hänen omikseen ja saavat iankaikkisen autuuden. Hes. 33:11: "Niin totta kuin minä elän, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää." (Joh. 3:16) "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Sen tähden Jumala määrättömässä hyvyydessään ja laupeudessaan antaa julkisesti saarnata jumalallista, iankaikkista lakiaan ja ihmeellistä suunnitelmaansa pelastaa meidät, toisin sanoen pyhää evankeliumia, joka yksin tekee autuaaksi, se kun puhuu Jumalan iankaikkisesta Pojasta, meidän ainoasta vapahtajastamme ja pelastajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Näin Jumala kokoaa itselleen ihmiskunnasta iankaikkisen seurakunnan, näin hän synnyttää ihmisten sydämessä oikeaa parannusta eli synnintuntoa ja uskoa Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen. Jumala tahtoo käyttää yksinomaan näitä välineitä, nimittäin pyhää sanaansa, kun sitä kuullaan saarnattavan tai kun sitä luetaan, sekä sakramentteja, kun niitä hänen sanansa mukaan käytetään. Millään muulla keinolla Jumala ei kutsu ihmisiä iankaikkiseen pelastukseen, vedä heitä luokseen, käännytä, uudestisynnytä eikä pyhitä. 1 Kor. 1:21: "Kun maailma ei viisaudellaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala näki hyväksi pelastaa järjettömän saarnan avulla ne, jotka siihen uskovat." Ap.t. 11:14: "Pietari on puhuva sinulle sanoja, joiden kautta pelastut sinä ja koko sinun perhekuntasi." Room. 10:17: "Usko tulee saarnasta, mutta saarnaamisen perustana on Jumalan sana." Joh. 17:20: "Isä, pyhitä heidät totuudessasi, sinun sanasi on totuus. Minä rukoilen kaikkien niiden puolesta, jotka heidän sanansa kuullessaan uskovat minuun."

Sen tähden iankaikkinen Isä huutaa taivaasta: "Kuulkaa häntä", tarkoittaen sanalla "hän" omaa rakasta Poikaansa ja jokaista, joka hänen nimessään julistaa parannusta ja syntien anteeksiantamusta (Matt. 17:5).

Tätä saarnaa on siis kuunneltava jokaisen, joka tahtoo pelastua. Jumalan sanan saarnaaminen ja kuuleminen ovat näet Pyhän Hengen työvälineitä, joiden avulla ja joita käyttäen hän tahtoo vaikuttaa väkevästi, käännyttää ihmiset Jumalan omiksi ja saada heissä aikaan sekä tahtomisen että tekemisen.

Sellainen ihminen, joka ei vielä ole kääntynyt Jumalan omaksi eikä uudestisyntynyt, voi kyllä ulkonaisesti kuunnella ja lukea tätä sanaa. Ihmisellähän on vielä lankeemuksen jälkeenkin jonkin verran vapaata tahtoa, joka kykenee ulkonaisiin toimintoihin: hän pystyy menemään kirkkoon, hän kykenee kuuntelemaan tai olemaan kuuntelematta saarnaa. Asiasta on jo edellä puhuttu.

Näillä välineillä Jumala vaikuttaa, sanansa saarnaamisella ja kuulemisella. Hän murtaa sydämemme ja vetää ihmistä puoleensa. Lain saarnasta ihminen oppii tuntemaan syntinsä ja Jumalan vihan; hänen sydämensä kauhistuu, se tuntee vilpitöntä katumusta ja todellista tuskaa. Sitten ihminen kuulee pyhän evankeliumin, joka julistaa armollista syntien anteeksiantamusta Kristuksessa. Kun hän sitä tarkkaa, sytytetään hänessä uskon kipinä, hän ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden ja lohduttautuu evankeliumin lupauksella. Näin Pyhä Henki, joka kaiken tämän saa aikaan, annetaan ihmisen sydämeen.

Turhaan saisi saarnaaja istuttaa ja kastella, turhaa olisi sanankuulijan juokseminen ja tahtominen, mitään kääntymystä ei sillä kaikella saataisi aikaan, ellei Pyhän Hengen voima ja vaikutus olisi siinä mukana. Pyhä Henki valaisee ja käännyttää sydämet saarnatun ja kuullun sanan avulla, niin että ihmiset uskovat sen sanan ja suostuvat siihen.

Tämä ei merkitse sitä, että saarnaajan ja kuulijan tulisi olla epävarmoja Pyhän Hengen armollisesta vaikutuksesta. Päinvastoin, jos Jumalan sanaa saarnataan puhtaana ja sekoittamattomana ja ihmiset sitä ahkerasti vakain mielin kuuntelevat ja tutkistelevat, heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on armollisena läsnä ja että hän edellä kuvatulla tavalla antaa kaiken sen, mitä ihminen ei omin voimin voi ottaa eikä antaa. Sillä Pyhän Hengen läsnäoloa, vaikutuksia ja lahjoja ei saa eikä voi arvioida yksin ex sensu, sydämen tuntemusten perusteella. Koska kaikki tapahtuu useinkin suuren heikkouden verhossa, meidän tulee olla lupauksen perusteella ja mukaisesti varmoja siitä, että saarnattu ja kuultu Jumalan sana kuuluu, Pyhän Hengen virkaan ja työhön: sillä sanalla hän voimallisesti vaikuttaa sydämessämme, siinä hän on itse läsnä (2 Kor. 2:14 ss.).

Mutta kun ihminen ei tahdo kuulla saarnaa eikä lukea Jumalan sanaa vaan halveksii Jumalan sanaa ja seurakuntaa ja näin kuolee ja hukkuu synneissään, hän ei voi lohduttautua Jumalan iankaikkisella valinnalla eikä saada osakseen Jumalan laupeutta. Meidäthän on valittu Kristuksessa, ja hän tarjoaa kaikille ihmisille armoaan sanassa ja pyhissä sakramenteissa. Kristuksen vakaa tahto on, että sanaa kuullaan. (Matt. 18:20) Hän on luvannut olla keskellämme, milloin kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään hänen pyhää sanaansa tutkimassa. Mutta kun sellainen ihminen halveksii Pyhän Hengen työvälinettä eikä tahdo kuunnella, ei hänelle tapahdu mitään vääryyttä, vaikka Pyhä Henki ei häntä valaisekaan vaan jättää hänet hukkumaan oman epäuskonsa pimeyteen. Tästä on kirjoitettu: "Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikasensa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet" (Matt. 23:37).

Tässä mielessä voidaan aivan hyvin sanoa, ettei ihminen ole kuin kivi tai pölkky. Eihän kivi eikä pölkky pane vastaan, kun joku sitä liikuttaa. Eihän sellainen tunne eikä tajua, mitä sille tehdään. Ihminen sen sijaan vastustaa Herraa Jumalaa omalla tahdollaan, kunnes hänet pannaan kääntymään. Silti on totta, että ihminen on ennen käännetyksi tulemistaankin järjellinen olento. Hänellä on kyllä järki ja tahto, vaikka hän ei ymmärrä mitään jumalallisista asioista eikä tahdo mitään hyvää eikä pelastukseen johtavaa. Kuten sanottu, hän ei pysty tekemään yhtään mitään kääntyäkseen. Hän on sikäli kiveä ja pölkkyäkin paljon pahempi, että hän vastustaa Jumalan sanaa ja tahtoa, kunnes Jumala herättää hänet, joka on kuollut syntiinsä, valaisee häntä ja uudistaa hänet.

Jumala ei tosin tee ketään väkisin hurskaaksi. Niitä ei käännytetä, jotka pysyvästi vastustavat Pyhää Henkeä ja toistuvasti kieltäytyvät hyväksymästä totuutta, vaikka sen tuntevatkin; sellaisiksi pyhä Stefanos kuvaa paatuneet juutalaiset, Ap.t. 7:51. Jumala kuitenkin vetää luokseen sellaista ihmistä, jonka hän tahtoo käännyttää, vetää siten, että pimentyneestä ymmärryksestä tulee valaistu ja uppiniskaisesta tahdosta kuuliainen. Tätä Raamattu sanoo uuden sydämen luomiseksi. (Ps. 51:12)

Siksi ei ole oikein sanoa, että ihmisellä on ennen kääntymystään modus agendi, jonkinlainen tapa tai mahdollisuus saada jumalallisissa asioissa aikaan jotakin hyvää ja pelastukseen kuuluvaa. Koska ihminen kerran on ennen kääntymystään synteihinsä kuolleena (Ef. 2:5), ei hänessä voi olla mitään kykyä saada jumalallisissa asioissa aikaan hyvää, eikä siis myöskään mitään vaikutusmahdollisuutta (modus agendi) jumalallisissa asioissa.

On eri asia puhua Jumalan vaikutuksesta ihmisessä. Jumalalla on todellakin aivan toisenlainen tapa vaikuttaa (modus agendi), ihmisessä, joka on järjellinen olento, kuin järjettömässä oliossa, sellaisessa kuin kivi tai pölkky. Yhtä kaikki: kääntymättömällä ihmisellä ei voi ajatella olevan minkäänlaista modus agendi eli mahdollisuutta saada aikaan jotakin hyvää hengellisissä asioissa.

Mutta sen jälkeen kun ihminen on käännytetty ja valaistu ja hänen tahtonsa on luotu uudeksi, vasta silloin ihmisen tahdon kohteena on se, mikä on hyvää - nimittäin sikäli kuin hän on uudestisyntynyt eli uusi ihminen. Silloin vasta hän "sisällisen ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin" (Room. 7:22). Siitä lähtien hän tekee hyvää niin paljon ja niin kauan kuin Jumalan Henki panee hänet tekemään. Paavali sanoo: (Room. 8:14) "Kaikki joita Jumalan Henki kuljettaa ovat Jumalan lapsia." Tämä ei merkitse coactiota, sitä että Pyhä Henki pakottaisi ihmistä, vaan kääntynyt ihminen tekee hyvää vapaaehtoisesti, kuten Daavid sanoo: (Ps. 110:3) "Voittosi jälkeen on sinun kansasi alttiisti uhraava." Silti koskee uudestisyntyneitäkin se, mitä pyhä Paavali kirjoittaa Room. 7:22 ss): "Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on." "Niin minä palvelen mielelläni Jumalan lakia mutta lihalla synnin lakia." ja Gal. 5:17: "Liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte."

Niin pian kuin siis Pyhä Henki sanalla ja pyhillä sakramenteilla on meissä aloittanut työnsä, uudesti synnyttämisen ja luomisen, siitä seuraa varmasti, että me voimme ja meidän tulee olla Pyhän Hengen voimalla mukana vaikuttamassa, vaikka olemme vielä kovin heikkoja. Siihen eivät kelpaa lihalliset, luonnolliset kykymme, vaan ainoastaan ne uudet voimat ja lahjat, jotka Pyhä Henki on kääntymyksessä meihin kuin ituina istuttanut. (2 Kor. 6:1) Pyhä Paavali kehottaa meitä nimenomaan ja vakavasti, että me työtovereina vaikuttaen ottaisimme vastaan Jumalan armon, niin ettei se jää turhaksi. Tätä ei voi ymmärtää muulla tavalla kuin siten, että kääntynyt ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisi pysyä Jumalalle kuuliaisena. Sitä vastoin ei jumalallista totuutta loukkaamatta mitenkään voida suostua sellaiseen tulkintaan, että kääntynyt ihminen toimisi Pyhän Hengen rinnalla, niin kuin hevospari vetää vaunuja.

Niin muodoin on olemassa iso ero kastetun ja kastamattoman ihmisen välillä. Pyhän Paavalin opetuksen mukaan kaikki, jotka on kastettu, ovat "Kristuksen päällensä pukeneet" (Gal. 3:27) ja ovat siis todella uudestisyntyneet. Siksi heillä on nyt myös arbitrium liberatum eli, kuten Kristus sanoo, heidät on tehty uudestaan vapaiksi. (Joh. 8:36) Niinpä he eivät ainoastaan kykene kuulemaan sanaa vaan myös suostumaan siihen - heikosti tosin - ja ottamaan sen vastaan.

Koska me näet tässä elämässä saamme vasta Hengen ensimmäiset hedelmät eikä uudestisyntyminenkään ole meissä kuin alullaan, jatkuu myös valituissa, todella uudestisyntyneissä ihmisissä lihan sota Henkeä vastaan. Havaitaanhan kristittyjen kesken isoja eroja: toinen on hengessä heikko, toinen vahva. Jokainen kristitty huomaa itsessäänkin vaihtelua; joskus hän on hengessä rohkea, joskus arka ja pelokas, toisinaan palava rakkaudessa, väkevä uskossa ja toivossa, toisinaan taas kylmä ja heikko.

Mutta kun kastetut ovat menetelleet vastoin omaatuntoaan, päästäneet synnin elämässään valtaan ja siten murehduttaneet heille annetun Pyhän Hengen ja kadottaneet hänet, heitä ei tarvitse kastaa uudestaan, vaan heidän on uudestaan käännyttävä, kuten edellä on riittävän selvästi esitetty.

Totuus on siis kerta kaikkiaan tämä: Aidossa kääntymyksessä tapahtuu välttämättä muutos; ymmärrys, tahto ja sydän herkistyvät toimimaan uudella tavalla. Sydän tuntee synnin, pelkää Jumalan vihaa, alkaa inhota syntiä, oppii tuntemaan ja ottaa vastaan lupauksen Jumalan armosta Kristuksessa. Siinä syntyy hyviä, hengellisiä ajatuksia sekä kristillistä päättäväisyyttä ja uutteruutta; se alkaa taistella lihaa vastaan - ja niin edelleen. Ellei mitään tästä tapahdu ja ilmaannu, ei kääntymys ole todellinen.

Mutta nyt on kyseessä causa efficiens.³² Kysytään siis: Kuka saa tuon kaiken aikaan meissä? Mistä ihminen saa tuon kaiken? Kuinka ihminen pääsee tuohon tilaan? Meidän oppimme vastaa näin: Koska ihmisen luonnolliset kyvyt eivät voi asiaan lainkaan vaikuttaa eivätkä sitä edistää (1 Kor. 2:4-12, 2 Kor. 3:4-12), Jumala tekee mittaamattomassa hyvyydessään ja laupeudessaan aloitteen, saarnauttaa pyhää evankeliumiaan, jonka avulla Pyhä Henki tahtoo aikaansaada meissä kääntymyksen ja uudistuksen. Saarnan ja Jumalan sanan tutkistelemisen välityksellä Jumala sytyttää meissä uskon ja muita hurskaita hyveitä. Kaikki tämä on siis yksinomaan Pyhän Hengen lahjaa ja vaikutusta.

Tämä oppi suuntaa meidän huomiomme niihin välineisiin, joita käyttäen Pyhä Henki panee asian alulle ja vie sen päätökseen. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka mainitut lahjat saadaan säilymään, vahvistumaan ja enenemään. Se varoittaa meitä, ettemme antaisi meille annetun Jumalan armon jäädä turhaksi vaan ottaisimme saadut lahjat ahkeraan käyttöön. Se teroittaa mieleemme, kuinka suuri synti on estää ja vastustaa Pyhän Hengen toimintaa. Yllä olevan tahdon vapautta koskevan oppimme perusteellinen selvitys auttaa lopuksi ratkaisemaan ne ongelmat, jotka ovat synnyttäneet Augsburgin tunnustukseen liittyneissä kirkoissa kiistoja vuosikaupalla. On kyselty: An homo ante, in, post conversionem Spiritui Sancto repugnet? vel pure passive se habeat? An homo convertatur ut truncus? An Spiritus Sanctus detur repugnentibus? et an conversio hominis fiat per modum coactionis? - Tämä merkitsee: Vastustaako ihminen Pyhää Henkeä ennen kääntymystään, kääntyessään tai käännyttyään? Onko hän kukaties täysin toimeton, ainoastaan Jumalan vaikutuksen alainen? Onko kääntyvä ihminen verrattavissa pölkkyyn? Annetaanko Pyhä Henki sellaisille, jotka vastustavat häntä? Tapahtuuko kääntyminen pakosta, niin että Jumala käännyttää ihmiset väkisin, vastoin heidän tahtoaan?

Nyt voidaan myös väärä oppi ja harha tunnistaa, paljastaa, kumota ja hylätä. Sellaisia oppeja ovat:

1. Ensinnäkin stoalaisten³³ ja manikeolaisten järjetön käsitys, jonka mukaan kaiken, mikä tapahtuu, täytyy tapahtua juuri sillä tavalla. Hominem coactum omnia facere: ihminen tekee kaiken pakosta, hänen tahdollaan ei edes ulkonaisissa asioissa ole mitään vapautta tai kykyä missään määrin noudattaa ulkonaista vanhurskautta, kunniallisuutta ja kurinalaisuutta eikä karttaa ulkonaisia syntejä ja paheita; Ihmisen tahto suuntautuu pakosta pahoihin tekoihin, kuten siveettömyyteen, ryöstöön ja murhaan.

2. Sitten karkeiden pelagiolaisten harha, jonka mukaan vapaa tahto kykenee omin luonnollisin voimin, ilman Pyhää Henkeä, kääntymään Jumalaa kohti, uskomaan evankeliumin, olemaan sisintä myöten kuuliainen Jumalan laille ja tällä vapaaehtoisella kuuliaisuudella ansaitsemaan syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.

3. Kolmanneksi paavilaisten ja skolastikkojen harha. He ovat opettaneet hieman terävämmin, että ihminen kykenee luonnollisin voimin aloittamaan kääntymyksensä hyvään; mutta koska hän on liian heikko viemään asian päätökseen, rientää Pyhä Henki oitis auttamaan sitä hyvää, jonka omat luonnolliset voimat ovat panneet alulle.

4. Neljänneksi synergistien³⁴ oppi. He väittävät, ettei ihminen ole hengellisissä asioissa täysin kuollut hyvälle vaan ainoastaan pahoin haavoittunut ja puolikuollut. Tosin siis vapaa tahto on liian heikko tekemään aloitetta ja omin voimin kääntymään Jumalaa kohti, sisintä myöten kuuliaiseksi Jumalan laille. Mutta jos Pyhä Henki tekee aloitteen, kutsuu meidät evankeliumilla sekä tarjoaa armoaan, syntien anteeksiantamusta ja ikuista autuutta, silloin vapaa tahto omin luonnollisin voimin pystyy tulemaan Jumalaa vastaan, antamaan oman, vaikka kuinka vähäisen ja mitättömän panoksensa, apunsa ja myötävaikutuksena, valmistautumaan Jumalan armoon, lähentymään sitä, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin. Myöhemminkin se kykenee omin voimin Pyhän Hengen rinnalla myötävaikuttamaan tämän kaiken jatkumiseen ja säilymiseen.

Tätä vastaan on edellä perinpohjaisesti osoitettu, että sellainen voima, facultas applicandi se ad gartiam, valmistautuminen armon vastaanottamiseen, ei ole peräisin meidän omista luonnollisista kyvyistämme vaan yksinomaan Pyhän Hengen vaikutuksesta.

5. Paavien ja munkkien opit, joiden mukaan ihminen uudestisyntymisen jälkeen kykenee jo tämän elämän aikana täysin täyttämään Jumalan lain, on tämän laintäyttämisen perusteella vanhurskas Jumalan silmissä ja ansaitsee iankaikkisen elämän.

6. Toisaalta on myös hurmahenkiä vakavasti ja kiivaasti nuhdeltava. Kirkon piisissä ei le siedettävä sellaisia, jotka kuvittelevat, että Jumala vetää ihmisen luokseen sekä valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa hänet käyttämättä mitään välineitä, siis ilman että ihminen kuulee Jumalan sanaa ja käyttää pyhiä sakramentteja.

7. Sama koskee niitä jotka kuvittelevat, että kääntymyksessä ja uudestisyntymisessä Jumala siinä mielessä luo uuden sydämen ja uuden ihmisen, että vanhan Aadamin substanssi ja olemus ja eritoten järjellinen sielu täysin tuhotaan ja sielun uusi olemus luodaan tyhjästä. Tämän harhan pyhä Augustinus nimenomaan kumoaa selittäessään 25. psalmia.³⁵ Hän viittaa Paavalin sanaan: (Ef. 4:22) "Deponite vetetem hominem", "Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne" ja selittää sitä seuraavasti: Ne aliquis arbitretur, deponendam esse aliquam substantiam, exposuit, quid esset: Deponite veterem hominem et induite novum, etc., cum dicit in consequentibus: quapropter deponentes mendacium loquimini veritatem. Ecce, hoc est deponere veterem hominem et induere novum etc. Käännettynä: "Jottei kukaan luulisi, että pois on pantava ihmisen substanssi eli olemus, hän itse selittää, mitä vanhan ihmisen riisuminen ja uuteen pukeutuminen merkitsee, kun hän jatkossa sanoo: 'Pankaa sen tähden pois valhe ja puhukaa totta.' Tämä juuri on vanhan ihmisen riisumista ja uuteen pukeutumista."

8. Samoin on meneteltävä, milloin selittämättä käytetään seuraavia sanontoja: "Ihmisen tahto vastustaa Pyhää Henkeä ennen kääntymystä, kääntymyksen aikana ja sen jälkeen". "Pyhä Henki annetaan niille, jotka vastustavat häntä."

Onhan edellä annetun selvityksen perusteella ilmeistä, että mitään kääntymystä ei tapahdu eikä voi tapahtua siellä, missä Pyhä Henki ei ensinkään muuta järkeä, tahtoa ja sydäntä hyvään suuntaan, missä ihminen ei ollenkaan usko lupausta ja missä Jumala ei valmista ihmistä armon vastaanottamiseen, vaan ihminen aina vain vastustaa Jumalan sanaa. Kääntymys tarkoittaa näet sellaista Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtuvaa ihmisen järjen tahdon ja sydämen muuttamista, että ihminen nyt kykenee Pyhän Hengen vaikutuksesta ottamaan tarjotun armon vastaan. Niinpä ei yksikään sellainen, joka uppiniskaisen itsepäisesti vastustaa Pyhän Hengen aikaansaamia mielenliikkeitä, saa omakseen Pyhää Henkeä vaan tekee hänet murheelliseksi ja menettää hänet.

Uudestisyntyneissäkin on silti jäljellä tiettyä vastahakoisuutta, kuten Raamattu sanoo: (Gal. 5:17) "Liha himoitsee Henkeä vastaan"; "Lihalliset himot sotivat sielua vastaan"; (1 Piet. 2:11) jäsenissä oleva laki vastustaa mielen lakia. (Room. 7:23)

Tämä on ymmärrettävä niin, että uudestisyntymätön ihminen vastustaa Jumalaa joka suhteessa; hän on kokonaan synnin orja. Uudestisyntynyt sitä vastoin yhtyy sisällisen ihmisen puolesta ilolla Jumalan lakiin, mutta havaitsee jäsenissään synnin lain, joka sotii hänen mielensä lakia vastaan. Siksi hän palvelee mielellä Jumalan lakia mutta lihalla synnin lakia (Room. 7:22-25). Tähän tapaan voidaan ja täytyy oikeaa käsitystä selvittää ja opettaa, perusteellisesti, selkeästi ja taiten.

Jotkut käyttävät seuraavia sanontoja: Hominis voluntas in conversione non est otiosa, sed agit aliquid. Trahit Deus, sed volentem trahit. "Ihmisen tahto ei kääntymyksessä ole joutilaana, vaan tekee sekin jotain." "Jumala vetää luokseen, mutta vain sitä, joka tahtoo tulla." Näitä lauseita käytetään vastoin oppia Jumalan armosta osoittamaan, että luonnollisella vapaalla tahdolla on oma osuutensa kääntymyksessä. Edellä esitetyn selvityksen perusteella on ilmeistä, että ne eivät ole terveen opetuksen mukaisia vaan sen vastaisia. Niitä on sen vuoksi syytä välttää puhuttaessa kääntymyksestä Jumalan puoleen.

Turmeltuneen tahtomme kääntyminen merkitsee näet nimenomaan sen heräämistä hengellisestä kuolemasta. Siksi kääntymys on yksinomaan Jumalan aikaansaama, niin kuin ruumiin ylösnousemuskin on yksin Jumalan varassa. Tästä on edellä puhuttu perusteellisesti ja oppi on todistettu oikeaksi Pyhästä Raamatusta saaduin kumoamattomin todistein.

Edellä on niin ikään riittävästi selvitetty, kuinka Jumala kääntymyksessä tekee vastahakoisista ja haluttomista alttiita: Pyhä Henki vetää heitä puoleensa. Kääntymyksen jälkeen ihmisen uudestisyntynyt tahto harjoittelee päivittäin parannuksen tekemistä eikä pysy joutilaana vaan vaikuttaa mukana kaikessa, mitä Pyhä Henki meidän välityksellämme tekee.

Luther tosin sanoo, että ihminen suhtautuu kääntymiseensä pure passive,³⁶ ei tee sen hyväksi yhtään mitään vaan on ainoastaan Jumalan toiminnan kohteena. Tällä Luther ei kuitenkaan tarkoita, että joku voisi kääntyä kuulematta Jumalan sanaa saarnattavan tai ettei Pyhä Henki kääntymyksessä herättäisi meissä mitään uutta mielenliikettä eikä panisi alulle hengellisiä toimintoja. Luther painottaa sitä, että ihminen itsessään, omine luonnollisine voimineen, ei kykene mihinkään, ei edes olemaan apuna kääntymyksessään; kääntymys ei ole ainoastaan osaksi vaan alusta loppuun yksin Pyhän Hengen vaikutusta, lahjaa ja aikaansaannosta. Pyhä Henki vaikuttaa kaiken ihmisen järjessä, tahdossa ja sydämessä omalla voimallaan ja vallallaan tamquam in subjecto patiente, siis siten että ihminen ei mitään tee eikä toimita vaan on ainoastaan toiminnan kohteena. Ihminen ei kuitenkaan ole kuin kivestä hakattava kuva tai vahaan painettava sinetti, joka ei tiedä, tunne eikä tahdo mitään, vaan asia on ymmärrettävä niin kuin juuri edellä on seikka peräisesti selvitetty.

Koska koulunuorisoakin on pahasti johdettu harhaan opilla kääntymyksen kolmen syyn yhteisvaikutuksesta - ne ovat Jumalan saarnattu ja kuultu sana, Pyhä Henki ja ihmisen tahto - on yllä vielä kerran selvitetty, että kääntymys on yksin Jumalan Pyhän Hengen vaikuttama. Hän on ainoa oikea mestari, joka saa sen meissä aikaan käyttämällä varsinaisina keinoinaan pyhän sanan saarnaamista ja kuulemista. Uudestisyntymättömän ihmisen järki ja tahto on sitä vastoin pelkästään subiectum convertendum, käännytettävä, sillä se on hengellisesti kuolleen ihmisen järki ja tahto. Pyhä Henki siinä aikaansaa kääntymyksen ja uudistuksen; käännytettävä ihmistahto ei tee mitään vaan antaa Jumalan vaikuttaa yksin, siihen hetkeen asti jolloin se syntyy uudesti ja alkaa myötävaikuttaa Pyhän Hengen mukana, sitten kuin ollaan tekemässä kääntymystä seuraavia hyviä ja Jumalan mielen mukaisia tekoja, siten kuin edellä on perusteellisesti selvitetty.

3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

Eräät ovat väittäneet,³⁷ että uskonvanhurskaus, jota apostoli sanoo Jumalan vanhurskaudeksi, (Room. 1:17) on Jumalan olemukseen kuuluvaa vanhurskautta. Se on siis myös yhtä kuin Kristus, olemukseltaan ja luonnoltaan Jumalan todellinen Poika, joka uskon kautta asuu valituissa ja saa heidät elämään oikein. Siten Kristus on heidän vanhurskautensa. Tähän vanhurskauteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna.

Toiset taas ovat ajatelleet ja opettaneet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautemme.

Kumpaakin ryhmää vastustaen ovat muut Augsburgin tunnustuksessa pysyvät opettajat yksimielisesti saarnanneet, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Jumalana ja ihmisenä Kristus on täydellisellä kuuliaisuudellaan meidät lunastanut synneistämme, vanhurskauttanut ja pelastanut meidät. Uskon vanhurskaus on sama asia kuin syntien anteeksiantamus ja sovinto Jumalan kanssa. Jumalan lapsiksi meidät otetaan yksinomaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Yksin uskon kautta tämä kuuliaisuus sulasta armosta luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi; tämä kuuliaisuus päästää heidät kaikesta vääryydestään.

Interimin johdosta ja muutenkin on syntynyt paljon väittelyä tästä vanhurskautusta koskevasta opinkohdasta. Kiistat selvitetään alempana kohdassa antithesis, jossa esitellään tämän opinkohdan oikean tulkinnan kanssa ristiriitaiset käsitykset.

Puolustus sanoo syystä tätä uskonvanhurskaudesta puhuvaa opinkohtaa koko kristillisen opin tärkeimmäksi;³⁸ ilman sitä ei yksikään kurja omatunto voi saada kestävää lohdutusta eikä oppia oikein tuntemaan Kristuksen armon rikkautta. Samoin kirjoittaa tohtori Luther:³⁹ "Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista", Tomus 5, 159 (Jena). Erityisesti tätä opinkohtaa koskee Paavalin sana: (1 Kor. 5:6) "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan." Sen vuoksi apostoli niin kiivaan määrätietoisesti (Gal. 5:9) käyttää tästä puhuessaan sellaisia sanontoja kuin "ilman lakia" "ilman tekoja" "yksin armosta", joista käytetään nimitystä particulae exclusivae. Niillä suljetaan ihmisen teot tämän uskonkohdan ulkopuolelle ja osoitetaan samalla, kuinka tärkeää on juuri tässä esittää puhtaan opin vastakohtainen antithesis, väärä oppi, ja siten erottaa se oikeasta opista, torjua ja hylätä.

Selvittääksemme tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan johdolla, ja saadaksemme sen hänen armonsa avulla loppumaan me esitämme nyt opetuksemme, uskomme ja tunnustuksemme.

Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta me yksimielisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme johdannossa olevan oppimme ja tunnustuksemme tiivistelmän mukaisesti seuraavaa:

Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi.

Nämä lahjat Pyhä Henki lupaa ja ojentaa meille pyhässä evankeliumissa. Usko on ainoa keino, jolla me tartumme lupaukseen, otamme sen vastaan, käsitämme sen koskevan itseämme ja saamme sen omaksemme. Usko on Jumalan lahja, jonka avulla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan lunastajamme Kristuksen ja luottamaan häneen. Uskolla me tiedämme, että meillä yksin hänen kuuliaisuutensa vuoksi, yksin armosta on syntien anteeksiantamus, että Isä Jumala pitää meitä vanhurskaina ja että saamme iankaikkisen autuuden.

Tämä merkitsee samaa kuin Paavalin sanat: Uskon kautta me tulemme vanhurskaiksi (Room. 3:28); usko luetaan meille vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Paavali sanoo myös, että Kristuksen, ainoan välimiehen, kuuliaisuus tekee meistä vanhurskaita ja että yhden vanhurskaus koituu kaikille ihmisille uskon kautta tapahtuvaksi vanhurskauttamiseksi (Room. 5:19, 18). Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.

Näin ollen se vanhurskaus, jonka Jumala sulasta armosta lukee uskolle ja uskoville kuuluvaksi, on Kristuksen kuuliaisuus, kärsimys ja ylösnousemus; hän on meidän sijastamme täyttänyt lain ja maksanut hyvityksen synneistämme.

Kristus ei nimittäin ole ainoastaan ihminen vaan Jumala ja ihminen yhtenä jakamattomana persoonana. Hän ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijaisenamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden. Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.

"Vanhurskauttaminen" merkitsee siis tässä yhteydessä vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi (Fil. 3:9). Samassa merkityksessä sanaa "vanhurskauttaa" käytetään Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sananl. 17:15: "Jumalattoman vanhurskauttaja (=syyttömäksi julistaja) ja vanhurskaan tuomitsija ovat kumpikin Herralle kauhistus." Jes. 5:22 s.: "Voi niitä (...) jotka lahjuksesta vanhurskauttavat (julistavat syyttömäksi) jumalattoman ja ottavat oikeuden vanhurskaalta (siltä, joka on oikeassa)." Room. 8:33: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa (julistaa syyttömäksi ja päästää synneistä)."

Toisinaan käytetään kuitenkin sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' sanan iustificatio 'vanhurskautus' asemesta. Siksi ensin mainittu sana on tarkoin selitettävä, jottei uskonvanhurskauden seurauksena tapahtuvaa uudistusta sekoitettaisi uskon kautta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen itseensä, vaan käsitteet osattaisiin oikealla tavalla pitää erossa toisistaan.

Sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' käytetään nimittäin kahdella tavalla. Laajemmassa merkityksessä se sulkee piiriinsä sekä syntien anteeksiantamuksen yksin Kristuksen tähden että tätä seuraavan uudistuksen, jonka Pyhä Henki saa aikaan niissä, jotka on uskon kautta vanhurskautettu. Suppeammin sitä käytetään merkityksessä remissio peccatorum et adoptio in filios Dei 'syntien anteeksiantaminen ja Jumalan lapseksi ottaminen'. Jälkimmäisessä merkityksessä Puolustus käyttää sitä alinomaa: iustificatio est regeneratio, vanhurskautus on samaa kuin uudestisyntyminen. Myös Pyhä Paavali tekee eron uudestisyntymisen ja uudistuksen välillä: "Hän pelasti meidät uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta" (Tit. 3:5).

Samassa merkityksessä on toisinaan käytetty sanaa vivificatio 'eläväksi tekeminen'. Kun näet Pyhä Henki - ilman ihmisen myötävaikutusta - synnyttää uskon ja ihminen vanhurskautetaan tämän uskon kautta, silloin tapahtuu todellinen uudestisyntyminen: vihan lapsesta tulee Jumalan lapsi; ihminen siirretään kuolemasta elämään. Raamattu sanoo: "Kun olimme synteihimme kuolleina, hän teki meidät yhdessä Kristuksen kanssa eläviksi" (Ef. 2:5) "Vanhurskas saa elämän uskostaan" (Room. 1:17). Tässä merkityksessä sanaa käytetään (Hab. 2:4) alinomaa Puolustuksessa.

Sitä käytetään kuitenkin usein myös tarkoittamaan sitä pyhitystä ja uudistusta, joka on uskonvanhurskauden seuraus. Niin tekee tohtori Lutherkin teoksessaan Kirkoista ja kirkolliskokouksista⁴⁰ sekä muuallakin.

Silloin kun me opetamme, että Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtuu uudestisyntyminen ja vanhurskautus, emme tarkoita sitä, että vanhurskautettujen ja uudestisyntyneiden olemus ja elämä uudestisyntymisen jälkeen olisivat täysin vailla kosketusta vääryyteen. Tarkoitamme sitä, että Kristus peittää täydellisellä kuuliaisuudellaan kaiken sen synnin, joka pysyy piintyneenä heidän luontoonsa koko tämän elämän ajan. Huolimatta siitä, että he turmeltuneena luontonsa puolesta ovat syntisiä ja pysyvät sellaisina hautaan asti, heidät julistetaan ja katsotaan täysin vanhurskaiksi uskon kautta, sen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus osoitti Isälleen meidän sijaisenamme syntymästä aina häpeälliseen ristinkuolemaan saakka. Tällainen opetus taas ei ollenkaan merkitse sitä, että me muka saisimme tai meidän pitäisi vaeltaa synnin teitä ja jatkaa synnin tekemistä, katumatta, kääntymättä ja elämäämme parantamatta.

Tosi katumus kuuluu ilman muuta alkuun. Kun sitten joku on tehty vanhurskaaksi Jumalan edessä eli otettu armoon - sehän tapahtuu sulasta armosta, ainoan välittäjän Kristuksen tähden, yksin uskon kautta, tekoja tai ansioita kyselemättä - silloin hänelle annetaan Pyhä Henki, joka häntä uudistaa ja pyhittää sekä vaikuttaa hänessä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tässä elämässä uudistuminen on kuitenkin vasta alullaan; se ei vielä ole täydellistä vaan synti asustaa uudestisyntynenkin lihassa. Siitä syystä uskonvanhurskaus on alati riippuvainen siitä, että armollinen Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme, kyselemättä mitään meiltä tulevaa täydennystä. Meidän syntimme hän taas antaa anteeksi, peittää ne eikä pane niitä meidän tiliimme (Room. 4:6-8).

Koska vanhurskauttamisesta puhuvaa uskonkohtaa on varjeltava puhtaana, on erityisen tarkoin pidettävä huolta siitä, ettei vanhurskauttamisen opinkohtaan sekoiteta eikä sotketa sellaista, mikä siihen ei asiallisesti kuulu, nimittäin sitä, mikä kulkee uskon edellä ja mikä on sen seurausta. Ovathan kääntymys ja vanhurskauttaminen kaksi aivan eri asiaa, eivätkä siis kaikki ne asiat, jotka kuuluvat kääntymykseen, ilman muuta kuulu vanhurskauttamisen opinkohtaan. Vanhurskauttamiseen kuuluu ja tarvitaan ainoastaan Jumalan armo, Kristuksen ansio sekä usko, joka ottaa vastaan evankeliumin lupaaman armon ja jonka kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan meidän omaksemme. Näin me saamme synnit anteeksi, pääsemme sovintoon Jumalan kanssa, tulemme Jumalan lapsiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi.

Aitoa pelastavaa uskoa ei siis ole niillä, jotka katumatta ja synnin tähden tuskaa tuntematta aikovat pysyä synneissään ja jatkaa niiden tekemistä. Vilpitön katumus kulkee aina uskon edellä; oikea usko kuuluu ja liittyy aina todelliseen parannukseen.

Rakkaus taas on aitoa uskoa välittämättä seuraava hedelmä. Rakkauden puuttuminen on varma merkki siitä, että ihminen ei elä vanhurskautettuna; hän joko on yhä vielä kuoleman vallassa tai sitten hän on menettänyt kerran saamansa uskonvanhurskauden, kuten Johannes sanoo (1 Joh. 3:14).

Mutta Paavali sanoo: (Room. 3:28) "Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja" ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.

Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen työtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin. Turmeltunut lihamme estää uudistusta ja pyhitystä saavuttamasta täydellistä puhtautta tämän elämän aikana. Siitä on tohtori Luther kirjoittanut osuvasti mainiossa, laajassa Galatalaiskirjeen selityksessään:⁴¹

"Olemme mekin sitä mieltä, että opetuksessa on puhuttava myös rakkaudesta ja hyvistä teoista, mutta sen on tapahduttava oikeassa yhteydessä, niin että oppi teoista pidetään erillään vanhurskauttamisopista. Mutta nyt meitä askarruttaa itse pääkysymys; nyt emme kysy, onko oikein rakastaa ja tehdä hyviä tekoja, vaan me tutkimme kysymystä, kuinka tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä ja pelastutaan. Siihen me vastaamme pyhän Paavalin kanssa: me tulemme vanhurskaiksi ainoastaan uskomalla Kristukseen, emme tekemällä lain määräämiä tekoja, emme rakastamalla. Näin vastatessamme me emme syrjäytä tekoja emmekä rakkautta, niin kuin vastustajat valehdellen ja herjaten väittävät meidän tekevän. Me ainoastaan torjumme Saatanan yrityksen houkutella meidät pois nyt tutkittavana olevan pääasian tarkastelemisesta muihin puuhiin, jotka eivät tähän millään lailla kuulu. Koska me nyt siis vielä olemme käsittelemässä vanhurskauttamisen uskonkohtaa, me hylkäämme ja tuomitsemme kaikki teot. Tämä uskonkohta on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että se ei siedä teoista puhumista eikä niissä puuhaamista. Siksi me panemme poikki kaikki puheet laista ja lain töistä, kun nyt on puhuttava vanhurskauttamisesta."

Koska sitä paitsi murheelliset sydämet tarvitsevat kestävän, luotettavan lohdun ja koska Kristuksen ansion ja Jumalan armon kunnia on oikein tunnustettava, sisältyy Raamattuun se oppi, että Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien armollinen sovitus eli anteeksiantamus, joka lahjoitetaan sulasta armosta, pelkästään välimiehemme Kristuksen ansion perusteella, ja joka otetaan vastaan yksistään uskomalla evankeliumin sisältämä lupaus. Jumalan edessä vanhurskauttaessaan usko ei siis luota katumukseen, ei rakkauteen eikä mihinkään muihin hyveisiin. Se luottaa yksin Kristukseen, erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, siihen että hän on kuuliaisena täyttänyt lain puolestamme. Kristuksen kuuliaisuus luetaan uskoville vanhurskaudeksi.

Miten voimme siis ottaa vastaan ja omaksemme Jumalan armon, Kristuksen ansion ja syntien anteeksiantamuksen, kun evankeliumi ne lupaa meille? Se ei tapahdu katumalla, ei rakastamalla eikä mitään muuta hyvettä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskomalla.

On aivan oikein sanoa, että Kristukseen uskomalla vanhurskaiksi tulleilla uskovilla on tämän elämän aikana ensinnäkin heidän hyväkseen luettu vanhurskautta, joka koostuu uudesta kuuliaisuudesta eli hyvistä teoista. Mutta näitä ei pidä sekoittaa toisiinsa eikä yhdessä sisällyttää Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta puhuvaan opinkohtaan. Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa. Vielä uudistuneena, paljon hyviä töitä tehtyään ja elämässä onnistuttuaankin ihminen voi yksin Kristuksen kuuliaisuuden varassa kelvata Jumalalle, päästä Jumalan suosioon sekä elää Jumalan lapsena ja iankaikkisen elämän perillisenä.

Tähän yhteyteen kuuluu myös Room. 4:5. Pyhä Paavali kirjoittaa, että Abraham on tullut vanhurskaaksi Jumalan edessä yksin uskosta, välimiehen tähden; hänen omilla teoillaan ei ollut siihen mitään osuutta. Tämä ei koske vain alkua, jolloin hän vasta kääntyi epäjumalien palvelemisesta ja oli kokonaan vailla hyviä tekoja. Sama pätee myöhemminkin, kun Pyhä Henki jo oli tehnyt Abrahamin uudeksi ja kaunistanut hänet monilla ihanilla teoilla (1 Moos. 15:6, Hepr. 11:8).

Room. 4:1 Paavali kysyy, mihin oikein perustui Abrahamin vanhurskaus eli se että hänellä oli armollinen Jumala, että hän oli Jumalan suosiossa ja että hän pääsi iankaikkiseen elämään. Paavali vastaa: (Room. 4:3) "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja." Vaikka siis uudistus ja pyhitys onkin alkanut niissä, jotka ovat kääntyneet ja nyt uskovat, vaikka heillä on rakkautta, hyveitä ja hyviä tekoja, tätä kaikkea ei voi, ei pidä eikä saa sekoittaa ja sotkea vanhurskauttamisesta puhuvaan opinkohtaan. Lunastajamme Kristuksen tulee näet saada se kunnia, joka hänelle kuuluu, ja ahdistuneiden omientuntojen täytyy saada kestävä lohdutus - siihen ei kelpaa oma uusi kuuliaisuutemme, koska se on epätäydellinen ja epäpuhdas.

Tässä tarkoituksessa apostoli Paavali tavan takaa ja määrätietoisesti selvittää uskonvanhurskauden opinkohtaa käyttämällä sanontoja, jotka sulkevat pois tekojen merkityksen (particulae exclusivae): absque operibus, sine lege, gratis, non ex operibus; armosta, ansiotta, ilman lakia, ilman tekoja, ei teoista jne. Kaikki nämä ilmaisut yhdessä tähtäävät lauseeseen: (Room. 3:28) "Yksin uskon kautta" me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä ja pelastumme. Näin kiistetään tekojen merkitys. Tämä ei merkitse sitä, että aitoa uskoa voisi olla ilman aitoa katumusta. Emme kiistä sitäkään, että hyvien tekojen tulee, täytyy ja on lupa seurata uskoa sen epäämättömän varmoina hedelminä, emme myöskään sitä, että uskovien täytyy ja on lupa tehdä hyvää. Mutta siinä mielessä suljetaan hyvät teot vanhurskauttamisesta puhuvan opinkohdan ulkopuolelle, että niitä ei oteta, sekoiteta eikä sotketa mukaan välttämättöminä tai asiaan kuuluvina, kun on kysymys kurjan syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä. Yllä luetellut vanhurskauttamisoppia koskevat sanonnat (particulae exclusivae in articulo iustificationis) on tulkittava seuraavalla tavalla, ja näin niitä on ahkerasti ja tarmokkaasti tähdennettävä tästä opinkohdasta puhuttaessa:

1. Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaan, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.

2. Uskon yksinomainen tehtävä ja ominaisuus pysytetään voimassa, siten, että usko yksin, mitään siihen lisäämättä, tunnustetaan siksi välineeksi, jolla ja jonka avulla Jumalan armo ja Kristuksen ansio voidaan evankeliumin lupauksesta ottaa vastaan, omaksua, soveltaa meihin ja omistaa. Tässä soveltamisen eli omaksi ottamisen tehtävässä ei rakkaudella eikä millään hyveellä eikä teolla ole minkäänlaista osuutta.

3. Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena (tamquam forma aut pars aut causa iustificationis). Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Nämä lahjat evankeliumin lupaus antaa meille, ja me otamme ne vastaan, omaksumme, sovellamme itseemme ja omistamme ne ainoastaan uskomalla.

Näin on myös määrä säilyttää ja pitää voimassa uskon ja hyvien tekojen oikea järjestys sekä vanhurskauttamisen ja uudistuksen eli pyhityksen järjestys. Hyvät teot eivät näet edellä uskoa eikä pyhitys vanhurskautusta, vaan Pyhä Henki sytyttää meihin ensin kääntymyksemme uskon, kun kuulemme evankeliumin; usko tarttuu Kristuksessa lahjoitettuun Jumalan armoon, ja niin persoona vanhurskautetaan; kun persoona on vanhurskautettu, Pyhä Henki uudistaa ja pyhittää sitä; uudistuksen ja pyhityksen hedelmiä syntyy sitten hyviä tekoja.

Et haec non ita divellutur quasi vera fides aliquando et aliquamdiu stare possit cum malo proposito, sed ordine causarum et effectuum antecedentium et consequentium ita distribuuntur; manet enim quod Lutherus recte dicit: Bene conveniunt et sunt connexa inseparabiliter fides et opera, sed sola fides est, quae apprehendit benedictionem sine operibus, et tamen numquam est sola. Tämä merkitsee: Tätä ei pidä tulkita niin, että vanhurskautus ja pyhitys olisi sillä tavoin pidettävä erillään toisistaan että katsottaisiin tosi uskon voivan jonkin aikaa kestää ja pysyä pahan aikomuksen rinnalla. Täten tahdotaan vain selvittää se järjestys, jossa nämä ovat suhteessa toisiinsa. Pysyyhän tohtori Lutherin sana totena: Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja - vaikkei se koskaan olekaan yksin, ei hetken vertaa. Asia on yllä selitetty.

Monet kiistat saadaan hyvällä ja hyödyllisellä tavalla ratkaistuksi, kun otetaan huomioon se totuudenmukainen käsite-erittely, jonka Puolustus suorittaa Jaak. 2:24:n tutun lausuman johdosta.⁴² Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin (Room. 3:28) vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion, niin kuin edellä on sanottu. Mutta joskus kysytään: "Miten ja mistä tuntomerkistä kristitty kykenee itsessään ja muissa tunnistamaan oikean, elävän uskon ja erottamaan sen väärästä, kuolleesta uskosta? Kuvittelevathan monet kelvottomat, itsevarmat kristityt uskoksi harhakuvaa, heillä kun ei tosi uskoa ole." Puolustus antaa tämän vastauksen: Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa. Samaan tapaan sanoo latinankielinen Puolustus: "Iacobus revte negat nos tali fide iustificare, quae est sine operibus", hoc est quae mortua est. Se merkitsee: Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko.

Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa. Mutta jos kysymys koskee sitä, millä perusteella usko omistaa kaiken tämän ja millä edellytyksillä usko vanhurskauttaa ja pelastaa, ovat seuraavat vastaukset vääriä ja totuuden vastaisia: fidem non posse iustificare sine operibus; vel fidem, quatenus caritatem, qua formetur, coniunctam habat, iustificare; vel fidei, ut iustificet, necessariam esse praesentiam bonorum operum; vel bona opera esse causam sine qua non, quae per particulas exclusivas ex articulo iustificationis non excludantur.

On siis väärin vastata:
- Usko ei voi vanhurskauttaa ilman tekoja.
- Usko vanhurskauttaa eli tekee vanhurskaaksi sillä perusteella, että siihen liittyy rakkaus, jonka tähden uskon sanotaan vanhurskauttavan.
- Tekojen on välttämättä oltava käsillä; usko ei yksinään riitä vanhurskauttamaan ihmistä Jumalan edessä.
- Hyvät teot kuuluvat vanhurskauttamisen opinkohtaan siten, että ne ovat vanhurskauttamisen välttämätön edellytys, siis peruste, jota ilman ihmistä ei voida vanhurskauttaa. Siksi niitä ei pidä sulkea vanhurskauttamisopin ulkopuolelle käyttämällä particulae exclusivae pyhän Paavalin tapaan: absque operibus, "ilman tekoja" jne. Edellä luetellut vastaukset ovat vääriä, koska usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.

Tämä riittäköön tässä yhteydessä suppeaksi uskonvanhurskautta koskevan opin selvitykseksi. Tätä oppia on edellä mainituissa kirjoissa käsitelty perusteellisemmin. Samalla on tullut selvitetyksi antithesis, väärä oppi. Yllä mainittujen harhojen lisäksi on tuomittava, torjuttava ja hylättävä myös seuraavat harhat jo esitettyä oikeaa oppia vastaan sotivina:

1. Meidän rakkautemme tai hyvät tekomme ovat ansio, jonka perusteella vanhurskauttaminen tapahtuu, kokonaan tai ainakin osaksi.

2. Ihmisen on hyviä tekoja tekemällä tultava sen arvoiseksi ja valmistauduttava siihen, että Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen.

3. Formalem nostram iustitiam coram Deo esse inhaerentem nostram novitatem seu caritatem. Se merkitsee: Meidän todellisena vanhurskautenamme Jumalan edessä on rakkaus tai se uudistus, jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa ja joka on yhtä kuin meissä oleva Pyhä Henki.

4. Jumalalle kelpaavaan uskonvanhurskauteen kuuluu kaksi osaa ja sen koostuu niistä: toisaalta armosta tapahtuva syntien anteeksiantamus, toisaalta uudistus eli pyhitys.

5. Fidem iustificare tantum initialiter, vel partialiter, vel principaliter; et novitatem vel caritatem nostram iustificare etiam coram Deo vel completive, vel minus principaliter. Se merkitsee: Usko vanhurskauttaa ainoastaan sillä perusteella, että uskominen on vanhurskautemme alkuna; tai uskolla on tosin etusija vanhurskautumisessa, mutta Jumalan edessä kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluu myös uudistus ja rakkaus. Tällöin usko tosin olisi vanhurskautemme tärkein peruste, mutta vanhurskautemme ei olisi Jumalan edessä ehyt eikä täydellinen, ellei siihen kuuluisi uudistus ja rakkaus.

6. Credentes coram Deo iustificare vel coram Deo iustos esse simul et imputatione et inchoatione, vel partim imputatione partim inchoatione novae oboedientiae. Se merkitsee: Uskovat tulevat vanhurskaiksi ja ovat vanhurskaita Jumalan edessä samalla kertaa sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden, osaksi heissä alulla olevan uuden kuuliaisuuden tähden.

7. Applicationem promissionis gratiae fieri et fide cordis et confessione oris ac reliquis virtutibus. Se merkitsee: Lupauksen Jumalan armosta me otamme vastaan sydämen uskolla, suun tunnustuksella ja muita hyveitä harjoittamalla.

Väärä on myös sellainen opetus, että ihmisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä ja hänen pelastumisensa tapahtuvat eri tavoin ja eri välinein. Sen mukaan me siis kyllä vanhurskautuisimme yksin uskosta, ilman tekoja, mutta pelastuminen eli autuaaksi tuleminen ei olisi ilman tekoja mahdollista. Tämä opetus on väärää, sillä se on jyrkässä ristiriidassa Paavalin sanan kanssa: "Autuaaksi ylistetään sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja" (Room. 4:6). Paavali tukeutuu siihen perusteeseen, että vanhurskaaksi ja autuaaksi tuleminen tapahtuvat samalla tavalla. On jopa niinkin, että juuri uskolla vanhurskautuessamme me samalla tulemme Jumalan lapsiksi ja pääsemme osallisiksi iankaikkisesta elämästä ja autuudesta. Siitä syystä Paavali käyttää aivan yhtä voimakkaita ilmaisuja (particulae exckusivae) pelastuksesta kuin vanhurskaudestakin puhuessaan: armosta, ilman tekoja. Pelastumisestakin erotetaan teot ja oma ansio täysin erilleen.

Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen, olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttaunut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.

Koska kaikki kirkkoihimme kuuluvat, Augsburgin tunnustuksessa pysyvät jumaluusoppineet tunnustavat, että vanhurskautemme perustuu yksin Herraan Kristukseen ja on siis riippumaton meidän ja muiden ihmisten ansioista, teoista, hyveistä ja arvosta, jää vielä yksi seikka huolellisesti tarkasteltavaksi: Missä mielessä Kristusta on sanottava meidän vanhurskaudeksemme tätä vanhurskauttamisoppia käsiteltäessä?

Meidän vanhurskautenamme ei ole Kristuksen jompikumpi luonto vaan Kristuksen koko persoona. Jumalana ja ihmisenä hän on meidän vanhurskautemme, koska hän yksin on täydellisesti, ehyesti kuuliainen.

Vaikka Kristus olisikin Pyhän Hengen vaikutuksesta siinnyt ja syntynyt synnittömän ja ihmisluonnossaan yksin täyttänyt kaiken vanhurskauden, ei hänen inhimillistä kuuliaisuutta eikä kärsimystään voitaisi lukea meidän hyväksemme, ellei hän olisi iankaikkinen, tosi Jumala. Ei myöskään Jumalan Pojan jumalallinen luonto voisi yksinään olla meidän vanhurskautemme, ellei Jumalan Poika olisi tullut ihmiseksi. Sen vuoksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meille luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän on meidän sijaisenamme osoittanut Isälleen aina ristin häpeälliseen kuolemaan saakka. Ilman jumalallista luontoa ei inhimillinen luonto olisi kyennyt kuuliaisuudellaan eikä kärsimyksellään antamaan iankaikkiselle, kaikkivaltiaalle Jumalalle hyvitystä koko maailman synneistä. Toisaalta ei jumaluus yksinään, ilman ihmisyyttä, olisi voinut toimia välittäjänä Jumalan ja meidän välillämme.

Koska kuitenkin Kristuksen kuuliaisuus on hänen koko persoonansa kuuliaisuutta, kuten yllä olemme todenneet, se merkitsee täydellistä hyvitystä ja koko ihmissuvun sovitusta. Se tyydyttää laissa ilmoitetun iankaikkisen ja muuttumattoman jumalallisen vanhurskauden vaatimukset. Se on myös meidän evankeliumissa ilmoitettu, Jumalan edessä kelpaava vanhurskautemme, johon usko Jumalan edessä luottaa ja jonka Jumala lukee uskon hyväksi, kuten Raamattu sanoo. Room. 5:19: "Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi." 1 Joh. 1:7: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." Hab. 2:4: "Vanhurskas on elävä uskostansa."

Niinpä vanhurskaudeksemme ei lueta erikseen Kristuksen jumalallista tai inhimillistä luontoa, vaan vanhurskautenamme on yksinomaan koko persoonan kuuliaisuus; persoona taas on sekä Jumala että ihminen. Usko katsoo siis Kristuksen persoonaa ja näkee, kuinka hän on meidän puolestamme tullut lain alaiseksi, kantanut meidän syntimme ja kuinka hän palatessaan Isän luokse on meidän kurjien syntisten edustajana uhrannut taivaalliselle Isälleen koko täydellisen kuuliaisuutensa pyhästä syntymästä kuolemaan saakka. Näin hän on peittänyt kaiken meidän tottelemattomuutemme, joka on piintyneenä luontoomme ja siitä lähteviin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Sen tähden Jumala ei tuomitse meitä kadotukseen, vaan antaa meille synnit anteeksi sulasta armosta, yksin Kristuksen tähden.

Näin ollen me lausumme yksimielisinä hylkäystuomion edellä mainittujen lisäksi myös seuraavista harhaopeista. Hylkäämme kaikki sellaiset opit, jotka sotivat Jumalan sanaa, profeettojen ja apostolien opetusta, sekä kristillistä uskoamme vastaan:

1. Kristus on vanhurskautemme Jumalan edessä yksin jumalallisen luontonsa puolesta.

2. Kristus on vanhurskautemme yksin inhimillisen luontonsa puolesta.

3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja "vanhurskauttaa" ja "tulla vanhurskautetuksi" merkityksessä 'julistaa vapaaksi synnistä' ja 'saada synnit anteeksi' vaan tarkoittaa sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.

4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä.

5. Usko on sellaista luottamista Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.

6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.

Yksimielisinä me hylkäämme nämä ja kaikki näiden kaltaiset harhat Jumalan selvän sanan vastaisina. Jumalan armon avulla me lujina ja järkähtämättöminä pysymme opissa Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta sellaisena kuin Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus ovat sen esittäneet, selvittäneet ja Jumalan sanalla oikeaksi todistaneet.

Sikäli kuin tätä korkeaa ja tärkeää vanhurskauttamisen opinkohtaa, josta sielujemme pelastus riippuu, on edelleen selvennettävä, me suosittelemme kaikille tohtori Lutherin mainiota ja suurenmoista pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitystä ja tyydymme viittaamaan siihen; onhan ihanteenamme suppea esitys.

4. Hyvät teot.

Toiset ovat sitä vastoin väittäneet,⁴⁴ että hyvät teot ovat tosin välttämättömiä, mutta eivät pelastumiseksi vaan muista syistä. Siksi ei kirkossa pidä sallia edellä mainittujen sanontojen eli propositioiden käyttämistä, koska ne eivät ole terveen opin ja puhetavan mukaisia ja koska paavilaiset jo kauan ovat käyttäneet niitä vastustaessaan meidän kristillistä uskonoppiamme, sitä tunnustustamme, että usko yksin vanhurskautta ja pelastaa. On varottava, ettei pelastajamme Kristuksen ansiota vähätellä ja ettei uskovilta riistetä lujaa ja varmaa pelastumisen lupausta.

Tässä kiistassa jotkut harvat ovat käyttäneet myös seuraavaa kiistanalaista puhetapaa:⁴⁵ "Hyvät teot ovat pelastumisen kannalta vahingollisia." Jotkut ovat niin ikään väittäneet, että hyvät teot eivät ole välttämättömiä vaan vapaaehtoisia; niitähän ei pakota tekemään pelko eikä lain määräämä rangaistus, vaan niiden pitää olla lähtöisin alttiista hengestä ja iloisesta sydämestä. Tätä vastaan ovat toiset väittäneet, että hyvät teot ovat välttämättömiä.

Alun perin kiista koski sanoja necessitas, 'välttämätön' ja libertas, 'vapaa'. Tarkoittaahan sana necessitas paitsi sitä ikuista, muuttumatonta järjestystä, joka velvoittaa kaikkia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan, joskus myös sitä pakkoa, jolla laki ajaa ihmiset tekemään hyviä tekoja.

Myöhemmin ei kiistelty vain sanoista vaan ahdistettiin kiivaasti itse oppia ja väitettiin, ettei uudestisyntyneiden uusi kuuliaisuus mainitun jumalallisen järjestyksen mukaan ole välttämätön velvollisuus.

Selvittääksemme tämän erimielisyyden kristillisesti Jumalan sanan johdolla ja tehdäksemme siitä hänen armonsa avulla lopun me esitämme oppinamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

Ensinnäkin on todettava, että seuraavista tämän opinkohdan kysymyksistä vallitsee keskuudessamme täysi yksimielisyys:
- Jumalan tahdon, järjestyksen ja käskyn mukaan uskovien on elettävä hyviä tekoja tehden.
- Oikeita hyviä tekoja eivät ole sellaiset, joita itse kukin hyvässäkin tarkoituksessa keksii tai joita tehdään ihmisten laatimien sääntöjen mukaisesti. Hyviä ovat ne teot, joita Jumala itse on sanassaan määrännyt ja käskenyt.
- Oikeita hyviä tekoja ei tehdä omin, luonnollisin voimin. Niitä syntyy vasta sitten, kun ihminen on uskossa päässyt sovintoon Jumalan kanssa ja kun Pyhä Henki on hänet uudistanut eli, Pyhän Paavalin sanoja lainataksemme, kun hänet on luotu uudestaan (Ef. 2:10) "Kristuksessa Jeesuksessa hyviä tekoja varten".

Siitäkään ei ole kiistaa, kuinka ja miksi uskovien teot kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät häntä siitä huolimatta että ne tässä ruumiissa tehtyinä ovat epäpuhtaita ja epätäydellisiä. Ne kelpaavat Herran Kristuksen vuoksi, koska niiden tekijä on uskovana Jumalalle mieluinen. Sellaisia eivät ole ulkonaisen järjestyksen ylläpitämiseen kuuluvat teot, joita kääntymättömiltä epäuskoisiltakin vaaditaan ja joita he myös tekevät. Maailma kyllä kiittelee niitä ja Jumalakin palkitsee ne tässä elämässä nautittavilla lahjoillaan. Koska ne eivät kuitenkaan ole lähtöisin oikeasta uskosta, ne ovat Jumalan silmissä syntiä, synnin saastuttamia. Jumala pitää niitä syntinä, saastaisina, koska niiden tekijän luonto on turmeltunut eikä tekijä itse ole sovinnossa Jumalan kanssa. Eihän paha puu voi kantaa hyvää hedelmää. (Matt. 7:18) "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room. 14:23). Ensin täytyy henkilön olla Jumalalle mieluinen - nimittäin yksin Kristuksen tähden - ennen kuin hänen tekonsa miellyttävät Jumalaa.

Usko on siis kaikkien niiden tekojen äiti ja lähde, jotka ovat todella hyviä ja Jumalalle mieluisia ja jotka Jumala palkitsee sekä tässä että myös tulevassa elämässä. (Gal. 5:22) Siksi pyhä Paavali sanoo niitä uskon ja Hengen oikeiksi (Ef. 5:9) hedelmiksi.

Luther kirjoittaa pyhän Paavalin Roomalaiskirjeen esipuheessa:⁴⁶ "Usko on Jumalan teko meissä. Se muuttaa meidät ja synnyttää uudestaan, Jumalan lapsiksi. Se surmaa vanhan Aadamin. Se tekee meistä aivan toisia ihmisiä, joilla on uusi sydän, luonne ja mieli ja aivan uudet kyvyt. Sen myötä saamme Pyhän Hengen. Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä - sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. Mutta jos joku ei sellaisia tekoja tee, hän on epäuskoinen ihminen, joka hapuillen etsiskelee uskoa ja hyviä tekoja ollenkaan tietämättä mitä ne ovat, kunhan vain puhua pulputtaa uskosta ja hyvistä teoista. Usko on elävä ja uskalias luottamus Jumalan armoon. Se on niin varma asiastaan, että se voisi tuhat kertaa kuolla sen puolesta. Sellainen luottamus ja sellainen vakaumus Jumalan armosta tekee ihmisen iloiseksi, uhmakkaaksi ja riemulliseksi Jumalan ja koko luomakunnan edessä. Uskossa oleva Pyhä Henki saa aikaan sen, että ihminen kenenkään pakottamatta riemullisen alttiisti tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi ja kunniaksi, kun kerran Jumala on ollut hänelle niin armollinen. Mahdotonta on siis saada tekoja pois uskosta, yhtä mahdotonta kuin erottaa tulesta sen kuumuutta ja loistetta."

Koska näistä asioista ei keskuudessamme ole erimielisyyttä, emme viivy niissä tämän pitempään, vaan rajoitumme lyhyesti ja selkeästi määrittelemään kantamme kiistanalaisiin kysymyksiin.

Ensiksi siis kysytään, ovatko hyvät teot välttämättömiä vai vapaaehtoisia. On aivan ilmeistä, että Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus käyttävät toistuvasti tämäntapaisia sanontoja: Hyvät teot ovat välttämättömiä. On välttämätöntä tehdä hyviä tekoja. Hyvien tekojen on välttämättä seurattava uskoa ja sovitusta. Meidän tulee ja täytyy välttämättä tehdä niitä hyviä tekoja, joita Jumala on käskenyt meidän tehdä. Samoin Pyhä Raamattu itse käyttää sanoja "välttämätön", "välttämättä", "tulee" ja "täytyy" siitä, mitä olemme velvolliset Jumalan säätämyksen, käskyn ja tahdon mukaisesti tekemään: Room. 13:5 s., 9, 1 Kor. 9:9, Ap.t. 5:29, Joh. 15:12, 1 Joh. 4:11.

Syyttä siis muutamat moittivat tämäntapaisia sanontoja ja torjuvat ne, vaikka niitä käytetään niiden varsinaisessa, kristillisessä merkityksessä. Niitä on päinvastoin syytä käyttää nuhdeltaessa ja torjuttaessa epikurolaisen suruttomuuden harhaa. Moni luulee näet olevansa uskossa, vaikka onkin kuolleen uskon eli kuvitelman vallassa, parannusta ja hyviä tekoja tekemättä. Sellainen pitää mahdotonta mahdollisena, sitä nimittäin, että sydämessä asuu samalla kertaa sekä oikea usko että paha aikomus jatkaa synnin harjoittamista. Tai sitten hän luulee, että ihminen voi olla tosi uskossa, vanhurskas ja autuas ja pysyä sellaisena sekä olla samalla kertaa lahon, hedelmättömän puun kaltainen, uskosta kun ei kasva mitään hyviä hedelmiä. Ihminen voi luulla uskovansa, vaikka hän vastoin omaatuntoaan jatkaa synnin harjoittamista tai antautuu uudestaan ehdoin tahdoin sellaiseen syntiin. Kaikki tämä on kuitenkin valhetta ja petosta.

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa siitä, että sanaa "välttämätön" ei käytetä ilmaisemaan pakkoa vaan Jumalan muuttumattoman tahdon säätämää järjestystä, jota me olemme velvollisia noudattamaa: necessitas ordinis mandati et voluntatis Christi ac debiti nostari, non autem necessitas coactionis. Samaa opettaa Jumalan käsky: luodun on oltava luojalleen kuuliainen. Muissa yhteyksissä "välttämättä" voi tarkoittaa sellaista, että ihminen väkisin pakotetaan toimimaan vastoin tahtoaan, niin että hänen on pakko tehdä jotakin ulkonaisesti tai näennäisesti, ilman ja vastoin omaa tahtoaan (2 Kor. 9:7, Filem. 14, 1 Piet. 5:2). Sellaista väkinäistä teeskentelyä Jumala ei halua. Uuden liiton kansan on määrä olla altis kansa (Ps. 110:3). Se uhraa alttiisti (Ps. 54:8), se ei tottele vastahakoisesti eikä pakosta (2 Kor. 9:7; Room. 6:17) vaan koko sydämestään, sillä "iloista antajaa Jumala rakastaa" (2 Kor. 9:7).

Tässä mielessä ja tarkoituksessa on aivan oikein sanoa ja opettaa, että Jumalan Pojan vapauttamien ihmisten tulee alttiisti eli vapaaehtoisesti tehdä oikeita hyviä tekoja. Näin ajatellen monet enimmäkseen ovatkin käyneet keskustelua hyvien tekojen vapaaehtoisuudesta.

Mutta tässä on jälleen kerran pantava merkille myös se ero, josta Paavali puhuu Room. 7:22s.: Olen altis ja "yhdyn sisällisen ihmisen puolesta ilolla Jumalan lakiin", mutta lihastani löydän "toisen lain", joka ei vain ole haluton ja iloton, vaan joka sotii "minun mieleni lakia vastaan." Vastahakoista, halutonta lihaa koskee Paavalin sana 1 Kor. 9:27: "Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä" sekä Gal. 5:24 ja Room. 8:13: Ne jotka ovat Kristuksen omia, ristiinnaulitseva ja jopa kuolettavat lihaansa haluineen, himoineen ja tekoineen. Sitä vastoin on väärin ja moitittavaa, jos uskovien hyviä tekoja väitetään siinä mielessä vapaiksi, että on muka heidän vapaassa vallassaan, tekevätkö niitä vai jättävätkö tekemättä, tai jos opetetaan, että usko sekä Jumalan armo ja suosio voidaan säilyttää, vaikka toimitaan Jumalan tahtoa vastaan.

Toiseksi. Jos opetetaan, että hyvät teot ovat välttämättömiä, on samalla selitettävä, miksi, mistä syistä ne ovat välttämättömiä. Näitä syitä luetellaan Augsburgin tunnustuksessa ja Puolustuksessa.

Mutta tarkoin on varottava sijoittamasta ja sotkemasta tekoja vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta puhuvaan opinkohtaan. Niinpä on syytä hylätä sellaiset sanonnat kuin: "Uskovien hyvät teot ovat pelastumiseen välttämättä tarpeellisia, niin että on mahdotonta pelastua ilman hyviä tekoja." Tämän kanssa ristiriidassa ovat particulae exclusivae in articulo iustificationis et salvationis, eli ne sanat, joilla pyhä Paavali tyystin sulkee meidän tekomme ja ansiomme vanhurskauttamisen ja pelastuksen opinkohdan ulkopuolelle ja julistaa kaiken tapahtuvaksi Jumalan armosta, Kristuksen ansion nojalla; siitähän olemme edellisessä opinkohdassa tehneet selkoa. Sellaiset sanonnat riistävät niin ikään murheellisilta ja ahdistetuilta ihmisiltä omantunnon lohdun, antavat aiheen epäillä evankeliumia, ovat monin tavoin vaarallisia, sekä vahvistavat pöyhkeää luottamusta omaan vanhurskauteen ja omiin tekoihin. Kaiken lisäksi paavilaisetkin hyväksyvät ne ja käyttävät niitä omaksi edukseen vastustaessaan puhdasta oppia siitä, että usko yksin pelastaa. Ne eivät siis ole terveen opin esikuvan mukaisia. Onhan kirjoitettu: "Autuus kuuluu vain sille ihmiselle, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja" (Room. 4:6). Myös Augsburgin tunnustuksen 6. uskonkohdassa sanotaan:⁴⁷ "... pelastuu ilman tekoja yksin uskosta." Myös tohtori Luther on hylännyt ja tuominnut puheena olevat väitteet monessa yhteydessä: 1. väärien profeettojen galatalaisten keskuudessa esittäminä, 2. tavan takaa paavilaisten esittäminä, 3. uudestikastajien suussa, kun he selittävät, ettei uskoa tosin saa perustaa hyvien tekojen ansiollisuuteen, mutta silti niitä tekoja on omistettava pelastumisen välttämättömänä edellytyksenä, 4. jopa joskus kannattajiensakin esittäminä, kun nämä selittivät lausumaa tähän tapaan: Vaikka vaadimmekin tekoja pelastumiseen välttämättöminä, emme silti opeta ihmisiä luottamaan tekoihin (Lutherin selitys 1. Moos 22:een).⁴⁸

Näin siis kirkoillamme on täysi syy jäädä sille kannalle, että edellä esitettyä puheentapaa ei käytetä opetuksessa, ei puolustella eikä kaunistella, vaan se torjutaan ja hylätään kirkkojemme piiristä valheellisena ja vääränä. Se on nimittäin vainon aikana - jolloin kipeimmin olisi tarvittu selvää, aitoa tunnustusta, kaikenlaisten vanhurskauttamisopin väärennösten torjumiseksi - Intermin tekstistä päässyt uudestaan käyttöön ja keskustelun alaiseksi.

Kolmanneksi. Siitäkin on keskusteltu, tarvitaanko hyviä tekoja autuuden säilyttämiseen eli ovatko ne välttämättömiä turvaamaan uskon, vanhurskauden ja pelastuksen pysymisen omanamme. Tämä kysymys onkin erittäin tärkeä, sillä "joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu" (Matt. 24:13). "Me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain säilytämme lujasti loppuun asti sen olemuksen, joka meissä nyt on alullaan" (Hepr. 3:14). On siis hyvin tarkoin selvitettävä, kuinka saamamme vanhurskaus ja autuus säilyvät omanamme niin ettemme niitä uudestaan menetä.

Ensiksi on ankarasti nuhdellen hylättävä epikurolainen harhakuvitelma. Muutamat näet kuvittelevat, että kerran saatua uskoa, vanhurskautta ja pelastusta ei voi menettää, ei edes ehdoin tahdoin pahassa aikomuksessa syntiä ja pahoja tekoja tekemällä. Vaikka kristitty julkeasti ja häpeämättä elää pahojen himojensa mukaan, vastustaa Pyhää Henkeä ja vastoin omaatuntoaan vakain tuumin antautuu synnin valtaan, hän heidän mielestään yhtä kaikki säilyttää uskon, Jumalan armon, vanhurskauden ja pelastuksen.

Tämän turmiollisen harhakuvitelman torjumiseksi on uskosta vanhurskautetuille kristityille ahkerasti ja vakavasti tähdennettävä muuttumattomasti totena pysyviä jumalallisia uhkauksia, vakavia nuhteita ja varoituksia. Nämä sanat on usein toistettava ja painettava mieleen: 1 Kor. 6:9 s.: "Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei aviorikkojat, ei ahneet jne. saa periä Jumalan valtakuntaa", vrt. Gal. 5:21. Ef. 5:5: "Ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa." Room. 8:13: "Jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman." Kol. 3:6: "Niiden tähden kohtaa Jumalan viha tottelemattomia."

Tältä pohjalta lähtien on kristittyjä kehotettava tekemään hyviä tekoja, mutta siten, ettei hämärretä oppia uskosta eikä vanhurskauttamisen opinkohtaa. Puolustus antaa 20. uskonkohdassa hyvän esimerkin siitä, milloin ja miten se on tehtävissä.⁴⁹ Tekstinä on 2 Piet. 1:10: "Pyrkikää tekemään kutsumisenne lujaksi." Puolustus selittää: "Pietari opettaa, mitä varten on tehtävä hyviä tekoja. Meidän on tehtävä kutsumisemme lujaksi: me emme saa langeta pois kutsumuksestamme rupeamalla uudestaan harjoittamaan syntiä. Tehkää hyvää, hän sanoo, pysyäksenne taivaallisessa kutsumuksessanne, niin että ette lankea jälleen ja menetä Henkeä ja Hengen lahjoja, jotka olette saaneet armosta, Kristuksen kautta, ette niiden seurauksena olleiden tekojen vuoksi. Ne säilytetään uskon kautta. Usko taas ei voi säilyä niissä, jotka viettävät syntistä elämää, kadottavat Pyhän Hengen ja työntävät luotaan parannuksen."

Tämä ei merkitse sitä, että uskon tehtävänä olisi yksinomaan alussa tapahtuva vanhurskauden ja pelastuksen vastaanottaminen ja että se sitten saisi seuraajikseen teot. Teot siis huolehtisivat uskon sekä jo vastaanotetun vanhurskauden ja pelastuksen säilyttämisestä. Koska lupauksen vanhurskaudesta ja autuudesta täytyy olla luja ja varma ei ainoastaan silloin kuin se otetaan vastaan, vaan myös silloin kun siitä pidetään kiinni, Paavali sanoo uskon asiaksi sekä armoon pääsemisen että armossa pysymisen ja vielä sen, että "kerskaamme tulevasta kirkkaudesta" (Room. 5:2). Samaa todistavat muut kohdat: Room. 11:20: "Epäuskonsa tähden ne taitettiin pois, mutta sinä pysyt uskon kautta." Kol. 1:22 s.: "Hän on asettava teidät pyhinä ja nuhteettomina eteensä, jos te vain pysytte uskossa." 1 Piet. 1:5, 9: "Jumalan voimasta me varjellumme pelastukseen." "Te saavutatte uskonne päämäärän, sielujen pelastuksen."

Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää. On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset⁵⁰ että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä.

Tosin monetkin puhtaat opettajat ovat ennen tämän kiistan alkamista käyttäneet sentapaisia sanontoja selittäessään Pyhää Raamattua, mutta heidän tarkoituksenaan ei ole ollut tukea mainittua paavilaisten harhaa. Koska sellaisista ilmaisuista sittemmin on syntynyt kiista ja sen seurauksena paljon pahennusta, on turvallisinta pitää kiinni sekä puhtaasta opista että myös "terveiden sanojen esikuvasta", kuten pyhä Paavali kehottaa. Siten saadaan turhat riitelemiset loppumaan ja kirkko varjellaan paljolta pahennukselta.

Neljänneksi. Esitämme selvän kannan väitteeseen: "Hyvät teot ovat pelastumisen kannalta vahingollisia." Jos joku sotkee hyvät teot vanhurskauttamisoppiin, luulee pelastuvansa niiden varassa tai ansaitsevansa niillä Jumalan armon ja sillä pelastuvansa, hänelle vastaa Paavali, emme me. Kolmesti Paavali sanoo Fil. 3:7:ssa, että sellaiselle ihmiselle omat teot ovat turmiollisia, eivät ainoastaan hyödyttömiä ja haitallisia. Vika ei ole hyvien tekojen sinänsä, vaan sen väärän luottamuksen, joka nojaa näihin tekoihin vastoin Jumalan nimenomaista sanaa.

Tästä ei kuitenkaan missään tapauksessa pidä päätellä, että meidän olisi simpliciter, ilman lisämääreitä, sanottava: Hyvät teot ovat uskovalle pelastumisen kannalta turmiollisia. Päinvastoin, jos hyviä tekoja tehdään propter veras causas et ad veros fines eli sen takia, että Jumala vaatii niitä uudestisyntyneiltä, ne ovat uskovissa ihmisissä näkyvä pelastuksen merkki (Fil. 1:28). Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä.

Niinpä tuollainen väite tuomitaan ja hylätään meidän kirkkojemme piirissä, koska se sellaisenaan on väärä ja pahennusta herättävä, koska se turmelee tapoja ja kunniallista elämää ja on omiaan synnyttämään ja tukemaan raakaa, surutonta epikurolaista elämäntapaa. Onhan ihmisen toki tarkoin varottava kaikkea, mikä on hänen pelastumisensa kannalta vahingollista.

Koska kristittyjä ei saa estää tekemästä hyviä tekoja vaan heitä tule ahkerasti kehottaa ja innostaa, ei edellä lainattua iskulausetta ole lupa kirkossa suvaita, käyttää eikä puolustaa.

5. Laki ja evankeliumi

Tästäkin kysymyksestä on muutamien Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien kesken syntynyt kiistaa. Toiset ovat väittäneet, ⁵¹ että evankeliumi ei oikeastaan ole pelkkää armon julistamista vaan samalla sellaista parannuksen saarnaamista, jossa nuhdellaan suurimmasta synnistä, epäuskosta. Toiset taas ovat tiukasti pitäneet kiinni siitä, että evankeliumi ei varsinaisesti ole nuhdetta eikä parannussaarnaa. Tämä tehtävä kuuluu Jumalan laille, joka nuhtelee kaikista synneistä, siis myös epäuskosta. Evankeliumi julistaa, että Jumala on Kristuksen tähden lempeä ja armollinen ja antaa kääntyneille, Kristuksen omiksi tulleille, anteeksi sen epäuskon, jonka vallassa he ennen olivat ja josta laki on heitä nuhdellut.

Tarkka harkinta osoittaa, että tämä kiista johtuu evankeliumi-sanan epäyhtenäisestä käytöstä. Sekä pyhä, jumalallinen Raamattu että vanhat ja uudet kirkon opettajat käyttävät sitä kahdessa eri merkityksessä.

Toisaalta se sama tarkoittaa Herramme Kristuksen koko opetusta, jota hän itse antoi hoitaessaan saamavirkaa täällä maailmassa, sekä kaikkea, mitä hän käski julistaa uuden liiton aikana. Näin evankeliumiin kuuluu sekä lain selittäminen että Jumalan, hänen taivaallisen Isänsä, armon ja lempeyden julistaminen. Sitä tarkoittaa Mark. 1:15: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku." Heti sen jälkeen mainitaan suppeasti julistuksen pääkohdat: parannus ja syntien anteeksiantaminen. Samaan tapaan Kristus antaa ylösnousemuksensa jälkeen apostoleille käskyn saarnata evankeliumia koko maailmassa (Mark. 16:15). Kaiken julistettavan opin hän tiivistää muutamiin harvoihin sanoihin (Luuk. 24:46 s.): "Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta ja syntien anteeksiantamusta on saarnattava kaikille kansoille." Myös Paavali sanoo koko opetuksensa sisältöä evankeliumiksi (Ap.t. 20:24), mutta tiivistää sen näihin kahteen pääkohtaan: kääntymys Jumalan puoleen ja usko Kristukseen. Siinä mielessä on siis oikein sanoa, että evankeliumi on julistusta parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Tällöin on kyseessä generalis definitio; sana "evankeliumi" ymmärretään laajemmassa merkityksessään, ottamatta huomioon lain ja evankeliumin varsinaista erotusta. Ovathan Johannes, Kristus ja apostolit aloittaneet julistuksensa vaatimalla parannusta. He eivät ole siis selittäneet ja tähdentäneet yksinomaan Jumalan armollista lupausta antaa synnit anteeksi, vaan he ovat tähdentäneet myös Jumalan lakia.

Toisaalla sanaa "evankeliumi" käytetään kuitenkin eri merkityksessä, nimittäin sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin käsitteeseen ei sisälly parannussaarna vaan ainoastaan Jumalan armon julistaminen. Niinpä Kristus sanoo Mark. 1:15, heti mainitun kohdan jälkeen: "Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi."

Myöskään sanalla "parannus" ei Raamatussa ole kaikkialla samaa merkitystä. Joissakin kohdissa se tarkoittaa ihmisen koko kääntymystä: "Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte" (Luuk. 13:5). "Samoin on ilo taivaassa yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen" jne. (Luuk. 15:7). Mutta äsken mainitussa Mark. 1:n kohdassa ja yleensä siellä, missä parannus ja usko Kristukseen mainitaan erikseen (Ap.t. 20:21) tai parannus ja anteeksiantamus mainitaan erikseen (Luuk. 24), parannuksen tekeminen tarkoittaa pelkästään sitä, että synti opitaan todella tuntemaan, sitä kadutaan ja siitä luovutaan. Sellainen synnin tunteminen on lain vaikutusta, mutta se ei vielä ole pelastavaa kääntymistä Jumalan puoleen, vaan sen lisäksi tarvitaan usko Kristukseen. Kaikille lain saarnan järkyttämille katuville syntisille pyhän evankeliumin lohtua tuova julistus tarjoaa Kristuksen ansio uskolla vastaanotettavaksi. Evankeliumi ei nimittäin julista syntien anteeksiantamusta piittaamattomille, itsevarmoille sydämille, vaan särkyneille ja katuville (Luuk. 4:18). Evankeliumin saarnaa tarvitaan, sillä muutoin lain aikaansaama katumus eli järkytys ei koidu pelastukseksi (2 Kor. 7:10) vaan johtaa epätoivoon.

Pelkän lain saarnaaminen Kristusta mainitsematta tekee kuulijoista joko ylimielisiä, he kun luulevat voivansa ulkonaisin teoin täyttää lain, tai täysin epätoivoisia. Siitä syystä Kristus ottaa selittääkseen lain hengellisesti (Matt. 5; Room. 7:14; Room. 1:18ss.). Hän antaa vihansa ilmestyä taivaasta kaikille syntisille, niin että sen suuruus käy ilmeiseksi. Näin heidät vasta nyt saadaan laista tuntemaan syntinsä; Mooses ei olisi milloinkaan pystynyt heitä siihen pakottamaan. Apostolihan todistaa, että Moosesta luettaessa hänen kasvojaan verhonnut peite pysyy yhä paikallaan: kuulijat eivät voi tajuta, mikä on lain hengellinen merkitys, kuinka suuria vaatimuksia se meihin kohdistaa ja kuinka syvälle kadotukseen se meidät kiroaa, kun me emme kykene sen vaatimuksia noudattamaan emmekä täyttämään. "Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois" (2 Kor. 3:13 ss.).

Kristuksen Henki ei siis voi rajoittua lohduttamiseen. Hengen on myös hoidettava lain virkaa ja syytettävä maailmaa synnistä. Vielä uuden liiton aikana Hengen (Joh. 16:8) on toimitettava opus alienum (kuten profeetta sanoo)(Jes. 28:21), ut faciat opus proprium; ensin hänen on hoidettava "vierasta virkaa", syyttäjän virkaa, jotta hän pääsisi Puolustajana toimittamaan omaa virkaansa, julistamaan armoa. Armon julistajaksi Kristus on hänet saanut Isältä ja lähettänyt meille. Sen vuoksi häntä kutsutaankin Puolustajaksi eli Lohduttajaksi. Tohtori Luther selvittää asiaa evankeliumisaarnassaan 5. Kolm. jälk. s. seuraavasti: ⁵²

"Aina kun saarnataan meidän synneistämme ja Jumalan vihasta, saarnataan lakia, tapahtui se miten tai milloin tahansa. Evankeliumia taas on kaikki sellainen saarna, joka ojentaa ja antaa meille armon ja anteeksiantamuksen Kristuksessa eikä tiedä mistään muusta. On kyllä oikein ja totta, että apostolit ja evankeliumin saarnaajat Kristuksen oman esimerkin mukaisesti vahvistavat lain saarnan ja jopa alkavat saarnata lakia niille, jotka eivät vielä tunne syntiään ja joita Jumalan viha ei ole järkyttänyt. Sanoohan Kristus (Joh. 16:8): 'Pyhä Henki syyttää maailmaa synnistä ... koska he eivät usko minuun.' Jumalan viha syntiä kohtaan ei missään ilmene hirvittävämpänä eikä sitä missään julisteta ankarampana kuin hänen Poikansa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Tämä kaikki ei kuitenkaan ole evankeliumin julistusta eikä Kristuksen omaa julistusta, niin kauan kuin se julistaa Jumalan vihaa ja järkyttää ihmisiä. Se on Mooseksen julistusta, lain saarnaa katumattomille, Evankeliumia ja Kristusta ei ole lähetetty eikä annettu meitä kauhistamaan ja tuomitsemaan vaan lohduttamaan ja rohkaisemaan kauhistuneita ja arkoja." Luther jatkaa: "Kristus lausuu (Joh. 16): 'Pyhä Henki syyttää maailmaa synnistä'; sitä ei voi tehdä muutoin kuin selittämällä lakia" (Tomus 2, Jena fol. 455.).

Samoin lausutaan Schmalkaldenin opinkohdissa; ⁵³ "Uusi testamentti pitää voimassa tämän lain viran ja hoitaa sitä" tekemällä synnin ja Jumalan vihan ilmeiseksi. "Mutta tätä lain virkaa hoidettuaan se heti julistaa evankeliumin lohdullisen armonlupauksen."

Puolustus sanoo,⁵⁴ ettei lain saarnaaminen riitä saamaan aikaan oikeaa, pelastavaa parannusta, vaan evankeliumin täytyy tulla lisäksi. Nämä kaksi oppia esiintyvät siis rinnakkain; toinen toisensa rinnalla niitä on opetettava, mutta samalla on säilytettävä oikea järjestys ja asianmukainen erotus. Lainhylkääjät eli antinomistit tuomitaan täydellä syyllä, he kun tahtovat lopettaa kirkosta lain saarnaamisen ja vaativat, että syntiä on nuhdeltava ja katumuksen tuskaa aikaansaatava yksinomaan evankeliumia opettamalla, ilman lain saarnaa.

Tehdäksemme kaikille selväksi, ettemme peittele mitään tähän kiistaan kuuluvaa ongelmaa vaan paljastamme kristilliselle lukijalle koko asian sellaisenaan, me lausumme näin:

Me uskomme opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että laki on varsinaisesti se oppi, joka ilmoittaa Jumalan vanhurskaan ja muuttumattoman ihmisluontoa, ihmisen ajatuksia, sanoja, ja tekoja koskevan tahdon. Laki osoittaa, millainen ihmisen tulisi olla kelvatakseen Jumalalle ja ollakseen hänelle mieluinen. Jumalan tahdon rikkojia se uhkaa Jumalan vihalla sekä ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla. Oikein sanoo Luther lainhylkääjiä vastustaessaan: ⁵⁵ "Kaikki mikä nuhtelee synnistä on lakia, jonka virkana on nuhdella synnistä ja opettaa tuntemaan syntiä" (Room. 3:20, Room. 7:7). Koska epäusko on kaikkein nuhdetta ansaitsevien syntien juuri ja lähde, lain tehtävänä on syyttää myös epäuskosta.

Totta on silti myös, että evankeliumi kirkastaa ja selventää lakia ja sen opetusta. Yhtä kaikki pysyy synnistä syyttäminen ja hyvien tekojen opettaminen varsinaisesti lain tehtävänä.

Näin ollen laki syyttää epäuskosta, siitä ettei uskota Jumalan sanaa. Ja kun kerran evankeliumi, joka yksin ja varsinaisesti opettaa ja käskee uskomaan Kristukseen, on Jumalan sanaa, Pyhä Henki hoitaa lain virkaa nuhdellessaan myös epäuskosta, siitä että ihmiset eivät usko Kristukseen. Mutta yksin ja varsinaisesti evankeliumi opettaa autuaaksi tekevää uskoa Kristukseen.

Ihminen ei ole noudattanut Jumalan lakia vaan on rikkonut sen. Hänen turmeltunut luontonsa, hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa ovat ristiriidassa lain vaatimusten kanssa. Siitä syystä ihminen on Jumalan vihan alainen, kuolemaan, ajallisiin vaivoihin ja helvetin tuleen tuomittu olento. Tässä tilanteessa evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, mitä ihmisen tulee uskoa saadakseen Jumalalta syntinsä anteeksi. Hänen tulee uskoa, että Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangaistuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi.

Kaikki, mikä lohduttaa lainrikkojia tarjoamalla Jumalan armoa ja laupeutta, on evankeliumia sanan varsinaisessa merkityksessä: hyvää, iloista sanomaa siitä, että Jumala ei tahdo rangaista syntiä vaan tahtoo antaa sen Kristuksen tähden anteeksi.

Jokaisen katuvan syntisen tulee siis uskoa eli luottaa yksin Herraan Kristukseen, uskoa että hänet on meidän syntiemme tähden annettu alttiiksi ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty kuolleista. (Room. 4:25) Hän, joka ei synnistä tiennyt, tuli meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalalle kelpaavaksi vanhurskaudeksi. (2 Kor. 5:21) (1 Kor. 1:30) Hän on tullut meille vanhurskaudeksi, sillä Jumalan ankaran tuomion toteutuessa hänen kuuliaisuutensa luetaan meidän hyväksemme, meidän vanhurskaudeksemme. Laki on edellä esitetyn selvityksen mukaan kuoleman virka: sen kirjain kuolettaa ja julistaa kadotustuomiota. Mutta evankeliumi on Jumalan voima, pelastukseksi jokaiselle, joka siihen uskoo. (2 Kor. 3:9, 8) (Room. 1:16) Evankeliumi julistaa vanhurskautta ja (1 Kor. 1:18) (Gal. 3:2) lahjoittaa Hengen. Tohtori Luther on erinomaisen uutterasti tätä eroa teroittanut jokseenkin kaikissa kirjoissaan. Hän on selkeästi osoittanut, että evankeliumista saatava Jumala tuntemus on jotakin aivan muuta kuin se, joka on laista opittavissa. Ovathan pakanatkin luonnollisesta laista jollakin tavalla oppineet tuntemaan Jumalan, mutta he eivät ole häntä tunteneet eivätkä kunnioittaneet oikealla tavalla (Room. 1:19-31).

Maailman alusta saakka on Jumalan kirkossa kaikkialla saarnattu lakia ja evankeliumia rinnakkain mutta siten, että samalla on asianmukainen ero pidetty voimassa. Kantaisämme ja heidän jälkeläisensä ovat nimittäin aina muistaneet nämä asiat: Jumala loi ihmisen alussa vanhurskaaksi ja pyhäksi. Käärmeen pettämänä ihminen rikkoi Jumalan käskyn. Näin hänestä tuli syntinen, näin hän turmeli ja syöksi kuolemaan ja iankaikkiseen kadotukseen sekä itsensä että kaikki jälkeläisensä. Isät ovat kuitenkin myös rohkaistuneet ja saaneet lohdutusta tällaisesta julistuksesta: Vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään. (1 Moos. 3:15) Abrahamin siemenessä kaikki kansat saavat siunauksen. (1 Moos. 22:18) (Ps. 110:1) Daavidin poika on rakentava uudelleen Israelin valtakunnan ja oleva muiden kansojen valona. (Jes. 49:6) "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden ... hänen haavainsa kautta me olemme paratut." (Luuk. 2:32) (Jes. 53:5)

Me uskomme ja tunnustamme, että Jumalan seurakunnassa on yhä uudestaan aina maailman loppuun saakka uutterasti tähdennettävä näitä kumpaakin oppia, mutta siten, että äsken mainittu tärkeä ero pysyy selvänä. Uuden liiton virkaan kuuluu saarnata lakia. Lain uhkauksin on katumattomat ihmiset saatava kauhistumaan, tuntemaan syntinsä ja tekemään parannus. Heitä ei kuitenkaan saa ajaa masennukseen eikä epätoivoon. Laki on nimittäin "kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme" (Gal. 3:24). Se ei viittaa eikä ohjaa Kristuksesta pois vaan Kristukseen, joka on "lain loppu" (Room. 10:4). Saarnaamalla pyhää evankeliumia Herrastamme Kristuksesta sanankuulijoita on sitten myös lohdutettava ja rohkaistava. Heidän on saatava kuulla, että Jumala antaa heille Kristuksen kautta kaikki synnit anteeksi, jos he uskovat evankeliumin; Jumalan ottaa heidät Kristuksen tähden lapsikseen sekä tekee heistä vanhurskaita ja autuaita. Tämä tapahtuu yksinomaan armosta, ansioita kyselemättä. Kuitenkaan he eivät saa käyttää Jumalan armoa väärin; he eivät saa tehdä syntiä armon toivossa. Tähän tapaan apostoli Paavali selittää lain ja evankeliumin välistä eroa perusteellisesti ja väkevästi 2 Kor. 3:7-9.

Nämä kaksi oppia, laki ja evankeliumi, on siis säilytettävä erillään, niitä toisiinsa sekoittamatta; toisen tehtäviin ei saa lukea sitä, mikä kuuluu toiselle. Muutoin käy helposti niin, että Kristuksen ansio ja hyvät teot jäävät varjoon. Evankeliumista tulee uudestaan lainomista oppia, niin kuin paavin kirkossa on tapahtunut. Kristityiltä riistetään se oikea lohdutus, jonka evankeliumi antaa lain heitä kauhistaessa. Paavinvalta päästetään ovesta takaisin Jumalan kirkkoon.

Tämän kaiken torjumiseksi lain ja evankeliumin välinen todellinen ja oikea ero on säilytettävä selvänä ja sitä on uutterasti opetettava. On tarkoin varottava kaikkea, mikä voisi antaa aiheen sekoittaa laki ja evankeliumi ja hämmentää ne yhdeksi ainoaksi opiksi (confusio inter legem et evangelium). On siis väärin ja vaarallista tehdä evankeliumista parannus- eli nuhdesaarnaa.

Kysymys on nyt evankeliumista sanan varsinaisessa merkityksessä, lain vastakohtana. Joskus sanaa taas käytetään yleisemmässä merkityksessä, tarkoittamaan koko kristillistä oppia. Sanotaanhan Puolustuksessakin muutamia kertoja evankeliumia saarnaksi parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Samalla Puolustus kuitenkin tekee tiettäväksi, että sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.

6. Jumalan lain kolmas käyttö

Toiset ovat ajatelleet ja opettaneet, ⁵⁶ että uudestisyntyneiden ei ole määrä lain avulla opetella uutta kuuliaisuutta ja hankkia tietoa teoista, joissa heidän tulee vaeltaa; (Ef. 2:10) ei myöskään oppia näistä asioista saa perustaa lakiin. Onhan Jumalan Poika vapauttanut heidät ja tehnyt heistä Henkensä temppeleitä. Niin kuin aurinko vapaana, kenenkään kiirehtimättä, aivan itsenäisesti kiertää kierroksensa, niin tekevät myös uudestisyntyneet itsenäisesti Pyhä Hengen innoittamina ja kiirehtiminä sellaista, mitä Jumala heiltä vaatii.

Toiset ovat sitä vastoin opettaneet seuraavaan tapaan: On aivan totta, että Pyhä Henki panee uskovat ihmiset liikkeelle. Näin he sisäisen ihmisen puolesta täyttävät Jumalan tahtoa alttiisti. Silti juuri Pyhä Henki käyttää kirjoitettua lakia myös opettamaan oikein uskovia palvelemaan Jumalaa hänen kirjoitetun lakinsa ja sanansa mukaan, ei omien ajatusten mukaisesti. Kirjoitettu sana on luotettava sääntö ja ohje, jonka mukaan hurskas elämänvaellus on muodostettava Jumalan iankaikkisen, muuttumattoman tahdon mukaiseksi.

Tämän kiistan me aiomme nyt selvittää ja saada lopullisesti päättymään.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että oikein uskovat, vilpittömästi Jumalan puoleen kääntyneet ja vanhurskautetut kristityt on julistettu ja päästetty vapaiksi lain kirouksesta. Silti heidän tulee joka päivä harjoitella Herran lain tuntemista, niin kuin on kirjoitettu: "Autuas se (...) joka rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt!" (Ps. 1:1 s. ja Ps. 119:97). Laki on nimittäin kuvastin, josta on nähtävissä Jumalan tahto, se mikä on hänelle mieluista. Sitä peiliä on aina pidettävä uskovien edessä; sitä lakia on heille lakkaamatta opetettava.

Apostoli tosin vakuuttaa, että lakia ei ole pantu vanhurskaalle vaan jumalattomille. (1 Tim. 1:9) Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että vanhurskaiden tulisi elää ilman lakia. Onhan Jumalan laki kirjoitettu heidän sydämeensä. Jo ensimmäiselle ihmiselle annettiin heti luomisen jälkeen laki, jonka mukaan hänen oli määrä elää. Pyhä Paavali tarkoittaa sitä, että lain (Gal. 3:13 s.) kirous ei paina niiden harteita, jotka Kristus on sovittanut Jumalan kanssa. Lailla ei myöskään ole mitään syytä vaivata eikä pakottaa uudestisyntyneitä, koskapa he sisällisen ihmisen puolesta ilolla (Room. 7:22) yhtyvät Jumalan lakiin.

Jos uskovissa Jumalan valituissa lapsissa asuva Pyhä Henki jo tämän elämän aikana loisi heidät kokonaan uusiksi, niin että he luontoineen ja kaikkine kykyineen olisivat täysin synnittömiä, he eivät todellakaan tarvitsisi lakia eivätkä siis kiirehtijääkään. Ilman mitään lain opetusta, kehotusta, ohjausta ja hoputusta he aivan omasta aloitteestaan, täysin vapaaehtoisesti tekisivät kaiken, mitä he Jumalan tahdosta ovat velvollisia tekemään. Juuri sitenhän aurinko, kuu ja kaikki taivaan tähdet itsestään noudattavat ratojaan kenenkään tai minkään kehottamatta, ohjaamatta, kiirehtimättä, painostamatta, pakottamatta - tai estämättä. Ne seuraavat järjestystä, jonka Jumala on niille kerran säätänyt. Entä rakkaat enkelit? Heidänkin kuuliaisuutensa on täysin vapaaehtoista.

Mutta uskovaisia ei tämän elämän aikana uudisteta täydellisesti eikä läpikotaisin, completive vel consummative. Kristuksen täydellinen kuuliaisuus peittää kyllä heidän syntinsä, eikä synnistä seuraa uskoville kadotustuomiota. Pyhä Henki on alkanut ottaa vanhaa Aadamia hengiltä ja uudistaa kristittyjen "mielen henkeä". Silti vanha Aadam on yhä piintyneenä heidän luontoonsa ja kaikkiin sisäisiin ja ulkoisiin kykyihinsä. Apostoli kirjoittaa tästä: "Minä tiedän, (Room. 7:18, 19, 23) ettei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää (...) minä en tiedä, mitä teen, sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." Ja edelleen: "Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa." "Liha himoitsee Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat toisiaan vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte." (Gal. 5:17)

Näistä syistä Jumalan oikein uskovat, valitut ja uudestisyntyneet lapset tarvitsevat joka päivä tämän elämän ajan laista saatavaa opetusta, kehotusta, varoitusta ja uhkausta voidakseen vastustaa lihan himoja. Eikä sekään riitä, vaan he tarvitsevat usein myös rangaistuksia, jotka ravistelevat heitä, niin että he seuraavat Jumalan Hengen ohjausta. Onhan kirjoitettu: (Ps. 119:71) "Hyvä on minulle, Herra, että minua nöyryytät, että minä oppisin sinun käskyjäsi." "Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi" (1 Kor. 9:27) "Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä (Hepr. 12:8) ettekä lapsia." Tohtori Luther on selittänyt tätä perusteellisesti Kirkkopostillan suviosassa, 19. sunn. Kolm. jälk. epistolasaarnassa. ⁵⁷

Vielä on kohta kohdalta esitettävä, miten evankeliumi synnyttää, luo ja saa aikaan uskovaisissa uutta kuuliaisuutta ja mikä on lain tehtävä uskovien hyviä tekoja ajatellen.

Laki tosin sanoo Jumalan tahtovan ja käskevän, että "meidän pitää uudessa elämässä vaeltaman". (Room. 6:4) Mutta laki ei anna voimaa eikä kykyä aloittaa eikä jatkaa sitä vaellusta. Sydämen uudistaa Pyhä Henki, joka annetaan ja vastaanotetaan evankeliumia saarnattaessa, ei lakia julistettaessa (Gal. 3:2, 14). Mutta Pyhä Henki käyttää sitten lakia uudestisyntyneiden opettamiseen. Kymmenestä käskystä hän näyttää heille, "mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista" (Room. 12:2) ja missä Jumalan edeltäpäin valmistamissa hyvissä teoissa heidän tulee vaeltaa (Ef. 2:10). Pyhä Henki kehottaa heitä siihen; ja kun he lihan tähden ovat laiskoja, velttoja ja vastahakoisia, hän nuhtelee heitä lain sanalla. Hänellä on samalla kertaa (1 Sam. 2:10) kaksi virkaa: hän surmaa ja tekee eläväksi, vie helvettiin ja tuo sieltä jälleen pois. Hänen tehtävänään ei ole van lohduttaminen vaan myös syyttäminen, niin kuin on kirjoitettu: (Joh. 16:8) "Kun Pyhä Henki tulee, niin hän näyttää maailmalle (johon vanha Aadam kuuluu) todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion." Syntiä on kaikki mikä rikkoo Jumalan lakia. Pyhä Paavalikin sanoo:(2 Tim. 3:16) "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi"; nuhteleminen on lain varsinainen tehtävä. Niin usein kun uskovat kompastelevat, Pyhä Henki käyttää lakia nuhtelemaan heitä, mutta sama Henki käyttää sitten pyhän evankeliumin saarnaa rohkaisemaan ja lohduttamaan heitä.

Meidän on vältettävä jokaista virhetulkintaa, mikäli mahdollista, ja opetuksessa säilytettävä selvä ero lain tekojen ja Hengen vaikutusten välillä. Siksi on varsin tarkasti pidettävä mielessä, että aina puhuttaessa Jumalan lain mukaisista hyvistä teoista - nehän yksin ovat hyviä - "laki" merkitsee nimenomaan Jumalan muuttumatonta tahtoa, jonka mukaan ihmisten on elettävä. Siitä huolimatta on eroa teoilla ja teoilla, koska on olemassa eroa niitten ihmisten kesken, jotka koettavat noudattaa lakia ja Jumalan tahtoa. Uudestisyntymättömänä ihminen noudattaa lakia ja tekee tekoja käskystä, rangaistuksen pelosta tai palkan toivossa. Sellainen ihminen on yhä "lain alla"; pyhä Paavali käyttää hänen teoistaan nimitystä "lain teot", sillä hän on orjan tavoin lain pakkovallassa. Sellaiset ovat Kainin kaltaisia pyhimyksiä.

Mutta kun Jumalan Henki synnyttää ihmisen uudesti ja vapauttaa hänet laista, kun ihminen pääsee vapaaksi piiskurista ja Jumalan Hengen johdettavaksi, (Room. 8:14 silloin hän elää lakiin kirjatun Jumalan tahdon mukaisesti ja tekee kaiken alttiisti ja iloisesti, sikäli kuin hän on uudestisyntynyt. Niitä tekoja ei ole oikein sanoa lain teoiksi, vaan ne ovat Hengen tekoja eli hedelmiä; niissä vaikuttaa se mistä pyhä Paavali käyttää nimityksiä "mielen laki" (Room. 7:23 1 Kor. 9:21 Room. 6:14) ja "Kristuksen laki". Sellaiset ihmiset eivät Paavalin sanan mukaan ole enää lain vaan armon alla (Room. 8:2).

Uskovat eivät kuitenkaan tässä maailmassa uudistu täydellisesti, vaan vanha Aadam pysyy heissä hautaan saakka, samoin heissä jatkuu Hengen sota lihaa vastaan. (Room. 7:22 s.) Tosin he sisällisen ihmisen puolesta ilolla yhtyvät Jumalan lakiin, mutta heidän jäsenissään oleva laki tekee vastarintaa heidän mielensä laille. Niinpä he eivät milloinkaan ole vailla lakia, mutta eivät myöskään lain alla. He ovat, elävät ja vaeltavat (Ps. 119:1) Herran laissa, mutta eivät tee mitään lain pakosta.

Heissä olevaa vanhaa Aadamia on sen sijaan piiskattava sekä lailla että lyönneillä, se kun tekee hyvää vain vastahakoisesti ja pakosta. Jumalattomiakin on pidettävä kurissa ja kuuliaisina antamalla lain heitä uhkailla (1 Kor. 9:27; Room. 7:18 s.).

Uskovat tarvitsevat lain opetusta vielä siitäkin syystä, etteivät sortuisi omaan pyhyyteen ja hurskauteen, suunnittelemaan oman mielen mukaista jumalanpalvelusta, sellaista joka olisi olevinaan Pyhän Hengen innoittama, vaikka se ei perustuisi Jumalan sanaan eikä käskyyn. Sellaisesta varoittaa 5 Moos. 12:8, 28, 32: "Älkää tehkö (...) jokainen sitä, mikä hänen omasta mielestään on oikein", vaan "kuulkaa niitä käskyjä ja säännöksiä, jotka minä teille annan", "älkää siihen mitään lisätkö älkääkä siitä mitään ottako pois."

Vielä siitäkin syystä lain täytyy opettaa uskoville hyviä tekoja, että ihminen muutoin kuvittelisi tekojaan ja elämäänsä puhtaiksi ja täydellisiksi. Antaessaan uskoville määräyksiä hyvistä teoista laki toimii samalla peilinä ja näyttää, kuinka vajavaisia ja epäpuhtaita tämän elämän aikana tekemämme teot ovat. Rakkaan Paavalin perässä meidän on pakko myöntää: (1 Kor. 4:4) "Minulla ei tosin ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu." Kehottaessaan uudestisyntyneitä tekemään hyvää Paavali pitää heidän edessään kymmenen käskyn peiliä (Room. 13:9). Laista hän itsekin näkee hyvien tekojensa olevan vajavaisia ja epäpuhtaita (Room. 7). Daavid kyllä vakuuttaa toisaalta: Viam mandatorum tuorum cucurri, "Olen vaeltanut sinun käskyjesi tietä." Mutta toisaalla hän rukoilee: "Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi" (Ps. 119:32 ja Ps. 143:2).

Mihin perustuu se, että uskovien hyvät teot kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät häntä? Ovathan ne vajavaisia ja epäpuhtaita koko tämän elämän ajan, koska lihassamme asuu synti. Tähän kysymykseen ei löydy vastausta laista, joka vaatii täydellistä ja täysin puhdasta kuuliaisuutta; mikään muu ei sen mukaan kelpaa Jumalalle. Evankeliumi sitä vastoin opettaa, että meidän hengelliset uhrimme kelpaavat Jumalalle Kristuksen tähden, kun ne uhrataan Kristukseen uskoen (1 Piet. 2:5; Hepr. 11:4; Hepr. 13:15 s.). Näin kristityt eivät ole lain alla vaan armon alla. Usko Kristukseen on vapauttanut ihmisen itsensä lain kirouksesta ja kadotustuomiosta, ja hänen tekonsakin Jumala lukee Kristuksen tähden hyviksi, vaikka ne eivät ole täydellisiä eivätkä puhtaita. Uskova ei näet tee niitä lain pakosta, vaan hän tekee niitä Pyhän Hengen uudistamana, sydämestään asti halukkaana ja alttiina elämään kaikessa Jumalalle mieliksi. Tämä koskee uudestisyntynyttä sisällistä ihmistä; samalla uskova joutuu käymään alituista sotaa vanhaa Aadamia vastaan.

Uskovassakin on näet yhä vielä vanha Aadam, se äksy ja vikuri aasi. Ei sille riitä edes lain opettaminen, ei kehottaminen, hoputtaminen eikä uhkaaminenkaan. Usein se täytyy vaivan ja rangaistuksen karahkalla pakottaa tottelemaan Kristusta. Vasta sitten kun ihmiseltä lopullisesti riisutaan tämä synnin turmelema liha ja hänet luodaan ylösnousemuksessa kokonaan uudeksi, hän lakkaa tarvitsemasta lain saarnaa, uhkausta ja kuritusta. Ei hän silloin tarvitse evankeliumiakaan, sillä laki ja evankeliumi kuuluvat tähän vajavaiseen elämään. Silloin autuaat näkevät Jumalan kasvoista kasvoihin. Silloin he kykenevät heissä asuvan Jumalan Hengen voimasta toteuttamaan Jumalan tahdon alttiisti, vapaasti, minkään estämättä, puhtaasti ja minkään puuttumatta. Jumalan tahdon täyttäminen on heidän ilonsa täydellisesti ja ikuisesti. Edellä sanotun perusteella me hylkäämme ja tuomitsemme sen turmiollisen, kristilliselle siveydelle ja oikealle jumalisuudelle tuhoisan harhaopin, jonka mukaan lakia ei pitäisi selostetulla tavalla saarnata oikein uskoville kristityille vaan ainoastaan epäuskoisille, paatuneille jumalattomille.

Pyhä ehtoollinen

Status controversiae

Mistä meidän ehtoollisoppimme ja sakramentin halveksijoiden opin välisessä kiistassa on kysymys

Jotkut sakramentin halveksijat koettavat parhaansa mukaan käyttää kutakuinkin samoja sanontoja ja ilmauksia kuin Augsburgin tunnustus ja siinä pysyvät kirkot. He tunnustavat, että uskovat saavat pyhässä ehtoollisessa todella Kristuksen ruumiin. Jos heidät kuitenkin saa ilmaisemaan varsinaisen mielipiteensä vilpittömästi ja selvästi, he selittävät yksimielisinä, että Kristuksen tosi, olemuksellinen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa siunatusta leivästä ja viinistä yhtä kaukana kuin ylin taivas on maasta. Näin kuuluvat heidän omat sanansa: Abesse Christi corpus et sanguinem a signis tanto intervallo docimus, quanto abest terra ab altissimis coelis. "Me sanomme, että Kristuksen ruumis ja veri ovat merkeistä yhtä kaukana kuin maa on kaikkein ylimmistä taivaista." Läsnäololla he eivät siis tarkoita Kristuksen ruumiin olemista maan päällä, vaan sana ymmärretään respectu fidei. Se tarkoittaa: näkyvät merkit aivan samoin kuin saarnattu sanakin ovat muistutuksena ja innoittajana uskollemme, joka sitten nousee, kohoaa yli kaikkien taivaiden, ottaa siellä vastaan ja nauttii taivaassa läsnäolevan Kristuksen ruumiin eli Kristuksen itsensä ja kaikki hänen hyvät tekonsa. Tämä tapahtuu todellisesti ja olemuksellisesti, mutta siitä huolimatta ainoastaan hengellisesti. Leipä ja viinihän ovat maan päällä, eivät taivaassa; samoin Kristuksen ruumiskin on nyt taivaassa, ei enää maan päällä. Ehtoollisessa ei siis suulla vastaanoteta mitään muuta kuin leipää ja viiniä.

Alun perin heikäläiset edustivat sitä käsitystä, että Herran ehtoollinen on pelkkä ulkonainen merkki, josta kristityt tunnistetaan; siinä ojennetaan leipä ja viini Kristuksen poissaolevan ruumiin tyhjinä merkkeinä. Kun tämä ei ilmeisestikään pitänyt paikkaansa, he tunnustivat, että Herra Kristus on todella läsnä ehtoollisessaan, mutta per communicationem idiomatum eli yksin jumalallisen luontonsa puolesta, ei ruumiissa ja veressään.

Kun heidät sitten Kristuksen sanoja toistamalla pakotettiin myöntämään, että Kristuksen ruumis on ehtoollisessa läsnä, he tulkitsivat tämän yksinomaan hengellisesti: Kristuksen voima, vaikutus ja hyvät teot ovat uskon nautittavissa, koska kaikkialla läsnäoleva Kristuksen henki yhdistää meidän ruumiimme, joissa hän täällä maan päällä asuu, Kristuksen ruumiiseen, joka on taivaassa.

Näillä ihanilla, ylevillä puheilla on onnistuttu pettämään myös monia ylhäisiä herroja. Ovathan selittäjät olevinaan juuri sitä mieltä, että Herra Kristus on ehtoollisessaan läsnä todellisesti, olemuksellisesti ja elävänä. Kuitenkin he tarkoittavat tällä kaikella vain hänen jumalallista luontoaan, koska hänen ruumiinsa ja verensä nyt ovat yksinomaan taivaassa, eivät missään muualla. Kun Kristus leivän ja viinin kanssa antaa todellisen ruumiinsa ja verensä meille syötäväksi, se tarkoittaa yksinomaan hengellistä, uskon kautta tapahtuvaa syömistä, ei ruumiillista, suulla tapahtuvaa.

Heikäläiset eivät näet ymmärrä ehtoollisen asetussanoja: "Syökää, tämä on minun ruumiini" niiden normaalin, kirjaimellisen merkityksen mukaisesti, vaan ymmärtävät ne kuvaannollisesti (figurate). Sen mukaan Kristuksen ruumiin syöminen tarkoittaisi pelkästään uskomista ja ruumis olisi pelkkä symboli, Kristuksen ruumiin merkki tai kuva. Itse ruumis on yksinomaan taivaassa, se ei ole maan päällä nautittavassa ehtoollisessa. He tulkitsevat sanan ON sacramentaliter seu modo significativo, ne quis rem cum signis ita putet copulari, ut Christi quoque caro nunc in terris adsit modo quodam invisibili et incomprehensibili. Tämä merkitsee: Kristuksen ruumis on yhdistynyt leipään sakramentillisesti eli merkityksen puolesta. Siitä seuraa, että yhtä varmasti kuin hurskaat, uskovat kristityt suullaan syövät leivän, yhtä varmasti he nauttivat uskolla hengellisesti Kristuksen ruumiin, joka on taivaassa.

Sitä vastoin heikäläisillä on tapana kirota ja hirvittävänä jumalanpilkkana tuomita se oppi, jonka mukaan Kristuksen ruumis on myös maan päällä ehtoollisessa läsnä, tosin näkymättömänä ja käsittämättömällä tavalla mutta siitä huolimatta todellisesti ja olemuksellisesti, niin että myös kristittyä teeskentelevät ottavat hänet siunatussa leivässä suullansa vastaan.

Augsburgin tunnustus opettaa vastoin tätä käsitystä Jumalan sanan perusteella, että pyhässä ehtoollisessa "Kristuksen todellinen ruumis ja veri ovat todellisesti leivän ja viini muodossa läsnä, siinä jaetaan ja nautitaan". ⁶⁰ Tämän kanssa ristiriitainen oppi hylätään, nimittäin niiden sakramentin halveksijoiden oppi, jotka samaan aikaan ojensivat keisarille Augsburgissa oman tunnustuksensa. Siinä he väittävät, että Kristuksen ruumis ei taivaaseen noustuaan ole todellisesti ja olemuksellisesti täällä maan päällä, sakramentissa.

Vähässä katekismuksessa tohtori Luther tuo julki saman käsityksen selkeästi näillä sanoilla:⁶¹ Alttarin sakramentti on "leipään ja viiniin sisältyvä Herramme Jeesuksen Kristuksen todellinen ruumis ja veri. Hän on sen itse asettanut meidän kristittyjen syötäväksi ja juotavaksi."

Puolustus selittää asian vielä selvemmin⁶² ja perustelee sitä apostoli Paavalin sanalla (1 Kor. 10:16) ja myös Kyrilloksen todistuksella: "Kymmenes uskonkohta hyväksytään. Siinä me tunnustamme, että Herran ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti ja olemuksellisesti läsnä ja että ne todella jaetaan näkyvien aineiden, leivän ja viinin myötä niille, jotka ottavat sakramentin vastaan. Sanoohan Paavali: 'Leipä, jonka murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen' jne. Mutta jos ehtoollisessa olisi todella läsnä ainoastaan Pyhä Henki eikä Kristuksen ruumis, siitä seuraisi, että leipä olisi osallisuus Kristuksen henkeen eikä hänen ruumiiseensa. Tiedämme myös, ettei Kristuksen ruumiillista läsnäoloa pyhässä ehtoollisessa opeta ainoastaan Rooman vaan myös Kreikan kirkko." Sitten lainataan Kyrilloksen lausumaa, jonka mukaan Kristus tulee ehtoollisessa meihin myös ruumiillisesti asumaan, antamalla meille lihansa syötäväksi.

Kun sitten ne, jotka olivat Augsburgissa esittäneet tästä uskonkohdasta oman tunnustuksensa, näyttivät haluavan yhtyä meidän kirkkojemme Tunnustukseen, laadittiin vuonna 1536 Wittenbergissä seuraava formula concordiae, kristillisen yksimielisyyden ohje. ⁶³ Siitä sopivat Saksin ja Etelä-Saksan teologit, ja sen allekirjoittivat tohtori Martin Luther ja muut kummankin osapuolen jumaluusoppineet.

Teksti on seuraava: "Olemme kuullet herra Martinus Bucerin esittävän omansa ja hänen mukanaan eri kaupungeista tulleiden saarnaajien käsityksen Kristuksen ruumiin ja veren pyhästä sakramentista.

He tunnustavat Irenaeuksen sanan mukaisesti, että tässä sakramentissa on kaksi ainesta, taivaallinen ja maallinen. Niinpä he uskovat ja opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat leivän ja viinin myötä todellisesti ja olemuksellisesti läsnä, ne jaetaan ja otetaan vastaan. He eivät kylläkään usko transsubstantiaatioon, siis siihen, että leipä ja viini olemukseltaan muuttuisivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. He eivät myöskään ajattele, että Kristuksen ruumis ja veri sisältyisivät leipään paikallisesti (localiter) tai pysyisivät muutoin siihen yhtyneinä jatkuvasti, myös sakramentin nauttimisen ulkopuolella. Silti he myöntävät, että leipä on Kristuksen ruumista sakramentaalisen yhtymyksen perusteella. Kun ei ole kyse sakramentin nauttimisesta vaan leipä pannaan syrjään, sitä säilytetään erityisessä säiliössä tai kuljetetaan kulkueissa kansan katseltavana - kuten paavilaiset tekevät - silloin Kristuksen ruumis ei heidän käsityksensä mukaan ole läsnä.

Toiseksi he ovat vakuuttuneita siitä, että sakramentti pysyy kristikunnassa voimassa sen perusteella, että Kristus on sen asettanut. Sen pätevyys ei riipu sakramenttia toimittavan palvelijan tai sen vastaanottajan kelvollisuudesta eikä kelvottomuudesta. Sen vuoksi kelvottomatkin nauttivat sakramentin, niin kuin pyhä Paavali sanoo. (1 Kor. 11:27) Niinpä allekirjoittaneet ovat vakuuttuneita siitä, että kelvottomillekin ojennetaan todella Kristuksen ruumis ja veri ja nämä ottavat sen todella vastaan. Edellytyksenä on, että noudatetaan Herran Kristuksen käskyä ja asetusta. Kelvottomat ehtoollisvieraat nauttivat kuitenkin sakramentin tuomiokseen, kuten pyhä Paavali sanoo, sillä he käyttävät pyhää sakramenttia väärin ottaessaan sen vastaan ilman todellista katumusta ja uskoa. Ehtoollinenhan on asetettu todistamaan, että Kristuksen armo ja hyvät teot yhä kuuluvat meille ja että me elämme Kristuksen ruumiissa, hänen verensä puhdistamina, kun teemme tosi parannusta ja lohduttaudumme uskomalla Kristukseen."

Seuraavana vuonna etevimmät Augsburgin tunnustuksen kannalla olevat teologit kokoontuivat kaikkialta Saksasta Schmalkaldeniin neuvottelemaan siitä, mitä kirkkomme opin kohtia olisi otettava esille yleisessä kirkolliskokouksessa. Tohtori Luther laati tällöin kaikkien puolesta niin sanotun Schmalkaldenin opinkohdat, jotka jokainen jumaluusoppinut sitten allekirjoitti. Näissä opinkohdissa oikea opinkäsitys esitetään lyhyesti ja selvästi sanoilla, jotka pitävät tarkoin yhtä Kristuksen omien sanojen kanssa. Sakramentin halveksijat olivat jo ehtineet tulkita edellisenä vuonna laadittua ohjetta (formula concordiae) omaksi edukseen. He olivat sanoneet, että Kristuksen ruumis ja kaikki hänen hyvät tekonsa annetaan leivässä ainoastaan samalla tavalla kuin evankeliumin sanassakin; he olivat myös väittäneet, että sakramentaalisella yhtymyksellä tarkoitetaan pelkästään Herran Kristuksen hengellistä läsnäoloa uskossa. Mutta nyt heiltä tukittiin kaikki pakotiet ja piilopaikat lausumalla, että "ehtoollisessa leipä ja viini ovat Jeesuksen Kristuksen tosi ruumis ja veri. Sen jakavat ja vastaanottavat sekä hurskaat että kelvottomat kristityt." ⁶⁴

Tohtori Luther selvittää ja perustelee tätä käsitystä laajemmin Isossa katekismuksessa, ⁶⁵ jossa Jumalan sanan pohjalta lausutaan näin: "Mitä siis on alttarin sakramentti? Se on Herran Jeesuksen Kristuksen tosi ruumis ja veri leivässä ja viinissä ja niihin sisältyvinä, leivässä ja viinissä, jotka Kristus on sanallaan käskenyt meidän kristittyjen syödä ja juoda." Teksti jatkuu vähän edempänä: "Sana siis luo tämän sakramentin ja erottaa sen tavallisesti leivästä ja viinistä niin, että se on Kristuksen ruumis ja veri, joksi sitä myös kutsutaan." Ja edelleen:

"Tämän sanan voit ottaa omantuntosi vahvistajaksi ja lausua: Vaikka satatuhatta perkelettä ja lisäksi kaikki hurmahenget tunkeutuisivat sisään huutamaan: 'Miten leipä ja viini voivat olla Kristuksen ruumis ja veri?' niin minä tiedän, etteivät kaikki henget ja oppineet yhtenä laumanakaan ole niin viisaita kuin Jumalan majesteetin pikkusormi. Näin kuuluu Kristuksen sana: 'Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini' ja 'Juokaa tästä kaikki, tämä on uusi liitto minun veressäni' jne. Näissä sanoissa me pysymme ja mielisimme kovin nähdä, kuka pystyy ne korjaamaan ja muuttamaan toisenlaisiksi kuin ne Kristuksen lausumina kuuluvat. Totta kyllä, jos jätät ehtoollisesta sanan pois tai tarkastelet sitä ilman sanaa, sinulla ei ole muut akuin tavallista leipää ja viiniä. Mutta jos sana pysyy mukana niin kuin sen ehdottomasti on pysyttävä, silloin leipä ja viini ovat sen sanan mukaan Kristuksen tosi ruumis ja veri. Sillä niin asia on kuin Kristuksen suu on sen opettanut ja lausunut. Hän ei voi valehdella eikä pettää.

Edellisen perusteella on siis helppo vastata kaikkiin niihin kysymyksiin, joilla ihmiset nykyisin itseään vaivaavat. Esimerkiksi kelpaa tämä: Voiko myös kelvoton pappi toimittaa ja jakaa ehtoollisen? Me näet väitämme, ja tästä emme tingi: vaikka ehtoollisen ottaa vastaan tai sen jakaa täysi heittiö, hän ottaa vastaan oikean sakramentin eli Kristuksen ruumiin ja veren. Tässä suhteessa hän ei yhtään eroa siitä, joka toimittaa sen kaikkein kelvollisimmin. Ehtoollinen ei näet nojaa ihmisen pyhyyteen, vaan Jumalan sanaan. Ei yksikään pyhä maan päällä, eipä edes kukaan taivaan enkeleistä pysty tekemään leipää ja viiniä Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Yhtä mahdotonta on muuttaa Kristuksen ruumista ja verta joksikin muuksi, vaikka sitä käytettäisiinkin väärin. Sillä asetussana, joka on tehnyt leivän ja viinin sakramentiksi, ei muutu ihmisen persoonan eikä epäuskon tähden vääräksi. Eihän Kristus sano: 'Jos uskotte tai olette kelvollisia, saatte minun ruumiini ja vereni', vaan: 'Ottakaa, syökää ja juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni' sekä: 'Tehkää se', nimittäin se, minkä minä nyt teen, asetan, annan teille ja käsken ottaa vastaan. Tämä merkitsee: 'Riippumatta siitä, olenko kelvoton vai kelvollinen, saat tässä Kristuksen ruumiin ja veren. Sen vaikuttaa sana, joka tulee leipään ja viiniin.' Ymmärrä tämä ja pidä se hyvin mielessäsi, sillä nämä sanat ovat meidän perustuksemme, turvamme ja puolustuksemme kaikkia niitä harhoja ja eksytyksiä vastaan, jotka suinkin ovat meidät kohdanneet tai ehkä vielä tulevat kohtaamaan."

Iso katekismus todistaa siis Jumalan sanalla, että Kristuksen ruumis ja veri ovat pyhässä ehtoollisessa todella läsnä, eivät ainoastaan uskovaisten ja kelvollisten vaan myös epäuskoisten ja kelvottomien siitä nauttiessa.

Hengen kirkkaassa valossa Luther näki, että eräät tulisivat hänen kuolemansa jälkeen esittämään epäilyksiä, että hän sittemmin olisi luopunut edellä selostetusta opista ja muistakin kristillisistä opinkohdista. Siitä syystä hän liitti Suureen tunnustukseensa seuraavan vakuutuksen (protestatio):⁶⁶

"Minä näet, että lahkojen ja harhaoppien määrä vain kasvaa eikä Saatanan riehunnasta ja raivosta tule loppua. On pelättävä, että minun vielä eläessäni tai ainakin kuoltuani muutamat tulevat vetoamaan minuun ja käyttämään kirjojani valheellisesti omien harhojensa tukemiseen. Ehtoollisen sakramenttia ja kastetta halveksivat hurmahenget ovatkin jo alkaneet menetellä näin. Siksi tahdon nyt kirjallisesti tunnustaa uskoni kohta kohdalta Jumalan ja koko maailman edessä. Tässä uskossa aion pysyä kuolemaani asti, tässä uskossa Jumalan avulla lähteä tästä maailmasta ja tässä uskossa tulla meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuomioistuimen eteen. Kenenkään ei pidä sanoa minun kuolemani jälkeen: 'Jos tohtori Luther vielä eläisi, hän opettaisi tätä uskonkohtaa toisin, hän ajattelisi näistä uskonkohdista toisin, sillä näitä hän ei ole harkinnut riittävästi' jne. Tätä vastaan minä väitän sekä nyt että vasta, että minä olen Jumalan armosta mitä tarkimmin harkinnut kaikkia näitä opinkohtia koko Raamatun valossa, olen lukuisia kertoja verrannut niitä Raamattuun ja tahdon puolustaa niitä yhtä päättävästi kuin nyt olen puolustanut alttarin sakramenttia. En minä ole humalassa enkä huolimaton; minä tiedän mistä puhun. Olen myös selvillä siitä, mitä tämä merkitsee minulle viimeisellä tuomiolla, Herran Kristuksen tullessa. Älköön kukaan luulko, että nyt lasken leikkiä tai puhun pötyä. Minä olen tosissani, sillä Jumalan armosta tunnen Saatanaa aika lailla. Jos hän voi sotkea ja vääristää Jumalan sanan, mitä hän tekeekään minun tai jonkun muun ihmisen sanoille?"

Tähän vakuutukseensa Luther-vainaja liittää muiden muassa tämän uskonkohdan:⁶⁷ "Samoin sanoin ja tunnustan pyhästä alttarin sakramentista, että siinä todellisesti suulla syödään ja juodaan ruumis ja veri leivässä ja viinissä, vaikka sakramenttia toimittavat papit tai sen nauttijat eivät sitä uskoisi tai vaikka he syyllistyisivät johonkin muuhun väärinkäytökseen. Asia ei riipu ihmisten uskosta ja epäuskosta vaan Jumalan sanasta ja säätämyksestä. Toinen asia on, jos ensin muutetaan Jumalan sana ja säätämys ja tulkitaan se toisin. Niinhän tekevät nykyiset sakramentin viholliset, ja heillä on sitten kyllä pelkkää leipää ja viiniä. Eihän heillä ole Jumalan sanaa eikä hänen säätämystänsä, vaan he ovat vääntäneet ja vääristäneet ne oman mielensä mukaisiksi."

Augsburgin tunnustuksen oikean, alkuperäisen tarkoituksen tohtori Luther ymmärsi paremmin kuin muut, hän pysyi siinä vakaumuksessa kuolemaansa asti ja puolusti sitä. Viimeisessä tunnustuksessaan, vähän ennen kuolemaansa, hän puolusti kiivaasti uskoaan tämän uskonkohdan osalta näin: ⁶⁸ "Kaikki he kuuluvat samaan kakkuun, hurmahenkien ja sakramentin halveksijoiden joukkoon. Sitä väkeä he ovat, kun kerran eivät suostu uskomaan, että ehtoollisessa Herran leipä on hänen oikea, luonnollinen ruumiinsa, jonka Juudas ja jumalaton nauttivat suullansa siinä kuin pyhä Pietarikin ja kaikki pyhät. Jos joku ei tätä tahdo uskoa, antakoon minun olla rauhassa. Ei sellaisen pidä luulla saavansa minulta mitään ystävyyttä osakseen, asia ei muuksi muutu."

Näistä selityksistä voi jokainen ymmärtäväinen, totuutta ja rauhaa rakastava ihminen oppia yksiselitteisesti käsittämään, miten Augsburgin tunnustus on oikein ja alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti tämän uskonkohdan osalta ymmärrettävä. Erityisen luotettava on tohtori Lutherin selitys, koska hän on tärkein Augsburgin tunnustuksen opettaja.

Kristuksen ja pyhän Paavalin sanoista ovat peräisin sanonnat: ehtoollisleipä on "Kristuksen ruumis" ja (Matt. 26:26) "osallisuus Kristuksen ruumiiseen". Näiden ohella käytetään (1 Kor. 11:24;1 Kor. 10:16) sanontoja "leipään sisältyvänä", "leivän myötä", "leivässä". Näin torjutaan paavilainen transsubstantiaatio-oppi ja tehdään selväksi, että leivän muuttumaton olemus ja Kristuksen ruumis ovat sakramentaalisesti yhdistyneet. Samaan tapaanhan lause verbum caro factum est, "Sana tuli lihaksi", saa selvennyksensä, (Joh. 1:14) kun se toistetaan käyttämällä samaa merkitseviä ilmaisuja: (Kol. 2:9) "Sana asuu meissä", "Kristuksessa Jumalan koko täyteys asuu ruumiillisesti", (Ap.t. 10:38) "Jumala oli hänen kanssaan", "Jumala oli Kristuksessa" (2 Kor. 5:19) jne. Näin ilmaistaan, että jumalallinen olemus ei muuttunut ihmisluonnoksi, vaan kumpikin luonto pysyi muuttumattomana mutta yhdistyi persoonallisessa yhtymyksessä. Monet etevät vanhat opettajat, sellaiset kuin Justinus, Cyprianus, Augustinus, Leo, Gelasius ja Khrysostomos, valaisevat Kristuksen testamentin sanoja "tämä on minun ruumiini" seuraavalla vertauksella: Samoin kuin Kristuksessa kaksi erillistä, muuttumatonta luontoa on yhdistynyt erottamattomasti, samoin ovat täällä maan päällä vietettävässä pyhässä ehtoollisessa molemmat olemukset, tavallinen leipä ja Kristuksen todellinen, luonnollinen ruumis, yhdessä läsnä sakramentin säädetyssä toimituksessa. Tosin Kristuksen ruumiin ja veren yhtyminen leipään ja viiniin ei ole persoonallista yhtymistä niin kuin kummankin luonnon yhtymys Kristuksessa, vaan kyseessä on sakramentaalinen yhtymys (sacramentalis unio), kuten tohtori Luther ja muut opettajamme nimittävät sitä mainitussa yksimielisyyden ohjeessa vuodelta 1536 ja muulloinkin. Siten he tahtovat tehdä selväksi, että käyttäessään monia eri sanontoja kuten "leivässä", "leipään sisältyvänä", "leivän myötä" (in pane, sub pane, cum pane) he silti ymmärtävät Kristuksen sanat juuri sellaisina kuin ne on lausuttu. He eivät siis ole ymmärtäneet Kristuksen testamentin sanoja Hoc est corpus neum, "tämä on minun ruumiini" kuvaannolliseksi, tulkinnanvaraiseksi puheeksi; ne eivät ole figurata praedicatio vaan inusitata. He liittyvät Justinuksen sanoihin: ⁶⁹ "Tätä emme nauti tavallisena leipänä ja juomana. Niin kuin Vapahtajamme Jeesus Kristus Jumalan sanan voimasta tuli lihaksi ja niin kuin hänellä oli liha ja veri meidän pelastuksemme tähden, niin me uskomme, että se ruoka, jonka hän on sanalla ja rukouksella pyhittänyt, on Herran Jeesuksen Kristuksen lihaa ja verta."

Tohtori Luther on myös Suuressa tunnustuksessaan ja erityisesti viimeisessä ehtoollista koskevassa tunnustuksessaan vakavasti ja kiivaasti puolustanut juuri sitä puhetapaa, jota Kristus itse on käyttänyt ensimmäisellä ehtoollisella.

Täydellä syyllä on tohtori Lutheria pidettävä Augsburgin tunnustuksessa pysyvien kirkkojen tärkeimpänä opettajana. Hänen oppinsa koko sisältö on suppeassa muodossa esitetty mainitussa Augsburgin tunnustuksessa, joka ojennettiin keisari Kaarle V:lle. Mainittua Tunnustusta ei siis voi tulkita aidommin ja paremmin kenenkään muun kuin tohtori Lutherin opetus- ja kiistakirjoitusten perusteella.

Tämä käsitys nojaa ainoaan lujaan, liikkumattomaan ja pettämättömään totuuden kallioon. Sen perustuksena ovat pyhän, jumalallisen Raamatun sisältämät asetussanat. Pyhät evankeliumien kirjoittajat, apostolit oppilaineen ja heidän kuulijansa ovat ymmärtäneet asian juuri näin, opettaneet näin ja jättäneet tämän opin perinnöksi jälkeen tuleville.

Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on meidän ainoa oppimestarimme. Kristusta tarkoitti taivaasta lausuttu, kaikille ihmisille osoitettu tinkimätön käsky: (Matt. 17:5) "Tätä kuulkaa" (hunc audite). Hän ei ole enkeli eikä pelkästään ihminen. Hän ei ole ainoastaan totuudellinen, viisas ja voimallinen, vaan hän on iankaikkinen Totuus, henkilöitynyt Viisaus ja kaikkivaltias Jumala. Hän kyllä tietää, mitä hänen on puhuttava ja kuinka. Hänellä on voimaa toteuttaa ja panna toimeen kaikki, mitä hän sanoo ja lupaa. Hän lausuu näin: (Luuk. 21:33) "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa." "Minulle on annettu kaikki valta taivaissa ja maan päällä." (Matt. 28:18)

Tämä totuudellinen, kaikkivaltias Herra, Luojamme ja Lunastajamme Jeesus Kristus asetti pyhän ehtoollisen viimeisen ilta-ateriansa jälkeen. Hänen katkera kärsimyksensä ja kuolemansa meidän syntimme tähden oli alkamassa. Kuolemansa edellä, syvästi murheellisena, mitä vakavimmin harkittuja keskittyen hän asetti tämän korkea-arvoisen sakramentin. Sitä on kunnioittaen ja kuuliaisesti vietettävä maailman loppuun saakka. Siinä on hänen katkeran kärsimyksensä ja kuolemansa sekä kaikkien hänen hyvien tekojensa pysyvä muisto. Ehtoollinen on uuden testamentin sinetti ja kaikkien murheellisten sydänten lohtu. Se sitoo ja yhdistää kaikki kristityt kiinteästi Kristukseen heidän päähänsä ja toinen toiseensa. Herra on säätäessään pyhän ehtoollisen lausunut siunaamastaan ja ojentamastaan leivästä: "Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan." Maljasta eli viinistä hän lausui: "Tämä on minun vereni, uuden testamentin veri, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi."

Meidän ei ole lupa tulkita näitä Jumalan iankaikkisen, totuudellisen ja kaikkivaltiaan Pojan, meidän Herramme, Luojamme ja Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen, sanoja niin kuin ne olisivat kuvaannollista puhetta, jota ei pidä ymmärtää sanatarkasti. Emme saa selittää niitä oman järkemme vaatimuksiin sopiviksi. Sanat on otettava vastaan sellaisina kuin ne on lausuttu, niiden selvässä perusmerkityksessä; niihin on yksinkertaisesti uskottava ja niitä on niiden arvon mukaisesti toteltava. Emme saa antaa periksi ihmisjärjen sepittelemille vastaväitteille, vaikka ne kuinka miellyttäisivät omaakin järkeämme.

Olisihan toki Abrahamillakin ollut aihetta vastaväitteisiin, kun hän kuuli Jumalan sanan, (1Moos. 22) joka käski hänen uhrata oman poikansa. Se sana soti kaikkea järkeä vastaan. Se oli jopa räikeässä ristiriidassa sen korkean uskonkohdan kanssa, joka puhui luvatusta siemenestä, Kristuksesta, jonka oli määrä olla Iisakin jälkeläinen. Abraham olisi voinut sanoa, että sitä sanaa ei sovi tulkita kirjaimellisesti vaan että se on pikku selityksin saatava siedettäväksi. Abraham oli kuitenkin jo aikaisemmin (Room. 4:20) antanut kunnian Jumalalle, silloin kun hänelle luvattiin, että Iisakista on syntyvä siunattu siemen. Se näytti hänen järjelleen mahdottomalta, mutta hän piti Jumalaa totuudellisena; hän päätteli ja uskoi täysin varmasti, että Jumala pystyy tekemään sen mitä lupaa. Sen vuoksi Abraham nytkin ymmärsi ja uskoi Jumalan sanan ja käskyn sellaisenaan, kirjaimellisena merkityksen mukaan. Hän jätti asian Jumalan kaikkivaltiuden ja viisauden varaan, sillä hän tiesi, että Jumalalla riitti keinoja ja tapoja täyttää Iisakin siemenestä antamansa lupaus, vaikka hän itse ei sokealla järjellään niitä tajunnut.

Abrahamin esikuvaa seuraten meidänkin tulee nöyrinä ja kuuliaisina uskoa tämä Luojamme ja Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen selkeä, luja kirkas ja vakava sana ja käsky. Emme saa sitä epäillä emmekä jäädä pohtimaan, kuinka se olisi mahdollista tai kuinka se sopisi yhteen järkemme kanssa. Tämän sanan on lausunut sellainen Herra, joka itse on ääretön viisaus ja totuus. Mitä ikinä hän lupaa, sen hän pystyy varmasti panemaan toimeen ja täytäntöön.

Koko se tilanne, jossa ehtoollinen asetettiin, osoittaa, että Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen yksiselitteisiä, selviä, kirkkaita, luotettavia ja kiistattomia sanoja ei voi eikä saa tulkita millään muulla tavalla kuin sanojen tavallisen, varsinaisen ja yleisen merkityksen mukaisesti. Kristushan lausui nämä sanat illallispöydässä. Aivan epäilemättä hän puhui oikeasta tavallisesta leivästä ja tavallisesta viinistä sekä suulla tapahtuvasta syömisestä ja juomisesta. Kyseessä ei ollut metafora eli leipä-sanan muuntunut merkitys, esimerkiksi niin että Kristuksen ruumis olisi sielujen hengellistä leipää eli ravintoa. Kristus varoi niin ikään käyttämästä metonymiaa, sellaista ruumis-sanan merkityksen muuntamista, että se tarkoittaisi hänen ruumiinsa merkkiä, symbolista eli kuvaannollista ruumista, tai sitten hänen ruumiinsa ja hyvien tekojensa voimaa, jonka hän on ruumiinsa uhraamalla hankkinut omaksemme. Hän puhuu todellisesta, olemuksellisesta ruumiistaan, jonka hän on antanut kuolemaan meidän puolestamme. Hän puhuu todellisesta, olemuksellisesta verestään, joka on vuodatettu ristinpuussa meidän syntiemme anteeksiantamiseksi.

Ei ole toista niin tunnollista ja luotettavaa Jeesuksen Kristuksen sanojen tulkitsijaa kuin Herra Kristus itse. Hän se parhaiten ymmärtää sanojaan, sydäntään ja tarkoitustaan; hän osaa ne myös viisaimmin ja järkevimmin selittää. Kun hän nyt säätää viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, alati kestävän liiton ja yhteyden, hän ei käytä kuvakieltä vaan sangen tavallisia, yksinkertaisia, yksiselitteisiä ja selkeitä sanoja. Sama pätee kaikkiin uskonkohtiin ja kaikkiin muihin liiton tunnuksiin, armon merkkeihin ja sakramentteihin väärintulkinnan mahdollisuuden hän selitti sanat "ruumis" ja "veri" lisäyksillä "teidän edestänne annettu", "teidän edestänne vuodatettu". Hän antoi opetuslasten jäädä yksinkertaiseen, sananmukaiseen käsitykseen ja käski heidän juuri siten opettaa kaikkia kansoja pitämään kaiken, mitä hän oli käskenyt heidän, apostolien, pitää. (Matt. 28:19 s.)

Sitä käskyä noudattaen säilyttävät kolme evankeliumin kirjoittajaa (Matt. 26:26; Mark. 14:22; Luuk. 22:19) ja apostoli Paavali ( 1 Kor. 11:24; Paavali sai asian tiedoksi Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen) yksimielisesti ja tarkkaan yhtäpitävästi Kristuksen kirkkaat, selvät varmat, ja todet sanat: "Tämä on minun ruumiini." Samalla tavalla he toistavat sen, mitä Kristus on sanonut siunaamastaan ja ojentamastaan leivästä, he eivät selittele eivätkä muuta mitään. Selvää on siis myös, että Luukkaan ja Paavalin säilyttämän, sakramentin toista osaa koskevan sanan täytyy merkitä samaa kuin Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa olevan. Edelliset kirjoittavat: (Luuk. 22:10) "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni", (1 Kor. 11:25 Matt. 26:28 Mark. 14:24)jälkimmäiset taas: "Tämä (mitä te suullanne juotte maljasta) on minun vereni, uuden liiton veri", nimittäin se veri, jolla minä teen, sinetöin ja vahvistan tämän testamenttini ja uuden liiton, syntien anteeksiantamuksen.

Myös 1 Kor. 10:16 toistaa, vahvistaa ja selittää Kristuksen sanan. Apostoli Paavali todistaa erinomaisen kirkkaasti, että ehtoollisessa on todella olemuksellisesti läsnä Kristuksen ruumis ja veri ja että ne siinä jaetaan osanottajille. Meidän on tarkkaan ja tunnollisesti luettava, mitä hän kirjoittaa: "Eikö siunattu eli meidän siunaamamme malja ole osallisuus Kristuksen vereen? Näemme selvästi, ettei ainoastaan Kristuksen ensimmäisellä ehtoollisella siunaama malja eikä ainoastaan Kristuksen murtama ja jakama leipä antanut osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen, vaan sama koskee sitäkin, minkä me murramme ja siunaamme: jokainen, joka syö tätä leipää ja juo tästä maljasta, todella saa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren ja pääsee niistä osalliseksi. Mutta jos Kristuksen ruumis ei olisi läsnä ja tulisi nautituksi todellisena ja olemuksella, vaan pelkästään voimansa ja vaikutuksensa kautta, silloin ei leipä antaisi osallisuutta Kristuksen ruumiiseen vaan meidän olisi puhuttava osallisuudesta hänen henkeensä, voimaansa ja hyviin tekoihinsa. Näinhän Puolustus päättelee. Jos Paavali puhuisi pelkästään siitä hengellisestä yhteydestä eli uskonyhteydestä, joka vallitsee Kristuksen ruumiissa, kuten sakramentin halveksijat hänen lausumaansa vääristellen väittävät, hän ei sanoisi Kristuksen ruumiin osallisuudeksi leipää, vaan Hengen tai uskon. Mutta nyt hän sanoo: "Leipä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen", niin että jokainen, joka nauttii siunatun leivän, tulee siten osalliseksi Kristuksen ruumiistakin. Paavali ei siis voi tarkoittaa hengellistä Kristuksen ruumiin syömistä, vaan hän puhuu suulla tapahtuvasta, sakramentaalisesta nauttimisesta, jossa ei ole eroa hurskauden ja jumalattomien kristittyjen välillä.

Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen aihe ja sen edellyttämä tilanne todistavat saman. (1 Kor. 10:18 ss. 1 Kor 11:29) Paavali uhkailee ja varoittaa sellaisia, jotka ottavat osaa epäjumalien uhriaterioihin eivätkä pysy erossa pakanallisesta perkeleenpalvonnasta mutta käyvät silti myös Herran pöydässä ja tulevat osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä. Hän varoittaa heitä nauttimasta Kristuksen ruumista ja verta tuomioksi ja kadotukseksi. Koska siis kaikki ehtoollisvieraat tulevat Kristuksen ruumiista osallisiksi saamalla osansa siunatusta ja murretusta leivästä, ei pyhä Paavali mitenkään voi tarkoittaa hengellistä yhteyttä Kristukseen. Sitä ei kukaan voi käyttää väärin eikä siitä pidä ketään varoittaa.

Luther ja muut Augsburgin tunnustuksen takana olevat puhtaat opettajat, meidän rakkaat isämme ja edeltäjämme, ovatkin selittäneet tätä Paavalin lausumaa niin, että se sopii varsin hyvin yhteen Kristuksen sanojen kanssa: Leipä jonka me murramme on Kristuksen jaettu ruumis eli se Kristuksen ruumis, joka jaetaan niiden kesken jotka saavat osansa murretusta leivästä.

Yksimielisesti me pidämme kiinni tästä 1 Kor. 10:18:n ihmeellisen todistuksen yksinkertaisesta ja perustellusta selityksestä. Syystä me oudoksumme muutamien rohkeutta. Itse he ovat aikaisemmin tällä lauseella vastustaneet sakramentin halveksijoita, mutta nyt he kehtaavat käyttää sitä perustelemaan omaa harhaoppiaan, sitä että Kristuksen ruumis muka nautitaan ehtoollisessa ainoastaan hengellisellä tavalla. Näin he sanovat: Panis est communicatio corporis Christi hoc est id, quo fit societas cum corpore Christi (quod est ecclesia), seu est medium per quod fildeles unimur Christo, sicut verbum evangelii fide apprehensum est meduim, per quod Christo spiritualiter unimur et corpori Christi, quod est ecclesia, inserimur. Se merkitsee: Leipä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen, sen avulla päästään Kristuksen ruumiin eli seurakunnan yhteyteen, se on väline, jolla meidät uskovat yhdistetään Kristukseen. Samalla tavoinhan myös evankeliumin sana uskolla omistettuna on väline, joka yhdistää meidät hengellisesti Kristukseen ja liittää Kristuksen ruumiiseen eli kirkkoon.

Pyhä Paavali opettaa nimenomaan 1 Kor. 11, että Kristuksen tosi ruumista ja verta eivät nauti ainoastaan hurskaat, uskovat kristityt. Suullaan sen ottavat sakramentissa vastaan myös kelvottomat, jumalattomat teeskentelijät, Juudas ja hänen kaltaisensa. Heillä ei ole mitään hengellistä yhteyttä Kristukseen, he käyvät Herran pöytään parannusta tekemättä ja todella kääntymättä Jumalan puoleen. Siten he rikkovat raskaasti syömällä suullaan sakramentissa Kristuksen tosi ruumista ja juomalla Kristuksen verta niiden arvosta piittaamatta. Paavali kirjoittaa näin: (1 Kor 11:27) "Joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen." Synti ei siis ole siinä, että hän syö leipää ja juo viiniä, se ei ole vain ruumiin ja veren merkkien, kuvien tai symbolien halveksimista, vaan syntiä on leivässä ja viinissä läsnäolevan Herran Jeesuksen Kristuksen häpäiseminen, väärinkäyttäminen ja rienaaminen. Sellainen ihminen syyllistyy samaan syntiin kuin ne juutalaiset, jotka hyvin konkreettisesti kävivät käsiksi Kristuksen ruumiiseen ja raa'asti riistivät häneltä hengen. Tähän tapaan kristilliset isät ja vanhan kirkon opettajat ovat yksimielisesti ymmärtäneet ja selittäneet apostolin sanan.

Kristuksen lihan syöminen voi siis tapahtua kahdella tavalla. Joh. 6:48-58 Kristus puhuu erityisesti hengellisestä syömisestä, kun me hengessä ja uskossa otamme hänet vastaan, sekä evankeliumia saarnattaessa ja tutkittaessa että ehtoollista nautittaessa. Sellainen syöminen on kyllä hyödyllistä, terveellistä ja jopa kaikkien aikojen kaikille kristityille autuuteen välttämätöntä. Ilman hengellistä syömistä myös ehtoollisen sakramentissa tapahtuva suullinen syöminen ei ainoastaan jää hyödyttömäksi vaan tuottaa vahinkoa ja kadotustuomion. Mutta tämä hengellinen syöminen ei ole mitään muuta kuin uskomista: Kun Jumalan sana tarjoaa omakseen Kristuksen, tosi Jumalan ja tosi ihmisen, kaikkine lahjoineen, jotka hän on meitä varten hankkinut antamalla ruumiinsa kuolemaan ja vuodattamalla verensä meidän puolestamme - näitä lahjoja ovat Jumalan armo, syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja iankaikkinen elämä - me kuulemme sanan ja otamme hänet uskossa vastaan, aivan omaksemme. Herran Jeesuksen Kristuksen tähden meillä on armollinen Jumala ja ikuinen autuus. Tähän lohdutukseen me luotamme lujasti, tämän varaan jättäydymme turvallisesti ja tässä me kestämme minkä tahansa hädän ja ahdingon tullessa.

Eri asia on sakramentissa suulla tapahtuva Kristuksen ruumiin syöminen. Pyhässä ehtoollisessa kaikki saavat Kristuksen todellisen ja olemuksellisen ruumiin ja veren, kun syövät ja juovat siunatun leivän ja viinin. Uskoville siinä on varma tae ja pantti siitä, että heidän syntinsä on annettu anteeksi ja että Kristus elää ja vaikuttaa heissä. Epäuskoiset saavat siitä tuomion ja kadotuksen, mutta suullaan hekin ottavat vastaan ja nauttivat juuri sen, mistä Kristus nimenomaan puhui ehtoollista asettaessaan.

Illallispöydän yli hän ojensi opetuslapsilleen tavallista leipää ja viiniä, mutta sanoi niitä tosi ruumiikseen, ja verekseen ja lisäsi: "Ottakaa ja syökää." Siinä tilanteessa tämä käsky ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin suulla syömistä ja juomista. Sanaa ei kuitenkaan saa ymmärtää kapernaumilaisten karkealla tavalla lihan pureskelemiseksi, vaan se sana käy yli meidän luonnollisen ymmärryksemme. (Joh. 6:52 ss.) Myöhemmin Herra Kristus sitten antoi toisen, hengellistä syömistä koskevan käskyn: "Tehkää tämä minun muistokseni." Näin hän vaatii uskoa.

Kaikki vanhan kristikunnan opettajat ja koko pyhä kristillinen kirkko opettavatkin yksimielisesti Kristuksen asetussanojen ja pyhän Paavalin niille antaman selityksen perusteella seuraavaa: Kristuksen ruumis otetaan vastaan myös suulla, ei ainoastaan uskolla ja hengellisesti niin kuin sakramentin ulkopuolellakin tapahtuu. Sen saavat myös kelvottomat, epäuskoiset, valheelliset ja pahat kristityt, eivät ainoastaan uskovat ja hurskaat. Pitkäksi kävisi tässä toistaa kaikkea, pyrimmehän suppeaan esitykseen. Suosittelemme siksi kristilliselle lukijalle jumaluusoppineittemme perusteellisia teoksia.

Niistä käy selville, kuinka aiheettomasti ja myrkyllisesti sakramentin halveksijat pilkkaavat Herraa Kristusta, pyhää Paavalia ja koko kirkkoa. Siitä, että Herran ruumis vastaanotetaan suulla ja että sen saavat kelvottomatkin, he ovat käyttäneet sanontoja duo pili caudae equinae et commentum, cuius vel ipsum Satanam pudeat. Oppia Kristuksen majesteetista he⁷⁰ ovat nimittäneet excrementum Satanae, quo diabolus sibi ipsi et hominibus illudat. Näin kamalia herjoja ei kunnon kristitty edes kehtaa kääntää.

Huolellisesti on tehtävä selväksi, keitä kelvottomat ehtoollisvieraat ovat. Sellaisia ovat ne, jotka tulevat tälle sakramentille katumatta vilpittömästi, tuntematta todellista tuskaa synneistään, todella uskomatta ja aikomatta parantaa elämäänsä. Syömällä kelvottomasti suullaan Kristuksen ruumiin he joutuvat tuomion alaisiksi eli hankkivat itselleen ajallisia ja ikuisia rangaistuksia, kun tulevat vikapäiksi Kristuksen ruumiiseen ja vereen.

Oikeita, ehtoollisen arvon mukaisia vieraita ovat sitä vastoin uskossa heikot, arkamieliset ja murheelliset kristityt. Heitä kauhistaa heidän syntiensä suuruus ja lukuisuus. Sydämessänsä he ajattelevat, että he eivät saastaisuudessaan ole tämän kalliin aarteen ja Kristuksen lahjojen arvoisia. He havaitsevat uskonsa heikoksi, surevat sitä ja rukoilevat koko sydämestään, että pystyisivät palvelemaan Jumalaa lujemmin ja rohkeammin uskoen sekä täydellisemmin totellen. Heitä varten Kristus on asettanut ja säätänyt tämän kunnioitettavan sakramentin, sillä hän sanoo näin: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan tielle levon." (Matt. 11:28, Matt. 9:12) "Terveet eivät tarvitse parantajaa vaan sairaat." (2 Kor. 12:9) Jumalan "voima on heikoissa väkevä." Ja Room. 14:1-3 kehottaa: "Heikkouskoista hoivatkaa (...) sillä Jumala on ottanut hänet hoivaansa. "Joka uskoo Jumalan Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä", (Joh. 3:15-17) oli hänen uskonsa sitten vahva tai heikko.

Meidän kelvollisuutemme ei ole kiinni uskomme isommasta tai vähemmästä heikkoudesta tai vahvuudesta, vaan sen perustana on Kristuksen ansio. Tästä pääsee osalliseksi yhtä hyvin se vähäuskoinen, murheellinen isä, josta Markus (Mark. 9:24) kertoo 9. luvussa, kuin lujauskoiset Abraham, Paavali ja muut heidän kaltaisensa.

Tämä riittäköön Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta ja niiden kahdenlaisesta nauttimisesta, nimittäin hengellisestä eli uskolla tapahtuvasta ja siitä suulla tapahtuvasta, jossa ei ole eroa kelvollisten ja kelvottomien välillä.

Vielä on puhuttava konsekraatiosta ja siitä yleisestä säännöstä, että Jumalan säätämän käytön ulkopuolella ei mitään sakramenttia ole olemassa. Väärinkäsityksiä ja erimielisyyttä on tässäkin teologien keskuudessa. Siksi olemme tästäkin asiasta veljellisesti ja yksimielisesti esittäneet seuraavan käsityksemme. Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisessa ei saa aikaan kenenkään ihmisen sana eikä teko, että ehtoollisvieras syö ja juo sekä uskoo. Meidän on myönnettävä, että kaiken saa aikaan kaikkivaltias Jumalan voima ja Herramme Jeesuksen Kristuksen sana, asetus ja säätämys, ei mikään muu.

Ne todet, kaikkivaltiaat sanat, jotka Jeesus Kristus lausui ehtoollista asettaessaan, eivät koskeneet ainoastaan ensimmäistä ehtoollisen viettoa, vaan yhä edelleen ne kestävät, pätevät, vaikuttavat ja pysyvät voimassa. Kaikkialla, missä ehtoollisella lausuttujen Kristuksen sanojen voimasta, että Kristuksen ruumis ja veri jaetaan ja vastaanotetaan todella läsnäolevina. Niin kauan kuin noudatetaan Kristuksen asetusta ja lausutaan hänen sanansa leivän ja maljan yli ja jaetaan näin siunattu leipä ja malja, niin kauan Kristus on väkevänä siinä sanassa, joka lausutaan ensimmäisten alkuperäisten asetussanojen perusteella. Hän tahtoo näet, että hänen sanaansa toistetaan yhä uudestaan. Khrysostomos lausuu kärsimysviikon saarnassa ⁷¹: "Kristus itse tarjoaa tämän aterian ja siunaa sen. Esiin pantua leipää ja viiniä ei tee Kristuksen ruumiiksi ja vereksi kukaan ihminen, vaan itse Kristus, meidän puolestamme ristiinnaulittu. Sanat lausuu papin suu, mutta esiin pannut ehtoollisaineet siunaa Jumalan voima ja armo, kun hän sanoo: 'Tämä on minun ruumiini.' (1 Moos. 1:28) Kerran lausuttiin: 'Kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa', ja yhä nämä sanat pysyvät voimassa: luonnossa kaikki kasvaa ja lisääntyy. Vain kerran on lausuttu toinenkin sana, mutta tähän päivään ja Kristuksen paluuseen asti se pysyy voimassa ja vaikuttaa: Kristuksen todellinen ruumis ja veri on läsnä kirkon ehtoollisessa."

Luther kirjoittaa (Tomus 6, Jena, 99): ⁷² Kristuksen käsky ja asetus kykenee saamaan aikaan sen, että me ehtoollisessa jaamme ja saamme hänen ruumiinsa ja verensä, emme pelkää leipää ja viiniä. Näin kuuluvat hänen sanansa: "Tämä on minun ruumiini (...) Tämä on minun vereni (...)" Ei meidän tekemisemme ja puhumisemme vaan Kristuksen käsky ja asetus tekevät leivästä hänen ruumiinsa ja viinistä hänen verensä ensimmäisestä ehtoollisesta maailman loppuun asti. Meidän palvelusvirkamme tehtävänä on sen jokapäiväinen jakaminen. Edelleen Tomus 3, Jena, 446: ⁷³ "Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: 'Tämä on minun ruumiini', silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin."

Pyhää ehtoollista toimitettaessa asetussanat on lausuttava tai laulettava seurakunnan edessä julkisesti, kuuluvasti ja selkeästi. Niitä ei missään tapauksessa saa jättää pois. Meidän no toteltava Kristuksen käskyä: "Tehkää tämä." Kristuksen sanoilla on herätettävä, vahvistettava ja (1 Kor. 11:24 s.) lujitettava kuulijoissa uskoa tämän sakramentin tosi olemukseen ja vaikutukseen, nimittäin siihen, että Kristuksen ruumis ja veri ovat siinä läsnä ja että meille Kristuksen testamentissa lahjoitetaan syntien anteeksianto ja kaikki ne muut lahjat, jotka Kristus on meitä varten hankkinut kuollessaan ja vuodattaessaan verensä. Näin tehden on pyhitettävä eli siunattava ehtoollisaineet, leipä ja viini, siihen pyhään käyttöön, että Kristuksen ruumis ja veri niiden myötä ojennetaan meille syötäväksi ja juotavaksi. Siitä sanoo Paavali: (1 Kor. 10:16) "Siunauksen malja, jonka me siunaamme"; tämä tapahtuu juuri siten että me toistamme ja lausumme asetussanat.

Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä siunattua leipää ei jaeta, oteta vastaan eikä nautita, vaan missä se suljetaan sakramenttilippaaseen tai uhrataan tai missä sitä kannetaan kulkueessa. Meidän on noudatettava Kristuksen käskyä: "Tehkää tämä." Siihen kuuluu koko toimitus, koko sakramentin toimittaminen. Kristillisen seurakunnan kokouksessa otetaan esiin leipää ja viiniä, toimitetaan siunaaminen ja jakaminen; ehtoollinen otetaan vastaan, syödään ja juodaan; samalla julistetaan Herran kuolemaa. Tämä käsky on pidettävä siitä mitään poistamatta tai muuttamatta. Näin pyhä Paavali (1 Kor. 10:16) kuvaa meille leivänmurtamisen sekä jakamisen ja vastaanottamisen koko toimituksen.

Juuri tämän tosikristillisen ehtoollisopin varjelemiseksi ja tämän testamentin vääristymien ja pakanallisen väärinkäytön torjumiseksi ja tuhoamiseksi on asetussanojen perusteella laadittu seuraava hyödyllinen sääntö ja ohje: Nihil habet rationem sacrametni extra usum a Christo institutam seu extra actionem divinitus insitutata. Se merkitsee: Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä Kristuksen säädöstä ei noudateta sellaisenaan. Tätä sääntöä ei saa missään tapauksessa hylätä, sillä se on Jumalan kirkolle hyödyllinen ja sitä on siis yhä edelleen tähdennettävä. Sanat usus ja actio, 'käyttö' ja 'toimitus', eivät tässä yhteydessä tarkoita etupäässä uskoa, eivät pelkästään suulla nauttimista vaan ne tarkoittavat koko sitä ulkonaista, näkyvää ehtoollistoimitusta, jonka Kristus on asettanut. Siihen kuuluvat asetussanat eli konsekraatiot sekä siunatun leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren, jakaminen ja vastaanottaminen eli suulla tapahtuva nauttiminen. Sakramenttina ei ole pidettävä sellaista toimitusta, mistä puuttuu sakramentin käyttö, esimerkiksi kun paavilaisessa messussa leipää ei jaeta vaan se uhrataan tai suljetaan lippaaseen ihmisten palvottavaksi ja kulkueessa kannettavaksi. Eihän myöskään ole mitään kasteen sakramenttia siellä, missä kastevedellä vihitään kelloja tai parannetaan lepraa; ei myöskään kastevettä palvottaessa ole kyseessä kaste. Mainittu sääntö on laadittu alkujaan torjumaan tämäntapaisia paavilaisten väärinkäytöksiä ja siinä mielessä tohtori Luther itse on sitä selittänyt (Tomus 4 Jena). ⁷⁴

Meidän on kuitenkin lausuttava julki, että sakramentin halveksijat ovat kavalasti ja ilkeästi vääristelleet tätä hyödyllistä ja tarpeellista sääntöä. He ovat tämän perusteella tahtoneet kiistää sen, että Kristuksen ruumis on todella, olemuksellisesti läsnä, niin että jo täällä maan päällä kaikki, sekä kelvolliset että kelvottomat, nauttivat sen suullaan. He ovat rajoittaneet ehtoollisen nauttimisen koskemaan sen hengellistä, sisällistä käyttöä uskossa (usus fidei). Kelvottomat eivät muka saakaan mitään sakramenttia. Kristuksen ruumiin nauttiminen tapahtuu muka ainoastaan hengellisesti, uskossa. Heidän mielestään vasta usko tekee Kristuksen ruumiin läsnäolevaksi ehtoollisessa, minkä vuoksi kelvottomat, epäuskoiset teeskentelijät eivät voi ollenkaan saada Kristuksen läsnäolevaa ruumista.

Sakramenttia ei kuitenkaan saa aikaan meidän uskomme vaan yksinomaan kaikkivaltiaan Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen totiset asetussanat. Ne säilyttävät kristikunnan keskellä voimansa, niiden pätevyys ei riipu jumalanpalveluksen toimittajan arvollisuudesta eikä arvottomuudesta. Niitä ei vastaanottajan epäusko pysty kumoamaan eikä mitätöimään. Pysyyhän evankeliumikin tosi evankeliumina, vaikkeivät jumalattomat kuulijat sitä uskokaan; epäuskoisissa sen vaikutus ei kuitenkaan koidu pelastukseksi. Sama koskee sakramenttia. Riippumatta vastaanottajien uskosta ja epäuskosta. Kristus pysyy totuudellisena sanoissaan: "Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini." Se ei joudu meidän uskostamme vaan hänen kaikkivaltiudestaan.

Häpeämättömyyttään muutamat siis puolustavat turmiollista harhaoppiaan. Kavalasti he vääristelevät sääntöä, jota olemme tottuneet käyttämään. Siitä he lukevat, että vasta meidän uskomme tekee Kristuksen ruumiin läsnäolevaksi ja nauttii sen. Siten he pitävät meidän uskoamme väkevämpänä kuin kaikkivaltias Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on.

Lyhyyden vuoksi jätämme syrjään sakramentin halveksijoiden näennäisperusteet ja mitättömät vastaväitteet, jotka puhuvat ihmisruumiin olemuksellisista, luonnollisista ominaisuuksista, Kristuksen taivaaseenastumisesta ja siitä, kuinka hän erkani tästä maailmasta. Tohtori Luther on kerta kaikkiaan seikkaperäisen perusteellisesti Jumalan sanalla kumonnut kaikki nämä ja näiden kaltaiset väitteet. Lahkohenget eivät Lutherin kuoleman jälkeen ole saaneet enää mitään uutta sanotuksi. Niinpä me tyydymme yhtymään ja viittaamaan Lutheriin sekä kehottamaan kristillistä lukijaakin tutustumaan sellaisiin hänen kirjoihinsa kuin kiistakirjoitukseen Taivaallisia profeettoja vastaan, Sanat "tämä on minun ruumiini" ovat yhä voimassa ja Suuri ja Pieni tunnustus pyhästä ehtoollisesta. ⁷⁵

Emme näet tahdo, voi emmekä saa sallia minkään inhimillisen älyn ajatuksen, olipa se kuinka arvossapidetty tahansa, houkutella meitä luopumaan Kristuksen sanan ja testamentin kirjaimellisesta, ilmeisestä ja selvästä merkityksestä. Emme suostu uskomaan, että ne merkitsisivät jotakin vierasta, jotakin muuta kuin ne sanatarkasti merkitsevät. Me ymmärrämme ja uskomme ne yksinkertaisesti sellaisina kuin ne ovat. Perusteet, joihin yhä uudestaan vetoamme, kun tästä uskonkohdasta syntyy kiistaa, ovat edelleenkin samat, jotka tohtori Luther esitti jo heti alkuun vastustaessaan sakramentin halveksijoita. Näin hän kirjoittaa (Suuri tunnustus pyhästä ehtoollisesta): ⁷⁶

"Tässä asiassa minä tukeudun seuraaviin perusteihin.

1. Ensiksi uskontunnustukseen: Jeesus Kristus on olemukseltaan ja luonnoltaan täydellinen ja tosi Jumala ja ihminen yhtenä persoonana, erottamattomasti ja jakamattomasti.

2. Toiseksi: Jumalan oikea käsi on kaikkialla.

3. Kolmanneksi: Jumalan sana ei valehtele eikä petä.

4. Neljänneksi. Jumalalla on monta tapaa olla jossakin, vaikka hurmahenget lörpöttelevät vain yhdestä, siitä, josta filosofit käyttävät nimitystä 'paikallinen' (localis). Samoin on Kristuksen ruumiskin yksi, mutta sillä on kolme eri tapaa olla jossakin:

Ensin konkreettinen, ruumiillinen. Kristus liikkui ruumiillisena olentona täällä maailmassa ja täytti aina tietyn, ruumiinsa kokoisen tilan. Halutessaan hän vieläkin voi ilmestyä tällä tavalla; niin hän teki ylösnousemuksen jälkeen ja niin hän on tekevä viimeisenä päivänä Paavalin sanan mukaan: 'Jonka on aikanansa antava meidän nähdä autuas Jumala' (1 Tim. 6:15). 'Kun Kristus, teidän elämänne, ilmestyy' (Kol. 3:4). Mutta sillä tavalla hän ei ole Jumalassa, Isän tykönä eikä taivaassa, vaikka hullu henki niin kuvittelee. Ei Jumala ole mikään aineellinen tila eikä paikka. Ja tästä on kyse niissä raamatunlauseissa, joiden mukaan Kristus lähtee maailmasta Isän luo; niitähän hullut henget hokevat.

Toiseksi on mainittava epäkonkreettinen, hengellinen olemisen tapa. Kristus ei tarvitse tilaa vaan kulkee kaikkien luotujen olioiden läpi, milloin tahtoo. Käytän karkeaa vertausta: Näkökykyni ulottuu ilman, valon ja veden läpi mitään tilaa tarvitsematta. Ääni kulkee ilman, veden, laudan ja seinänkin läpi ja on niissä kaikissa, mitään omaa, erityistä tilaa tarvitsematta. Valo ja lämpö kulkevat ilman, veden, lasin, kristallin jne. läpi ja ovat niissä. Eivät ne tarvitse tilaa tullessaan eivätkä anna tilaa poistuessaan. Sellaista on paljon olemassa. Siinä olomuodossa hän poistui suljetusta haudasta, kulki suljetun oven läpi, on läsnä ehtoollisleivässä ja -viinissä sekä, kuten uskotaan, syntyi äidistään jne.

Kolmas on jumalallinen, taivaallinen olemisen tapa. Kun hän on samaa persoonaa kuin Jumala, täytyy kaiken luodun olla hänelle läsnä ja läpäistävissä vielä paljon suuremmassa määrin kuin toisena mainittu olemisen tapa edellyttää. Jos hän jo toisessa olomuodossaan voi olla luoduissaan ja niiden luona niiden häntä tuntematta, koskettamatta ja pystymättä mittaamaan tai käsittämään, paljon ihmeellisempänä hän on kaikissa luoduissa tällä kolmanneksi mainitulla olemisen tavalla. Eivät ne pysty mittaamaan eivätkä koskettamaan häntä, mutta hänelle ne kyllä ovat läsnä, hän kyllä mittaa ne ja pitää ne kädessään. Tämä Kristuksen olemus, jossa hän on Jumalan kanssa yksi persoona, on toisaalta ajateltava olevaksi kaukana erillään kaikesta luodusta, niin kaukana kuin Jumala on. Toisaalta se on niin lähellä ja syvällä kaiken luodun sisällä kuin Jumala on. Hän on erottamattomasti yhtä Jumalan kanssa; missä Jumala on, siellä hänenkin täytyy olla. Muutoin koko uskomme on väärä.

Mutta kuka voisi sanoa tai edes ajatella, miten tämä on mahdollista? me vain tiedämme, että asia on niin: hän on Jumalassa, luomakunnan ulkopuolella, ja hän on yhtä Jumalan kanssa. Mutta kuinka se oikein tapahtuu, sitä emme tiedä. Se käy yli luonnollisen ymmärryksen, sitä eivät tajua taivaan enkelitkään; yksin Jumala sen tietää ja tuntee.

Koska asia siis meille tuntemattomanakin on tosi, ei meidän ole lupa väittää hänen sanojaan vääriksi, ennen kuin pystymme kiistattomasti todistamaan, ettei Kristuksen ruumis kykene olemaan siellä missä hänen henkensä on, ja että sellainen olemisen tapa on petosta. Tämä olisi hurmahenkien näytettävä toteen, mutta näyttämättä taitaa jäädä.

Kukaties Jumala tuntee muitakin tapoja, miten Kristuksen ruumis voi olla jossakin. En väitä, ettei sellaisia olisi, tahdon vain osoittaa, kuinka typeriä tomppeleita rikkaat hurmahenkemme ovat. He eivät anna Kristuksen ruumiille lupaa olla olemassa millään muulla kuin ensin mainitulla, käsin kosketeltavalla tavalla. Sitäkään he eivät pysty osoittamaan meidän opinkäsitystämme vastaan sotivaksi. Minä en mitenkään halua kiistää sitä, että Jumalalle on valta antaa saman ruumiin olla monella paikkakunnalla myös aineellisena, konkreettisella tavalla. Kukahan todistaisi, että Jumala ei siihen kykenisi? Kuka onkaan nähnyt Jumalan vallan rajat? Kyllähän hurmahenget luulevat, ettei Jumala siihen pysty, mutta kuka nyt heidän luulojaan uskoisi! Millä he todistavat ajatuksensa tosiksi?"

Nyt toistetuista tohtori Lutherin sanoita selviää sekin, missä merkityksessä kirkkomme tässä yhteydessä käyttävät sanaa "hengellinen". Sakramentin halveksijat käyttävät sitä ainoastaan siitä hengellisestä yhteydestä, joka syntyy, kun oikein uskovat juuri uskomalla tulevat Hengessä Herran Kristuksen ruumiiseen liitetyiksi, hänen ruumiinsa todellisiksi, hengellisiksi jäseniksi. Kun sitä vastoin tohtori Luther tai me nyt puheena olevassa kysymyksessä käytämme sanaa "hengellinen", me tarkoitamme sitä hengellistä, yliluonnollista, taivaallista tapaa, jolla Kristus on pyhässä ehtoollisessa läsnä. Hän ei vaikuta ainoastaan uskovissa lohdutusta ja elämää vaan myös epäuskoisissa tuomion. Siten me torjumme kapernaumilaisten ajatuksen, jonka mukaan (Joh. 6:52 ss.) läsnäolo tarkoittaisi jotakin karkean lihallista. Sakramentin viholliset väittävät yhä edelleen, että meidän kirkoissamme ajatellaan siihen tapaan, vaikka me olemme julkisesti ja toistuvasti todistaneet päinvastaista. Me sanomme niin ikään, että Kristuksen ruumis ja veri otetaan pyhässä ehtoollisessa hengellisellä tavalla vastaan sekä syödään ja juodaan hengellisesti; vaikka nauttiminen tapahtuu suulla, se tapahtuu silti hengellisellä tavalla.

Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa korostavat ehtoollisoppimme rakentuu näin ollen kaikkivaltiaan tosi Jumalan, meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, totuudellisuuden ja kaikkivaltiuden varaan. Se perustus on kyllin luja tukemaan ja lujittamaan uskoamme kaikissa tämän uskonkohdan aiheuttamissa ahdistuksissa. Se kaataa ja kumoaa kaikki sakramentin vihollisten vastaväitteet ja hyökkäykset, olkoot ne miten hyväksyttävän ja järkevän tuntuisia tahansa. Sille perustalle kristityn sydän voi turvallisena ja luottavaisena tukeutua, sen varaan on hyvä jäädä.

Sydämessä ja suulla me torjumme ja tuomitsemme kaikki väärät, harhaan menneet ja petolliset opit, jotka sotivat yllä esitettyä, Jumalan sanaan perustettua oppia vastaan. Sellainen on ensiksikin paavilainen transsubstantiaatio-oppi, joka väittää, että konsekroitu eli siunattu ehtoollisleipä ja -viini tyystin menettävät substanssinsa ja olemuksensa ja muuttuvat Kristuksen ruumiin ja veren substansseiksi. Jäljelle jää pelkästään leivän ja viinin ulkomuoto (accidentia sine subiecto). Leivän muodossa Kristuksen ruumis on läsnä myös sakramentin toimittamisen jälkeen, kun leipä on pantuna sakramenttilippaaseen ja kun sitä kuljetetaan kulkueessa kansan katseltavana ja palvottavana. Kyseessähän ei heidän mielestään enää ole ollenkaan leipä, vaan leipä on menettänyt luontonsa ja olemuksensa. Mutta mitään sakramenttia ei ole erillään Jumalan käskystä ja siitä säädetystä käytöstä, johon Jumalan sana on sen sulkenut; asia on yllä selvitetty.

Toiseksi me torjumme ja tuomitsemme kaiken muunkin tämän sakramentin väärinkäytön, jota tavataan paavilaisten keskuudessa. Sellainen on iljettävä messu-uhri elävien ja kuolleiden puolesta.

Torjumme ja tuomitsemme kolmanneksi myös sen tavan, että maallikoille jaetaan sakramentti vain yhdessä muodossa, vaikka Kristus on nimenomaan käskenyt ja säätänyt toisin. Tämä paavilaisten väärinkäytös on seikkaperäisesti Jumalan sanan ja vanhan kirkon todistusten avulla kumottu kirkkojemme yhteisessä Tunnustuksessa, sen Puolustuksessa, Schmalkaldenin opinkohdissa ja muissa meikäläisten kirjoituksissa.

Nyt käsillä olevassa kirjassa olemme kuitenkin ottaneet esittääksemme tunnustuksen ja selvityksen, jonka kohteena on erityisesti Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo. Vastustajiamme ovat nyt sakramentin halveksijat, joista muutamat ovat häpeämättömästi tunkeutuneet kirkkoihimme muka Augsburgin tunnustuksen kannattajina. Siksi tarkoituksenamme on kohdistaa päähuomio sakramentin vihollisten harhaopin selostamiseen; tahdomme siten varoittaa kuulijoitamme ja auttaa heitä pitämään varansa.

Sydämessä ja suulla me siis torjumme ja tuomitsemme väärinä, harhaan menneinä ja petollisina kaikki sakramentin vihollisten mielipiteet ja opit, jotka eivät pidä yhtä edellä esitetyn Jumalan sanaan perustuvan opin kanssa vaan sotivat sitä vastaan. Näin he väittävät:

1. He väittävät, ettei asetussanoja saa ymmärtää yksinkertaisesti, sanojen varsinaisen merkityksen mukaan, niin että ne puhuvat Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta, olemuksellisesta läsnäolosta ehtoollisessa. Niissä on muka kyseessä kuvaannollinen sanonta (tropos), joka on tulkittava niin, että se tarkoittaa jotakin aivan muuta, uutta ja outoa. Täten me hylkäämme kaikki sellaiset sakramenttia halventavat tuumailut ja keskenään ristiriitaiset mielipiteet, niin monia ja monenmoisia kuin niitä onkin.

2. He väittävät, että Kristuksen ruumista ja verta ei ehtoollisessa nautita suulla, ja opettavat, että ehtoollista vietettäessä Kristuksen ruumiin nauttiminen tapahtuu yksistään hengellisesti, uskossa. Suumme saa siis ehtoollisessa pelkästään leipää ja viiniä.

3. Opetetaan, että ehtoollisleipä ja -viini ovat ainoastaan merkkejä, joista kristityt tunnistavat toisensa.

4. Sanotaan, että ehtoollisessa on vain poissaolevan Kristuksen ruumiin symboleja, vertauksia ja kuvia, joiden on määrä ilmaista, että Kristuksen poissaoleva ruumis ja hänen ansionsa ovat sielumme hengellinen ravinto, juuri niin kuin leipä ja viini ovat ruumiimme ulkonaista ruokaa.

5. Sanotaan, että ehtoollisleivän ja viinin tehtävänä on ainoastaan muistuttaa poissaolevasta Kristuksen ruumiista. Ne ovat pantin kaltaisia merkkejä, joiden on määrä vakuuttaa meitä siitä, että ehtoollisen taakseen jättävä ja taivaiden yli kohoava usko tulee siellä yhtä todellisesti Kristuksen ruumiista ja verestä osalliseksi kuin suumme vastaanottaa ehtoollisessa ulkonaiset merkit. Uskoamme kyllä lujitetaan ja vahvistetaan ehtoollisella, mutta sen tekevät ainoastaan ulkonaiset merkit, eivät meille ojennettava Kristuksen läsnäoleva tosi ruumis ja veri.

6. Sanotaan, että ehtoollisessa ainoastaan uskolle jaetaan kaukana poissa olevan Kristuksen ruumiin voima, vaikutus ja ansio ja että me siten tulemme osallisiksi hänen poissaolevasta ruumiistaan. Sakramentaalinen yhtymys (unio sacramentalis) on sen mukaan ymmärrettävä de analogia signi et signati; se siis tarkoittaa yhteyttä, joka perustuu leivän ja viinin sekä Kristuksen ruumiin ja veren välillä vallitsevaan yhtäläisyyteen.

7. Sanotaan, että kristuksen ruumis ja veri voidaan vastaanottaa ja nauttia ainoastaan hengellisellä tavalla, nimittäin uskomalla.

8. Opetetaan, että Kristus on taivaaseen astumisensa vuoksi ruumiillisesti sidoksissa ja sijoittunut tiettyyn taivaalliseen paikkaan. Siksi hänen ruumiinsa ei voi olla meidän luonamme ehtoollisessa, jota vietetään maan päällä, eikä hänen tarkoituksensa olekaan olla läsnä todellisesti ja olemuksellisesti, vaan hän on ehtoollisesta yhtä kaukana kuin taivas maasta. Muutamat sakramentin viholliset ovat pelkkää ilkeyttään, harhaoppiaan tukeakseen, väärentäneet lauseen oprotet Christum caelum accipere (Ap.t. 3:21) "Kristuksen tulee omistaa taivas". He ovat kirjoittaneet sen tilalle: orprtet Christum caelo capi. Sillä he tarkoittavat: taivaan täytyi sillä tavoin ottaa Kristus vastaan, omakseen, sisäänsä, ettei hänellä ole kykyä eikä halua millään lailla olla meidän luonamme maan päällä.

9. Sanotaan, ettei Kristus ole voinut eikä tahtonutkaan luvata eikä myöskään toteuttaa ruumiinsa ja verensä todellista, olemuksellista läsnäoloa ehtoollisessa, koska hänen omaksumansa ihmisluonnon ominaisuudet eivät siihen sovellu.

10. Opetetaan, ettei Kristuksen ruumiin läsnäolo ehtoollisessa perustu Kristuksen sanaan ja kaikkivaltiuteen vaan ihmisten uskoon. Sen vuoksi jotkut jättävät ehtoollista vietettäessä asetussanat lukematta. Me kyllä syystä torjumme ja hylkäämme paavilaisten konsekraation, jossa asetussanojen lukeminen ymmärretään papin teoksi ja sillä ajatellaan olevan voima saada sakramentti aikaan. Mutta toisaalta emme voi emmekä saa missään nimessä jättää ehtoollista vietettäessä asetussanoja lukematta. Asia on edellä selvitetty.

11. Sanotaan, ettei uskovien pidä luulla Kristuksen ruumiin olevan ehtoollisleivässä ja -viinissä, vaikka Kristus asetussanoissa niin sanoo, vaan heidän on käännettävä selkänsä ehtoollisleivälle ja uskollaan noustava taivaaseen, missä Herran Kristuksen ja hänen ruumiinsa ajatellaan olevan; siellä he muka saavat nauttia häntä.

12. Hylkäämme vielä sellaisenkin opetuksenkin, jonka mukaan nimikristityt eivät ehtoollisella saakaan Kristuksen ruumista ja verta vaan ainoastaan leipää ja viiniä. Nimikristityillä tarkoitetaan sellaisia epäuskoisia, katumattomia, kelvottomia kristittyjä, joilta puuttuu oikea, vilpitön, elävä ja pelastava usko.

Koska tällä taivaallisella aterialla on vain kahdenlaisia vieraita, nimittäin kelvollisia ja kelvottomia, me hylkäämme myös sellaisen erottelun, jonka mukaan osa kelvottomista, jumalattomat epikurolaiset ja Jumalan sanan pilkkaajat, joita kirkon ulkonaisessa yhteydessä on, eivät ehtoollista käyttäessään saakaan Kristuksen ruumista ja verta tuomioksi itselleen vaan nauttivat pelkkää leipää ja viiniä.

13. Opetetaan, ettei kelvollisuus perustu yksin tosi uskoon vaan myös ihmisen omaan valmistautumiseen.

14. Vielä opetetaan, että kelvottomien ehtoollisvieraiden tavoin myös oikein uskovat voivat nauttia sakramentin tuomiokseen, jos he tosin yhä edelleen ovat oikeassa, vilpittömässä ja elävässä uskossa, mutta eivät hyvästä aikomuksesta huolimatta ole riittävästi valmistautuneet.

15. Opetetaan, että ehtoollisaineiden näkyvää hahmoa (species), siunattua leipää ja viiniä, on palvottava.

Siitä sen sijaan ei kukaan muu kuin areiolainen harhaoppinen voi eikä aio kiistää, että meidän on hengessä ja totuudessa palvottava Kristusta itseään, tosi Jumalaa ja ihmistä. Me palvomme häntä, kun hän ehtoollisessa on todellisesti ja olemuksellisesti läsnä, ehtoollista totuuden mukaan käytettäessä, mutta me palvomme häntä aina muulloinkin, erityisesti hänen seurakuntansa kokoontuessa.

16. Me hylkäämme ja tuomitsemme myös kaikki uteliaan pilkkaavat ja herjaavat kysymykset ja jaaritukset, jotka kapernaumilaisen karkean lihallisella tavalla koskettelevat ehtoollisen yliluonnollisia ja taivaallisia salaisuuksia.

Monia muita oikeaa oppia vastaan sotivia oppeja (antitheses) on edellä torjuttu ja hylätty. Koska suppeus on ihanteemme, emme käy enää niitä toistamaan. Kaikki mahdolliset muut tuomittavat mielipiteet ja harhakäsitykset ovat yllä olevan selvityksen perusteella helposti harhoiksi tunnistettavissa ja leimattavissa. Mehän torjumme ja tuomitsemme kaiken, mikä ei sovi yhteen yllä esitetyn, Jumalan sanaan lujasti perustuvan opin kanssa, vaan on sen kanssa ristiriidassa ja sotii sitä vastaan.

8. Kristuksen persoona

Kun nimittäin tohtori Luhter sakramentin halveksijoita vastustaessaan oli horjumattomasti perustellut ehtoollisen asetussanoilla sitä oppia, että Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri todella ja olemuksellisesti ovat läsnä ehtoollisessa, zwingliläiset esittävät vastaväitteen: Jos Kristuksen ruumis olisi samalla kertaa sekä taivaassa että ehtoollisessa maan päällä, se ei voisi olla oikea, todellinen ihmisruumis. Sellainen majesteettisuus kuuluu yksin Jumalalle; Kristuksen ruumiiseen se ei voi sisältyä.

Tämän väitteen tohtori Luther on kertakaikkisesti kumonnut, kuten on luettavissa hänen pyhää ehtoollista käsittelevistä opetus- ja kiistakirjoituksistaan. Näihin teoksiin ja hänen oppia koskeviin kirjoihinsa yleensäkin me tunnustaudumme täten julkisesti.

Tohtori Lutherin kuoleman jälkeen eräät Augsburgin tunnustukseen yhtyneet teologit tosin aluksi varoivat siirtymästä julkisesti ja nimenomaisesti sakramentin halveksijoiden tunnustuksen kannalla Herran ehtoollisen opinkohdissa, mutta siitä huolimatta he ovat edustaneet juuri sitä käsitystä Kristuksen persoonasta, jonka perusteella sakramentin viholliset ovat ottaneet hävittääkseen Kristuksen ehtoollisesta hänen ruumiinsa ja verensä todellisen, olemuksellisen läsnäolon. He väittävät nimittäin, että Kristuksen persoonassa olevaan ihmisluontoon ei kuulu mitään sellaista, mikä ylittää ihmisluonnon luonnolliset, sen omaan olemukseen kuuluvat ominaisuudet tai on vastoin niitä. Lisäksi he ovat syyttäneet tohtori Lutheria ja kaikkia niitä, jotka noudattavat hänen oppiaan Jumalan sanan mukaisena, lähes kaikista muinaisajan kammottavista harhaopeista.

Selvittääksemme tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan perusteella ja yksinkertaisen kristillisen uskomme mukaisesti, sekä tehdäksemme siitä Jumalan armon avulla kerta kaikkiaan lopun me esitämme yksimielisenä oppinamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumalan Poika on erillinen, muista erottuva, kokonainen jumalallinen persoona. Hän on siis iankaikkisuudesta ollut Isän ja Pyhän Hengen kanssa tosi, olemuksellinen, täydellinen Jumala. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että hän ajan täyttyessä omaksui persoonansa ykseyteen myös ihmisluonnon. Tuloksena ei ollut kahta persoonaa tai kahta kristusta, vaan se, että nyt on olemassa Kristus Jeesus, yksi ainoa persoona, joka on sekä iankaikkinen tosi Jumala, syntynyt iankaikkisuudessa Isästä, että tosi ihminen, syntynyt ylistetystä Neitsyt Mariasta. Apostoli kirjoittaa tästä asiasta Room. 9:5: "Heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti."

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen yhdessä ainoassa jakamattomassa persoonassa on nyt kaksi eri luontoa, nimittäin jumalallinen, joka on olemassa iankaikkisuudesta, ja inhimillinen, jonka Jumalan Poika on ajassa omaksunut, niin että persoona silti on yksi ainoa. Nämä Kristuksen persoonan kaksi luontoa eivät ole toisistaan erotettavissa eivätkä toisiinsa sekoitettavissa, eikä toinen muutu toiseksi, vaan kumpikin luonto ja olemus pysyy ikuisesti omana itsenään Kristuksen persoonassa.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että niin kuin molemmat luonnot pysyvät sinä mitä ovat, sekoittumatta ja kaventumatta, niin ne myös kumpikin säilyttävät juuri sille luonnolle ja olemukselle kuuluvat ominaisuudet. Ne eivät milloinkaan menetä ominaisuuksiaan, eivätkä yhden luonnon olemukseen kuuluvat ominaisuudet milloinkaan vaihdu toisen luonnon ominaisuuksiksi.

Samalla me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että seuraavat ominaisuudet kuuluvat jumalalliselle luonnolle eivätkä milloinkaan voi kuulua ihmisluonnon olemukseen: kaikkivaltius, iankaikkisuus, äärettömyys, samanaikainen läsnäolo kaikkialla sinänsä luonnollisena eli luonnon ja sen luonnollisen olemuksen ominaisuutena, sekä kaiken tietäminen.

Ihmisluonnon ominaisuuksia taas ovat seuraavat, joista ei milloinkaan voi tulla jumalallisen luonnon ominaisuuksia: ruumiillisuus, luotuna oleminen, lihaa ja verta oleminen, äärellisyys, rajallisuus, kärsimys, kuolema, taivaaseen astuminen ja taivaasta tuleminen, paikasta toiseen siirtyminen, nälkä, jano, vilu, helteestä kärsiminen ja muut sellaiset seikat.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että ihmiseksitulon jälkeen Kristuksen kaksi luontoa eivät ole erillisiä, niin että kumpikin muodostaisi oman persoonansa. Luonnot ovat yhtyneet siten, että ne muodostavat yhden ainoan persoonan, jossa sekä jumalallinen luonto että omaksuttu inhimillinen luonto muodostavat persoonallisen ykseyden. Ihmiseksi tulemisen jälkeen Kristuksen persoona koostuu sekä hänen jumalallisesta luonnostaa että myös hänen omaksumastaan inhimillisestä luonnosta. Persona filii Dei incarnati oli ihmiseksi tulleen ja ihmislihan omaksuneen Jumalan Pojan persoona, Kristuksen persoona, ei olisi täydellinen ilman hänen ihmisyyttään, yhtä vähän kuin se olisi täydellinen ilman hänen jumaluuttaan. Kristus ei siis ole kaksi eri persoonaa vaan yksi ainoa persoona. Tätä totuutta ei muuta se, että hänessä havaitaan olevan sekoittumattomina kaksi eri luontoa, joilla kummallakin on olemuksensa ja ominaisuutensa.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että Kristuksessa oleva omaksuttu ihmisluonto yhä edelleen säilyttää luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa. Sen lisäksi se on kuitenkin persoonallisessa jumaluuteen yhtymisessä ja myöhemmin kirkastamisessa (glorificatio) ylennetty majesteetin, voiman ja vallan oikealle puolelle ylemmäksi kaikkea, mikä voidaan mainita ei ainoastaan tässä vaan (Ef. 1:21) tulevassakin maailmassa.

Sitä majesteettisuutta, johon Kristus on ylennetty ihmisyytensä puolesta, hän ei ole saanut vasta kuolleistanousemisen ja taivaaseenastumisen jälkeen. Se oli hänellä heti kun hän oli siinnyt äidin kohdussa ja tullut ihmiseksi; silloin tapahtui jumalallisen ja inhimillisen luonnon persoonallinen yhtymys. Tätä persoonallista yhtymystä ei saa ymmärtää väärin. Muutamat tulkitsevat sitä vertauksella: kuten kaksi lautaa liimataan yhteen, siten yhtyvät jumalallinen ja inhimillinen luonto. Se merkitsisi kuitenkin sitä, ettei niillä itse asiassa olisi mitään reaalista eli todellista yhteyttä keskenään. Tuollaista on ollut Nestorioksen ja (Paavali) Samosatalaisen harhaoppi ja kerettiläisyys Sudan ⁷⁷ ja Raitun presbyteerin Theodoroksen mukaan: (kreikkaa ...)hoc est, naturas omni modo incommunicabiles esse, "luonnoilla ei ole mitään keskinäistä yhtyettä". Sen mukaan luonnot siis pysyvät erillään ja muodostavat kaksi kristusta: toinen on varsinainen Kristus ja toinen Kristuksessa asuva Sana, Jumala.

Presbyteeri Theodoros kirjoittaa näin: Paulus quidam iisdem, quibus Manes, temprobus, Samosatenus quidem ortu, sed Antiochiae Syriae antistes, Dominum impie dixit nudum fuisse hominem, in quo Deus Verbum sicut et in singulis prohphetis habitavit, ac proinde duas naturas separatas et citra omnem prorsus inter se communionem in Christo esse, quasi alius sit Christus, alius Deus Verbum in ispo habitans. Se merkitsee: "Harhaoppisen Manin aikoihin eli muudan Paavali, syntyään samosatalainen, Syyrian Antiokian seurakunnan johtaja. Hän opetti herjaavasti, että Herra Kristus oli pelkkä ihminen, jossa Sana-Jumala asui niin kuin kaikissa profeetoissakin. Siksi hän oli vielä sitäkin mieltä, että jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat toisistaan kokonaan erillään eikä niillä Kristuksessa ole mitään keskinäistä yhteyttä. Kristus ja Sana-Jumala, joka hänessä asuu, eivät muka ole yksi ja sama."

Vastoin tätä kirottua kerettiläisyyttä kristillinen kirkko on aina yksinkertaisen vakaasti uskonut, että jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat Kristuksen persoonassa sillä tavoin yhtyneinä, että niiden välillä vallitsee todellinen yhteys. Luonnot eivät tosin sulaudu yhdeksi olemukseksi vaan yhdeksi persoonaksi, niin kuin tohtori Luther kirjoittaa. Tätä persoonallista yhtymystä ja yhteyttä ilmaisemaan vanhan kirkon opettajat ovat usein, sekä ennen että jälkeen Khalkedonin kirkolliskokouksen, käyttäneet sanaa mixtio, 'sekoittuminen', harkiten ja oikeassa merkityksessä. ⁷⁸ Tarpeen vaatiessa isiltä voidaan poimia lukuisia todisteita, ja niitä onkin runsaasti esillä meikäläisten kirjoissa. Persoonallista yhtymystä ja yhteyttä havainnollistamaan he käyttävät vertausta "ruumis ja sielu" tai "tulinen rauta" (anima et corpus, ferrum candens). Ruumis ja sielu, tuli ja rauta eivät ole yhtyneinä ainoastaan nimellisesti vaan todellisesti; kyseessä ei ole sanonta vaan täysi totuus; ei siis per phrasi aut modum loquendi aut verbaliter vaan vere et realiter. Silti ei tapahdu luontojen toisiinsa sekaantumista eikä yhdenvertaistumista (confusio et exaequatio naturarum). Jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhtymystä Kristuksen persoonassa ei voi verrata hunajan ja veden valmistumiseen simaksi, joka ei ole enää hunajaa ja vettä vaan sekoitejuomaa. Kristuksen persoonassa toteutuva jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhteys ja yhtymys on jotakin aivan muuta, jotakin ylevää ja sanoin kuvaamatonta. Sen yhtymyksen ja yhteyden perusteella Jumala on ihminen ja ihminen on Jumala. Luonnot ja ominaisuudet eivät kuitenkaan tällöin sekaannu toisiinsa, vaan kumpikin luonto säilyttää olemuksensa ja ominaisuutensa.

Tämä persoonallinen yhtymys tarkoittaa siis välttämättä luontojen todellista yhteyttä ja toteuttaa sen. Koko maailman synnin tähden ei siis ole kärsinyt ainoastaan inhimillinen luonto, jolle kärsimys ja kuolema ovat ominaisia, vaan itse Jumalan Poika on todella kärsinyt ja todella kuollut; tämä on yksinkertainen kristillinen uskomme. Jumalan Poika on kärsinyt omaksumassaan ihmisluonnossa, vaikka jumalallinen luonto ei voi kärsiä eikä kuolla. Tohtori Luther on tätä kysymystä selvittänyt perusteellisesti Suuressa tunnustuksessaan pyhästä ehtoollisesta. ⁷⁹ Siinä hän vastustaa Zwinglin herjaavaa alloiosis-oppia, jonka mukaan puhe yhdestä luonnosta voi tarkoittaa toista. Sen opin hän on kironnut ja viskannut helvetin kuiluun kuin ainakin Perkeleen naamarin.

Vanhan kirkon opettajat ovat tätä salaisuutta selvittäessään käyttäneet rinnakkain kahta sanaa (kreikkaa koivwia) ja (kreikkaa evwtig), communio ja unio, 'yhteys' ja 'yhtymys', siten että sanat ovat selittäneet toisiaan. Niin menettelevät Ireaneus (IV, 37), Athanasios (Epistola ad Epictetum), Hilarius (De Trinitate IX), Basileios, Gregorios Nyssalainen Theodoretoksen mukaan ja Johannes Damaskolainen (III 19). ⁸⁰

Kristuksessa toteutuneeseen jumalalliseen ja inhimilliseen luonnon yhteyteen ja yhteyteen perustuu se, että me yksinkertaisen kristillisen uskomme mukaisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme kaiken, mitä puhutaan Kristuksen inhimillisen luonnon majesteettisuudesta hänen istuessaan kaikkivaltiaan Jumalan voiman oikealla puolella. Kaikki se olisi turhaa, perätöntä puhetta, jos luonnoilla ei olisi yhtymystä ja yhtyettä Kristuksen persoonassa realiter, teossa ja totuudessa.

Luontojen persoonalliseen yhtymykseen ja yhteyteen perustuu se, että suuresti ylistetty Neitsyt Maria ei synnyttänyt pelkkää ihmistä, vaan sellaisen ihmisen, joka enkelin todistuksen mukaan todella on Korkeimman Jumalan Poika. Jo (Luuk. 1:32) äidinkohdussa hän osoitti jumalallisen majesteettinsa siinä, että neitsyt synnytti hänet neitsyyttänsä menettämättä. Maria on todella Jumalan äiti, mutta on silti säilynyt neitsyenä. ⁸¹

Luontojen yhtymys ja yhteys olivat myös kaikkien Kristuksen ihmetekojen edellytyksenä. Kristus ilmaisi siten jumalallisen majesteettinsa mielensä mukaan, milloin ja miten tahtoi, ei vasta ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen, vaan jo alennuksen tilassa. Niin tapahtui (Joh. 2:1-11) Galilean Kaanan häissä, samoin temppelissä, jossa Jeesus kaksitoistavuotiaana (Luuk. 2:41-52) oli oppineiden parissa, puutarhassa, jossa yksi sana kaatoi (Joh. 18:6) viholliset maahan, sekä kuolemassa, joka ei ollut tavallisen ihmisen kuolema vaan jolla ja jossa voitettiin synti, kuolema, Perkele, helvetti ja ikuinen kadotus. Tähän ei inhimillinen luonto olisi pystynyt, ellei se olisi yhtynyt persoonalliseen yhteyteen jumalallisen luonnon kanssa.

Samasta syystä ihmisluonto on kuolleista nousemisen jälkeen korotettu korkeammalle kuin mikään luotu taivaassa ja maan päällä. Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että Kristus on kyllä täysin vapautunut orjan muodosta, mutta ihmisluonnosta hän ei ole luopunut, vaan se on hänellä iankaikkisesti. Myös omaksumassaan ihmisluonnossa Kristus on asetettu täydellisesti omistamaan jumalallinen majesteetti ja käyttämään sitä. Tosin tämä majesteetti kuului hänelle jo äidin kohdussa, aina sikiämisestä saakka, mutta hän "tyhjensi itsensä" siitä, kuten (Fil. 2:7) apostoli sanoo. Tohtori Luther selittää ⁸² sen merkitsevän, että Kristus alentumisen tilassa ollessaan salasi valtansa ja käytti sitä vain joskus, milloin halusi. Mutta nyt hän ei ole vain taivaassa, niin kuin muut pyhät, vaan apostolin todistuksen mukaan (Ef. 4:10) hän on astunut kaikkia taivaita ylemmäksi. Hän täyttää totisesti kaiken, on läsnä kaikkialla ja hallitsee ei ainoastaan (Ps. 8:2,7) Jumalana vaan myös ihmisenä. Hänen valtansa ulottuu merestä (Ps. 93:1 ss.) mereen ja maan äärestä toiseen, niin kuin profeetat ennustavat ja (Sak. 9:10) apostolit todistavat. Kaikkialla hän on vaikuttanut apostolien (Mark. 16:20) mukaan ja vahvistanut heidän sanansa sitä seuraavien merkkien avulla. Ei se ollut maallista vaikuttamista vaan, niin kuin tohtori Luther sanoo, ⁸³ Jumalan oikean käden työtä. "Jumalan oikealla puolella" ei tarkoita taivaallista paikkaa, kuten sakramentin halveksijat väittävät ilman yhtäkään raamatullista perustetta. Jumalan "oikea käsi" on Jumalan kaikkivaltias voima. Se täyttää taivaat ja maan. Sitä voimaa käyttämään Kristus on asetettu ihmisenä realiter, teossa ja totuudessa, sine confusione et exaequatione naturarum, luontojen sekoittumatta ja yhdenvertaistumatta, mitä olemukseen ja sen ominaisuuksiin tulee. Tällä saamallaan voimalla hän kykenee olemaan ja todella on läsnä pyhässä ehtoollisessa, jolle hän ohjaa meitä sanallaan. Hän on läsnä ruumiissaan ja veressään testamenttinsa sanan voimasta. Kukaan muu ihminen ei siihen kykenisi, sillä kukaan ei ole samalla tavalla yhdistynyt jumalallisen luonnon kanssa, ketään ei ole asetettu sellaiseen jumalalliseen kaikkivaltiuteen, majesteettiin ja voimaan. Ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, Marian pojassa, on tapahtunut kummankin luonnon persoonallinen yhtymys. Jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhtyneet, niin että "hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti" Kol. 2:9. Persoonallisen yhtymyksen tuloksena luontojen välillä vallitsee sellainen ylevä, syvällinen ja sanoin lausumaton yhteys, että pyhän Pietarin (1 Piet. 1:12) todistuksen mukaan enkelitkin ihmettelevät sitä ja halajavat siihen katsahtaa. Kaikkea tätä aiomme vähän myöhemmin selvittää kohta kohdalta ja hieman monisanaisemmin.

Tähän mennessä on selvitetty käsitettä unio personalis. Se tarkoittaa, että jumalallinen ja inhimillinen luonto yhtyvät toisiinsa Kristuksen persoonassa, niin että niillä on olemuksellinen keskinäinen yhteys, ei vain nimellisesti vaan teossa ja totuudessa, kuitenkin siten, että mitään sekoittumista tai yhdenvertaistumista ei tapahdu. Tältä perustalta nousee oppi nimeltä communicatio idiomatum, luonnoille kuuluvien ominaisuuksien todellinen yhteys. Sitä on käsiteltävä seuraavaksi.

Epäilemättä pitää paikkansa lause: propria non egrediuntur sua subiecta. Se tarkoittaa, että jokainen luonto säilyttää olemukselliset ominaisuutensa. Näitä ei siis voi siirtää luonnosta toiseen niin kuin vettä voi kantaa astiasta toiseen. Mistään ominaisuuksien yhteydestä ei siis voisi olla kysymystäkään, ellei mainittu luontojen yhtymys eli yhteys Kristuksen persoonassa olisi todellinen. Tämä opinkohta on Pyhää Kolminaisuutta koskevan jälkeen suurin salaisuus, mitä taivaassa ja maan päällä on. Paavali sanoo: "Tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: se että Jumala on ilmestynyt lihassa" 1 Tim. 3:16. Apostoli Pietari todistaa selvin sanoin, että mekin, joissa Kristus vain armosta asuu, sen ylevän salaisuuden vuoksi tulemme Kristuksessa (2 Piet. 1:4) "jumalallisesta luonnosta osallisiksi". Kuinka ihmeellinen onkaan silloin se yhteys jumalalliseen luontoon, josta apostoli sanoo: (Kol. 2:9) "Kristuksessa asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti." Sehän merkitsee, että Jumala ja ihminen ovat yksi ainoa persoona.

On perin tärkeää, että oppia kummankin luonnon ominaisuuksien yhteydestä (de communicatione idiomatum) käsitellään ja selvitetään täsmällisesti eritellen. Kristuksen persoonaa sekä sen luontoja ja ominaisuuksia koskevat lausumat (propositiones vel praedicationes) ovat nimittäin eriluonteisia. Jos niitä ei käytetä täsmällisesti, opetuksesta tulee sekavaa ja yksinkertainen lukija joutuu helposti harhaan. Nyt alkavaa esitystä on siis syytä seurata erittäin huolellisesti. Selvyyden vuoksi keskitymme kolmeen pääkohtaan.

Ensiksi. Kristuksella on kaksi eri luontoa olemuksineen ja ominaisuuksineen, ja ne pysyvät muuttumattomina ja sekoittumattomina. Molemmat luonnot yhdessä muodostavat kuitenkin yhden ainoan persoonan. Tästä syystä yhden luonnon ominaisuudet eivät kuulu yksinomaan sille luonnolle, vaan koko persoonalle, joka on sekä Jumala että ihminen, sanottakoon häntä sitten Jumalaksi tai ihmiseksi.

In hoc genere, tätä ilmaisutapaa käytettäessä, ei persoonalle kuulumisesta kuitenkaan seuraa, että sama seikka kuuluisi kummankin luonnon ominaisuuksiin, vaan aina on selvästi sanottava, kumman luonnon myötä jokin ominaisuus kuuluu persoonalle. Niinpä Jumalan Poika on "lihan puolesta syntynyt Daavidin siemenestä" (Room. 1:3). "Kristus kuoletettiin lihassa" ja "on kärsinyt lihassa" (1 Piet. 3:18;1 Piet. 4:1).

Salaiset ja julkiset sakramentin halveksijat osaavat kuitenkin piilottaa turmiollisen harhaoppinsa näiden sanojen alle: "Se mikä on ominaista yhdelle luonnolle, kuuluu koko persoonalle." He puhuvat kyllä koko persoonasta, mutta tarkoittavat silti vain toista luontoa. He sulkevat kokonaan pois toisen luonnon esimerkiksi siten, että muka ainoastaan inhimillinen luonto on kärsinyt meidän puolestamme. Tahdomme nyt esittää tohtori Lutherin omat sanat Zwinglin alloiosis-käsitteestä, jotta Jumalan kirkko mahdollisimman hyvin varjeltuisi siltä harhaopilta. Luther kirjoittaa Suuressa tunnustuksessaan pyhästä ehtoollisesta seuraavasti: ⁸⁴

"Nimitystä alloiosis Zwingli käyttää siitä, että Kristuksen jumaluudesta sanotaan jotakin, mikä kuuluukin hänen ihmisyyteensä - tai päinvastoin. Kun esimerkiksi sanotaan: 'Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?' Luuk. 24, Zwingli sujauttaa 'Kristuksen' tilalle 'inhimillisen luonnon'. Varo, varo alloiosista! Se on Perkeleen naamari, sanon minä. Se kyllä keittää lopulta kokoon sellaisen kristuksen, jonka mukaan minä en tahdo kristityn nimeä kantaa: Kristus ei muka ole muuta eikä kärsimisellään ja koko elämällään saa muuta aikaan kuin kuka tahansa pyhä ihminen. Jos näet suostun uskomaan, että minun puolestani on kärsinyt ainoastaan inhimillinen luonto, on minulla siinäkin vapahtaja: itse hän on vapahtajan tarpeessa! En todellakaan pysty sanomaan, mihin Perkele alloiosiksellaan pyrkii."

Vähän alempana: "Alloioskiksen isoäiti on rouva Järki, se vanha noita-akka. Jos se sanoo: 'Eihän jumaluus voi kärsiä eikä kuolla', sinun tulee vastata: 'Puhut aivan totta. Koska jumaluus ja ihmisyys Kristuksessa kuitenkin muodostavat yhden persoonan, johtuu Raamatun mukaan persoonallisesta ykseydestä, että kaikki, mikä tapahtuu inhimilliselle luonnolle, tapahtuu jumalallisellekin ja päinvastoin.' Näin todella on. Sinun täytyy myöntää, että tämä persoona - Kristus - kärsii ja kuolee. Mutta kun persoona on tosi Jumala, on oikein sanoa, että Jumalan Poika kärsii. Sillä vaikka niin sanoakseni osa ei kärsikään, nimittäin jumaluus, kärsii kuitenkin se persoona, joka on Jumala, nimittäin toiselta osaltaan, ihmisyyden puolesta. Totuus on, että Jumalan Poika on ristiinnaulittu meidän puolestamme, siis sama persoona, joka on Jumala. Juuri se sama persoona, toistan vielä kerran, on ihmisenä ristiinnaulittu."

Ja vielä alempana: "Jos Zwinglin opettama alloiosis pätee, silloin Kristuksen on pakko olla kaksi eri persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Zwinglihän panee kärsimyksestä puhuvat lauselmat koskemaan yksistään inhimillistä luontoa ja väittää, ettei niillä ole mitään tekemistä jumaluuden kanssa. Jos teot jaetaan kahteen eri ryhmään, on persoonakin jaettava kahtia, sillä sekä tekeminen että kärsiminen ovat persoonan asia, ei luontojen. Persoonahan kaiken tekee ja kärsii, milloin toisen, milloin toisen luonnon puolesta. Oppineet sen kyllä tietävä varsin hyvin. Juuri siksi me olemme siinä vakaumuksessa, että Herramme Kristus on Jumala ja ihminen yhtenä persoonana, niin että luontoja ei sekoiteta eikä persoonaa jaeta osiin (non confundendo naturas nec dividendo personam)."

Teoksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkoista tohtori Luther kirjoittaa: ⁸⁵ "Meidän kristittyjen tulee tietää, että jos Jumala ei ole painona toisessa vaakakupissa, me kuppeinemme kyllä painumme pohjaan saakka. Tarkoitan, että me olemme tuhon omat, jos puolestamme on kuollut vain ihminen, ei Jumala. Mutta jos toisessa vaakakupissa on 'Jumalan kuolema' ja 'Jumala kuolleena', silloin se painuu alas ja me lennähdämme ylös, kun kuppimme olisi tyhjä. Jumala pääsee sitten kyllä ylös takaisin, hän kyllä pääsee poiskin vaakakupistaan. Mutta vaakakuppiin hän ei olisi voinut istuutua, ellei hän olisi tullut kaltaiseksemme ihmiseksi, niin että voidaan puhua Jumalan kuolleena olemisesta, Jumalan piinasta, Jumalan verestä ja Jumalan kuolemasta. Omassa luonnossaan Jumala ei voi kuolla. Mutta nytpä Jumala ja ihminen ovat yhtyneet yhdeksi persoonaksi, niin että meillä on täysi oikeus puhua Jumalan kuolemasta silloin kun se ihminen kuolee, joka on Jumalan kanssa yhtä eli yksi persoona."

On siis aivan ilmeisesti väärin sanoa tai kirjoittaa, että sellaiset sanonnat kuin "Jumala on kärsinyt" ja "Jumala on kuollut" ovat pelkkiä sanoja (praedicatio verbalis) eikä täyttä totta. Yksinkertainen kristillinen uskomme todistaa, että ihmiseksi tullut Jumalan Poika on kärsinyt ja kuollut puolestamme ja lunastanut meidät verellään.

Toiseksi. Kun Kristus hoitaa virkaansa, ei hänen persoonansa toimi eikä vaikuta vain yhdessä luonnossa, ei vain yhden luonnon myötä, kautta tai mukaisesti, vaan kummassakin luonnossaan, kummankin luontonsa myötä ja kautta. Khalkedonin kirkolliskokous ilmaisi asian niin, että toinen luonto vaikuttaa toisen yhteydessä kaiken mikä on kummallekin ominaista. Kristus on siis välimiehemme, lunastajamme, kuninkaamme, ylipappimme, päämme, paimenemme jne. kummankin luontonsa puolesta, ei ainoastaan toisen, joko jumalallisen tai inhimillisen. Tätä oppia on toisaalla käsitelty perusteellisemmin.

Kolmanneksi. Eri kysymys on, onko luonnoilla Kristuksessa persoonaksi yhtyneinä ainoastaan luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa; yllä on jo todettu, että ne säilyttävät mainitut ominaisuudet. Sitä kysymystä on käsiteltävä erikseen.

Koska Jumalassa ei tapahdu muutosta (Jaak. 1:17), ei myöskään Kristuksen jumalallinen luonto ole ihmiseksi tulemisessa muuttunut. Sen olemuksesta ja ominaisuuksista ei ole mitään hävinnyt eikä niihin ole tullut mitään lisää. Ihmiseksitulo ei ole vähentänyt eikä lisännyt jumalallista luontoa sinänsä.

Toisin on omaksutut ihmisluonnon laita. Tosin muutamat ovat väittäneet, että Kristuksen persoonassa oleva ihmisluonto omistaa jumaluuteen yhtyneenäkin ainoastaan ne luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuudet, (Hepr. 2:17) joilta hän on kaikessa veljiensä kaltainen. Heidän mielestään ei Kristuksen inhimillisen luonnon ominaisuuksiin saa eikä voi lukea mitään, mikä poikkeaa ihmisluonnon tavallisista ominaisuuksista tai ylittää ne, vaikka Raamattu niin todistaakin. Sellainen käsitys on kuitenkin petollinen ja väärä. Jumalan sana osoittaa tämän niin selvästi, että heidän omat liittolaisensakin nykyään torjuvat ja hylkäävät heidän harhaoppinsa.

Pyhä Raamattu ja sen perusteella vanhan kirkon opettajat todistavat, että Kristuksen ihmisluonto on persoonallisesti yhtynyt hänen jumalalliseen luontoonsa siten, että se on luovuttuaan orjan muodosta ja alennuksen tilasta kirkastettuna korotettu Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella. Tällöin se on luonnollisten, olemuksensa kuuluvien, pysyvien ominaisuuksiensa lisäksi saanut erityisiä, korkeita, suuria, yliluonnollisia, tutkimattomia, sanoin lausumattomia, taivaallisia etuuksia (praerogativae): majesteetin, kirkkauden, voiman ja vallan ylitse kaiken, (Ef. 1:21) mitä voidaan mainita tässä ja vielä tulevassakin maailmassa. Kristuksen ihmisluontoakin tarvitaan hänen virkansa toimintoihin sen ominaislaadun mukaisesti. Sen vaikutusvoima (efficacia) ei kuitenkaan rajoitu sen luonnollisiin, olemuksellisiin ominaisuuksiin ja niiden vaikutusalueeseen. Vaikutusvoima perustuu pääasiassa siihen majesteettiin, kirkkauteen, voimaan ja valtaan, jonka se on saanut persoonallisessa yhtymyksessä, kirkastamisessa ja korotuksessa.

Tätä tuskin vastustajatkaan uskaltavat enää kieltää. Silti he esittävät sen tapaisia vastaväitteitä, että Kristuksen ihmisluonto on ainoastaan varustettu ja kaunistettu samanlaisilla lahjoilla kuin pyhien ihmistenkin luonto, siis luoduilla lahjoilla (finitae qualitates). Omien ajatustensa ja todistelujensa (argumentationes) perusteella he muka kykenevät mittaamaan ja laskemaan, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta Kristuksen inhimilliselle luonnolle sen lakkaamatta olemasta oma itsensä.

Paras, varmin ja turvallisin tapa ratkaista tämä kiistakysymys perustuu siihen, että Herra Jeesus Kristus tietää itse parhaiten ja oikeimmin, mitä Kristus on omaksumansa ihmisluonnon puolesta saanut persoonallisessa yhtymyksessä, kirkastamisessa ja korotuksessa. Hän tietää senkin, mikä on hänen omaksumalleen inhimilliselle luonnolle mahdollista luonnolle itselleen kuuluvien ominaisuuksien lisäksi, luonnon silti lakkaamatta olemasta oma itsensä. Kristus taas on sanassaan ilmoittanut tästä kaikesta niin paljon, kuin meidän on siitä tarpeen tietää tämän elämän aikana. Jos nyt Raamattu tässä kysymyksessä selvästi ja lujasti todistaa jotakin, meidän on se yksinkertaisesti pidettävä totena. Emme siis saa ruveta väittämään, ettei tämä tai tuo ole Kristuksessa olevalle ihmisluonnolle mahdollista.

Totta sekin on, kun sanotaan, että Kristuksen ihmisluonto sellaisenaan omistaa ne luodut lahjat, jotka sille on annettu ja joista se on tehty osalliseksi. Mutta ne eivät ole vielä ollenkaan sama asia kuin se majesteetti, jonka Raamattu ja sen perusteella vanhan kirkon isät sanovat kuuluvan Kristuksen omaksumalle inhimilliselle luonnolle.

Eläväksi tekeminen, kaiken tuomio- ja muun vallan omistaminen taivaassa ja maan päällä, kaiken hallussaan pitäminen, kaiken alistaminen, synneistä puhdistaminen jne. eivät ole mitään "luotuja lahjoja" vaan äärettömiä, yksin Jumalalle kuuluvia asioita. Raamatun sanan mukaan kaikki tämä on kuitenkin annettu ja uskottu Kristuksen, ihmisen huostaan: Joh. 5:21, 27; Joh. 6:39 s. Matt. 28:18; Dan. 7:14; Joh. 3:31, 35; Joh. 13:3; Matt. 11:27; Ef. 1:22; Hepr. 2:8; 1 Kor. 15:27; Joh. 1:3, 10, 51.

Seuraavat kolme vahvaa, kumoamatonta argumenttia eli perustetta todistavat, että tätä huostaan antamista ei ole ajateltava ainoastaan persoonaan kuuluvaa jumalallista luontoa tarkoittavaksi, siis sanontana (per phrasin aut modum loquendi). Kyllä se tarkoittaa Kristuksen omaksumaa inhimillistä luontoa.

1. Koko vanha oikeauskoinen kirkko piti kiinni säännöstä: Jos Raamattu todistaa, että Kristus on saanut jotakin tässä ajassa, se ei tarkoita hänen jumalallista luontoaan. Jumaluuden puolesta hän oli omistanut kaiken jo ikuisuudesta asti. Raamattu kertoo hänen persoonansa ajassa saaneen jotakin nimenomaan omaksuttua ihmisluontoa ajatellen (ratione et respedtu humanae naturae).

2. Raamattu todistaa selvästi, että valta tehdä eläväksi ja tuomita on annettu Kristukselle sen tähden, että hän on Ihmisen Poika, lihaa ja verta. Joh. 5:21 ss.;Joh. 6:39 s.

3. Raamattu ei puhu yleisesti inhimillisesti luonnosta, kun se sanoo: "Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikista synneistä" 1 Joh. 1:7. Johannes ei tarkoita ainoastaan kertakaikkista ristillä hankittua ansiota vaan puhuu tässä siitä, että meitä ei vanhurskauttamisessa puhdista pelkkä Kristuksen jumalallinen luonto vaan myös hänen verensä. Veri puhdistaa meidät kaikista synneistä todellisesti (per modum efficaciae). Joh. 6:48-58 sanoo niin ikään elämää antavaksi ruuaksi Kristuksen lihaa. Efesoksen kirkolliskokous onkin siitä päätellyt, että Kristuksen lihalla on voima tehdä eläväksi. Meikäläisten teoksissa esitetään tästä opinkohdasta lukuisia ihania todisteita, jotka on poimittu vanhan oikeauskoisen kirkon perinteestä.

Meidän on siis välttämättä uskottava, että Kristus on saanut sen voiman ihmisenä eli että se on annettu ja uskottu Kristuksen omaksuman inhimillisen luonnon huostaan, koskapa Raamattu niin opettaa. Mutta luonnot ovat, kuten sanottu, yhtyneet Kristuksessa siten, että ne eivät ole sekoittuneet keskenään eikä toinen ole muuttunut toiseksi. Kumpikin luonto säilyttää luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa, niin ettei toisen ominaisuuksista ikinä tule toisen ominaisuuksia. Tämä oppi on myös oikealla tavalla selvitettävä, ja sitä on varjeltava tarkoin kaikilta harhaoppisilta tulkinnoilta.

Me emme esitä mitään uutta, omaperäistä oppia vaan omaksumme ja toistamme niitä selityksiä, joita vanha oikeauskoinen kirkko on tästä asiasta antanut Pyhään Raamattuun vankasti nojautuen. Jumalallinen voima, elämä, valta, majesteetti ja kirkkaus on annettu Kristuksen omaksumalle inhimilliselle luonnolle. Tätä ei saa sekoittaa siihen, että Isä on ikuisuudessa antanut Pojalleen osallisuuden olemukseensa ja kaikkiin jumalallisiin ominaisuuksiinsa, niin että Kristus jumalallisen luontonsa puolesta on samaa olemusta kuin Isä ja Jumalan vertainen. Kristus on näet ainoastaan jumalallisen luonnon kannalta Isän vertainen, omaksumansa inhimillisen luonnon kannalta hän on Jumalaa, Isää alempi. Tästä seuraa eittämättä, että me emme väitä Kristuksessa tapahtuvan luontojen sekoittumista, samanvertaistumista emmekä kaventumista (confusio, exaequatio, abolitio). Esimerkiksi voima tehdä eläväksi kuuluu Kristuksen lihalle, mutta ei olemuksellisena ominaisuutena niin kuin se kuuluu hänen jumalalliseen luontoonsa.

Puheena oleva kommunikaatio eli osallisuuden antaminen ei tarkoita myöskään jumalallisen luonnon ominaisuuksien luonnollista eli olemuksellista vuodattamista inhimilliseen luontoon, niin että Kristuksen ihmisyys omistaisi ne sinänsä, erillään jumaluudesta. Siinä ei Kristuksen inhimillinen luonto ole myöskään luopunut luonnollisista, olemuksellisista ominaisuuksistaan, niin että se olisi joko muuttunut jumaluudeksi tai sinänsä tullut saamiensa ominaisuuksien perusteella jumaluuden vertaiseksi. Ei tarkoiteta sitäkään, että kummankin luonnon luonnolliset, olemukselliset ominaisuudet ja vaikutukset nyt olisivat samoja tai edes samanvertaisia. Kaikki sellaiset harhaopithan on vanhan kirkon tunnustetuissa kirkolliskokouksissa hylätty ja tuomittu. Nullo enim modo vel facienda vel admittenda est aut conversio aut confusio aut exaequatio sive naturarum in Christo sive essentialium proprietatum. Se merkitsee: Ei ole missään tapauksessa edustettava eikä hyväksyttävä sellaista käsitystä, että Kristuksen luonnot tai niiden olemukselliset ominaisuudet olisivat vaihdettavissa tai sekoitettavissa toisiinsa tai että niitä olisi pidettävä samanvertaisina.

Käsitteitä realis communicatio, realiter communicari (todellinen osalliseksi tekeminen ja yhteys) ei milloinkaan pidä sekoittaa käsitteisiin physica communicatio vel essentialis transfusio (olemuksellinen, luonnonomainen yhteys tai vuodattaminen, jossa eri luonnot sekoittuvat yhdeksi olemukseltaan ja sen oleellisilta ominaisuuksilta), kuten muutamat ovat kavalasti ja ilkeämielisesti vastoin omaatuntoaan tehneet saadakseen siten puhtaan opin näyttämään epäilyttävältä. Realis communicatio on ymmärrettävä verbalis communicatio vastakohdaksi; edellistä sanontaa käyttämällä olemme vastustaneet sellaisten ihmisen oppia, jotka sanovat että kyseessä on vain phrasis et modus loquendi, pelkkä sanonta, titteli ja nimitys. Tätä verbaalista kommunikaatiota he ovat korostaneet siinä määrin, etteivät ole halunneet tietääkään mistään muusta yhteydestä. Selvittääksemme Kristuksen majesteettia totuudenmukaisesti olemme puhuneet reaalisesta kommunikaatiosta. Näin olemme tahtoneet saada selväksi, että luontojen yhteys on jotakin todellista mutta ei millään muotoa niiden ja niiden olemuksellisten ominaisuuksien sekoittumista.

Yhdessä vanhan oikeauskoisen kirkon kanssa me uskomme ja opetamme Pyhän Raamatun pohjalta laaditun selvityksen mukaisesti, että inhimillinen luonto on Kristuksessa tullut osalliseksi majesteetista persoonallisessa yhtymyksessä. Koska Kristuksessa asuu jumaluuden koko täyteys (Kol. 2:9) - ei niin kuin muissa pyhissä ihmisissä tai enkeleissä vaan - ruumiillisesti, omassa ruumiissaan, jumaluus loistaa omaksumassaan inhimillisessä luonnossa kaikessa majesteettisuudessaan, voimassaan, kirkkaudessaan ja vaikuttavuudessaan tahtonsa mukaan eli milloin ja miten tahtoo. Inhimillisessä luonnossaan, sen myötä ja kautta Kristus todistaa, osoittaa ja toteuttaa jumalallista voimaansa, kirkkauttaan ja vaikutustaan niin kuin sielu ruumissa tai tuli hehkuvassa raudassa. Koko vanha kirkko on selventänyt tätä oppia tämäntapaisilla vertauksilla, niin kuin aikaisemmin olemme todenneet. Alentumisen aikana majesteettisuus pysyi salattuna, mutta nyt, kun Kristus on luopunut orjan muodosta, se loistaa täydellisenä, väkevänä ja julkisena kaikille taivaan ja maan pyhille. Iankaikkisessa elämässä mekin saamme katsella hänen kirkkauttaan kasvoista kasvoihin (Joh. 17:24 1 Kor. 13:12)

Kristuksella on siis muuttumatta ainutlaatuinen jumalallinen kaikkivaltius, voima, majesteetti ja kirkkaus, se joka on yksinomaan jumalalliselle luonnolle ominainen. Se loistaa, näkyy ja ilmenee täydellisenä, mutta vain milloin tahtoo, Kristuksen omaksumassa, sitten korotetussa luonnossa, sen myötä ja kautta. Ei hehkuvalla raudalla ole kahdenlaista valaisemisen ja polttamisen kykyä, vaan valaisemis- ja polttamiskyky ovat yksin tulen ominaisuuksia. Mutta rautaan yhtyneenä tuli näyttää ja osoittaa valaisemis- ja polttamiskykynsä hehkuvassa raudassa, sen myötä ja välityksellä. Niinpä on hehkuvalla raudallakin yhtymyksen johdosta kyky valaista ja polttaa. Silti eivät tulen ja raudan luonnolliset ominaisuudet ja olemus ole muuttuneet miksikään.

Sanotun perusteella me ymmärrämme ne Raamatun kohdat, jotka todistavat, että inhimillinen luonto on Kristuksessa korotettu jumalalliseen valtaan. Jumalan Pojan jumalalliselle luonnolle ominainen majesteettisuus ei Ihmisen Pojan persoonassa kuulu pelkästään hänen jumalalliselle luonnolleen. Majesteettisuus ei myöskään kuulu Kristuksen inhimilliseen luontoon ainoastaan siten, että hänen inhimillinen luontonsa olisi yhteydessä siihen vain nimellisesti (per phrasin et modum loquendi), ei todellisesti, eli että kyseessä olisi vain sanonta, ei itse asia.

Jumalan olemus on henkinen ja jakamaton, ja siksi hän on kaikkialla, kaikissa luoduissa. Missä hän sitten onkin, siellä hän on kaikessa majesteettisuudessaan. Erityisesti tämä koskee uskovia ja pyhiä, joissa hän asuu. Voitaisiin siis täydellä syyllä sanoa, että koko luomakunnassa, missä Jumala on, ja erityisesti uskovissa pyhissä, joissa Jumala asuu, jumaluuden koko (Kol. 2:9; 2.3) täyteys asuu ruumiillisena; kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat siellä kätkettyinä. Voitaisiin myös sanoa, että uskoville annetaan kaikki valta taivaassa ja maan päällä, sillä heille annetaan Pyhä Henki, jolla on kaikki valta. Kaikki tämä olisi seurauksena, jos ei tehtäisi eroa Kristuksen inhimillisen luonnon ja muiden pyhien ihmisten välillä eli jos Kristukselta riistettäisiin hänen majesteettisuutensa, jonka hän ihmisenä eli ihmisluonnossaan on saanut poikkeuksellisessa, kaikki luodut olennot ohittavassa määrin.

Mutta yksikään muu luotu olento ei voi eikä saa sanoa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Näin ei sano kukaan ihminen eikä enkeli. On totta, että Jumala on pyhissä jumaluutensa koko täyteydessä, koska hän ei sitä ilman voi ollakaan. Mutta se ei asu heissä ruumiillisesti eikä ole heissä yhtynyt ihmisyyden kanssa yhdeksi persoonaksi niin kuin Kristuksessa. Persoonallisesta yhtymyksestä johtuu, että Kristus ihmisenäkin sanoo: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä" Matt. 28:18. Samoin on ymmärrettävä seuraavat kohdat. Joh. 13:3: "Kun Kristus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen käsiinsä...". Kol. 2:9: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti." (Ps. 8:6) "Kirkkaudella ja kunnialla sinä hänet seppelöitsit ja sinä panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkojensa alle." "Asettaessaan kaikki hänen valtansa alle hän ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta" Hepr. 2:7-10. "Tietenkään ei ole alistettu se, joka on alistanut kaiken hänen allensa" 1 Kor. 15:27.

Me emme suinkaan usko, opeta emmekä tunnusta, että Jumalan majesteettisuus kaikkine ominaisuuksineen olisi sillä tavoin vuodatettu Kristuksen inhimilliseen luontoon, että jumalallinen luonto siitä olisi menettänyt voimaansa tai luovuttanut pois jotakin omastaan. Emme myöskään opeta, että hänessä oleva ihmisluonto sinänsä omassa substanssissaan ja olemuksessaan, erillään Jumalan Pojan luonnosta ja olemuksesta, olisi saanut yhdenvertaisen majesteettisuuden kuin jumaluudella on. Tähän ei sovellu kuva, jossa mukaan vettä, viiniä tai öljyä kaadetaan astiasta toiseen. Ihmisluonnossa, yhtä vähän kuin missään muussakaan luontokappaleessa taivaassa ja maan päällä ei sillä tavoin ole tilaa Jumalan kaikkivaltiudelle, että ihmisluonto sinänsä voisi tulla kaikkivaltiaaksi tai omistaa kaikkivaltiuteen kuuluvia ominaisuuksia. Jos muuta väitetään, kielletään se, että Kristuksella oli inhimillinen luonto, ja luullaan sen tyystin muuttuneen jumaluudeksi. Se taas on vastoin kristillistä uskoamme sekä kaikkien profeettojen ja apostolien opetusta.

Me sen sijaan uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Isä Jumala on ihmisluonnon omaksuneelle rakkaalle Pojalleen, Kristukselle, antanut Henkensä, mutta ei "mitalla" niin kuin muut pyhät (Joh. 3:34) ovat saaneet Hengen lahjoja. Tätä tarkoittaa hänen nimensä Messias, Voideltu. Jumaluuden kannalta hän on nimittäin samaa olemusta kuin Pyhä Henki. Ihmisluonnon omaksuneen Herran Kristuksen päällä taas lepää "viisauden ja ymmärryksen Henki, (Jes. 11:2,Jes. 61:1) neuvon, voiman ja tiedon Henki". Siitä ei kuitenkaan seuraa, että hän, ihminen kun on, tietäisi ja saisi aikaan vain jotakin rajallista. Kun Pyhä Henki muissa pyhissä vaikuttaa yksinomaan "luotuja lahjoja", heidän näin saamansa tiedot ja kyvyt ovat rajallisia. Koska Kristus kuitenkin jumaluutensa puolesta on Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ja koska Pyhä Henki lähtee hänestä niin kuin Isästäkin - onhan Pyhä Henki hänen ja Isän omana Henkenä ikuisesti Jumalan Pojasta erottamaton -, on Hengen koko täyteys persoonallisessa yhtymyksessä annettu (Room. 1:3) sille "Kristukselle lihan puolesta", joka on persoonallisesti yhtynyt Jumalan Poikaan. Näin isät opettavat. Vapaasta tahdostaan ja kaikella voimallaan Henki vaikuttaa Kristuksen ihmisyydessä, sen myötä ja välityksellä. Ei siis ole niin, että Kristus ihmisenä tietäisi ja kykenisi tekemään vain jotakin ja olisi muissa suhteissa tietämätön ja kyvytön. Kyllä hän tietää kaiken ja pystyy saamaan aikaan mitä tahansa. Onhan Isä vuodattanut häneen viisauden ja voiman Hengen ilman mittaa ja määrää. Persoonallisessa yhtymyksessä hän on ihmisenäkin todella saanut kaiken tiedon ja vallan. Tässä mielessä häneen on kätketty kaikki viisauden aarteet, hänelle on annettu (Hepr. 1:3) kaikki valta ja hänen on annettu istua Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella.

Historiasta tiedämme, että keisari Valensin aikaan ilmaantui areiolaisten keskuuteen erityinen lahko, ns. agnoeetit. Nimensä, joka merkitsee 'tiedottomat', he saivat siitä käsityksestään, että Poika, joka on Isän Sana, tosin tietää kaiken, mutta hänen omaksumansa ihmisluonto on paljosta tietämätön. Heitä vastaan on mm. Gregorius Suuri kirjoittanut.

Jumalallisen ja inhimillisen luonnon Kristuksen persoonassa toteutuvan todellisen persoonallisen yhtymyksen ja siihen perustuvan yhteyden vuoksi lausutaan lihaa ja verta olevasta Kristuksesta sellaista, mikä ei voi koskea hänen lihaansa sellaisenaan, kun sitä ajatellaan lihan luonnon ja olemuksen kannalta, puheena olevasta yhtymyksestä riippumatta: Kristuksen liha on eläväksi tekevä tosi ruoka ja hänen verensä eläväksi tekevä tosi juoma. (Joh. 6:53 ss.) Juuri näin todistavat Efesoksen kirkolliskokouksen kaksisataa isää: Kristuksen liha on eläväksi tekevää lihaa (carnem Christi esse vivificam seu vivificatricem). Ainoana kaikista ihmisistä taivaassa ja maan päällä Kristus voi siis totta puhuen lausua: "Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" Matt. 18:20 sekä: "Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti" Matt. 28:20.

Näitä todistuksia me emme tulkitse siten, että ne tarkoittaisivat pelkästään Kristuksen jumaluuden läsnäoloa kristillisessä kirkossa ja seurakunnassa, eivät ensinkään Kristuksen ihmisyyden läsnäoloa. Olisivathan sitten Pietari, Paavali ja kaikki taivaan pyhät samalla tavoin meidän keskellämme täällä maailmassa, koska kaikkialla läsnäoleva jumaluus asuu heissä. Kuitenkin Pyhä Raamattu todistaa siten ainoastaan Kristuksen läsnäolosta, ei kenenkään muun ihmisen. Meidän vakaumuksemme mukaan nämä sanat tekevät selväksi, millainen on Kristus-ihmisen majesteetti, se jonka Kristus ihmisenä on saanut Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella. Siihen kuuluu, että hän myös omaksumassaan ihmisluonnossa voi olla ja on läsnä, missä tahtoo. Erityisesti hän on maan päällä olevassa kirkossaan ja seurakunnassaan läsnä välimiehenä, päänä, kuninkaana ja ylipappina. Läsnä ei ole puolet Kristuksesta vaan Kristuksen koko persoona, jonka muodostavat kumpikin luonto yhdessä, sekä jumalallinen että inhimillinen. Läsnä ei ole ainoastaan hänen jumaluutensa vaan myös hänen omaksumansa ihmisluonto, (Ef. 5:30) jonka puolesta hän on meidän veljemme ja me lihaa hänen lihastaan, luuta hänen luustaan. Kaiken tämä varmaksi vakuudeksi hän on asettanut pyhän ehtoollisensa. Siitä havaitaan, että hän tahtoo olla luomassa sekä asua ja väkevästi vaikuttaa meissä myös siinä luonnossa, jonka omistajana hänellä on liha ja veri.

Samalla lujalla perustalla lepää se, mitä muistossa autuas tohtori Luther on kirjoittanut Kristuksen inhimilliselle luonnolle kuuluvasta majesteettisuudesta. Suuressa tunnustuksessaan ehtoollisesta hän kirjoittaa Kristuksen persoonasta:⁸⁶ "Koska hän on sellainen ihminen ja koska ei ole olemassa muuta Jumalaa kuin tämä ihminen hän myös kolmannella eli yliluonnollisella tavalla on ja voi olla kaikkialla, missä Jumala on. Kaikki on siis Kristuksen täysin läpitunkemaa, myös hänen ihmisyyttään täynnä, ei tosin ensin mainitulla, konkreettisella ja käsittävällä vaan yliluonnollisella, jumalallisella tavalla.

Pakko sinun on jäädä tunnustamaan: Missä ikinä Kristus on Jumalana, siellä hän on luontonsa mukaisesti jumalallisena persoonana, luonnollisesti ja persoonallisesti. Tämän todistaa oikeaksi hänen sikiämisensä äidin kohdussa. Jos hänen kerran oli määrä olla Jumalan Poika, hänen täytyi omassa luonnossaan ja persoonassaan olla äidin kohdussa ja tulla ihmiseksi. Jos hän nyt on luonnossaan ja persoonassaan, missä sitten onkin, hänen täytyy olla siellä myös ihmisenä. Eihän hänellä ole kahta eri persoonaa, vaan yksi ainoa. Missä se onkin, se on yksi ja jakamaton. Jos sinulla on oikeus sanoa: 'Tässä on Jumala', sinun on samoin sanottava: 'Ihminen Kristus on tässä myös.' Jos voisit näyttää yhdenkin paikan, jossa olisi Jumala mutta ei ihmistä, silloin persoona olisi jakautunut kahtia. Silloinhan voisin täydellä syyllä sanoa: 'Täällä on jumala, joka ei ole ihminen, joa ei vielä koskaan ole tullut ihmiseksi.'

Sellaisesta jumalasta en tahdo tietää mitään. Silloinhan pelkkä paikallisuus pystyisi erottamaan luonnot toisistaan ja jakamaan persoonan kahteen osaan, vaikkeivät edes kuolema ja kaikki perkeleetkään kyenneet niitä erottamaan ja repimään toisistaan irti. Olisi sekin kristus, joka pystyisi vain yhdessä ainoassa paikassa olemaan sekä jumalallinen että inhimillinen persoona. Kaikkialla muualla hänen olisi pakko olla pelkästään erityinen jumalolento, jumalallinen persoona ilman ihmisyyttä. Ei poika! Jos väität, että Jumala on jossakin, sinun on samalla myönnettävä, että ihmisyys on siellä. Niitä et enää saa toisistaan erilleen. Niistä on tullut yksin ainoa persoona, joka ei luovu ihmisyydestään."

Kirjasessaan Daavidin viimeisistä sanoista tohtori Luther kirjoitti vähän ennen kuolemaansa:⁸⁷ "Toisen syntymänsä jälkeen, kun hän tässä ajassa oli syntynyt ihmiseksi, hän sai myös Jumalan ikuisen vallan, siis ajassa, ei ikuisuudesta saakka. Kristuksen ihmisyys ei näet ole ollut olemassa iankaikkisuudesta asti niin kuin hänen jumaluutensa, vaan meidän ajanlaskumme mukaan Jeesus Marian poika täyttää tänä vuonna 1543 vuotta. Mutta siitä hetkestä lähtien, jona jumaluus ja ihmisyys yhtyivät yhdeksi persoonaksi, on ihminen, Marian poika, kaikkivaltias iankaikkinen Jumala, jonka valta on ikuinen ja joka on luonut ja pitää yllä kaiken. Tämä on totta per communicationem idiomatum, koska ihminen muodostaa jumaluuden kanssa yhden ainoan persoonan ja on siis tosi Jumala. Tästä Kristus puhuu Matt. 11:27: 'Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni' ja Matt. 28:18: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.' - Kenelle 'minulle'? - Nasaretin Jeesukselle, Marian pojalle, ihmiseksi syntyneelle. Ikuisuudesta, ennen ihmiseksi tulemista, se kuului minulle Isästä peräisin olevana; mutta ihmisenä, ihmiseksi tultuani, sain sen tässä ajassa ja pidin sen salassa ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen saakka. Vasta silloin asian oli määrä tulla ilmi ja julki, kuten pyhä Paavali sanoo Room. 1:4: 'Hänet on voimallisesti osoitettu ja todistettu Jumalan Pojaksi.' Johannes käyttää siitä sanaa 'kirkastaa', Joh. 7:39;Joh. 17:10."

Samanlaisia todistuksia löytyy tohtori Lutherin teoksista useita, erityisesti kirjasta Nämä sanat pitävät yhä paikkansa ja Suuresta ehtoollistunnustuksesta.⁸⁸ Suppeuteen pyrkien me tyydymme tässä opinkohdassa viittaamaan mainittuihin kirjoihin, joissa tarkoin perustellen selvitetään Kristuksen majesteettia, sitä joka hänellä on istuessaan Jumalan oikealla puolella, sekä hänen testamenttiaan. Kuten aikaisemmin on sanottu, sama koskee myös pyhästä ehtoollisesta puhuvaa opinkohtaa.

Pidämme siis vaarallisena harhaoppina sitä, joka riistää majesteettisuuden Kristuksen ihmisyydeltä. Niin viedään kristityiltä heidän paras lohtunsa, nimittäin heidän päänsä, kuninkaansa ja ylipappinsa lupaus olla heidän luonaan ja heissä. Eihän hän ole luvannut olla heidän luonaan paljaassa jumaluudessaan, joka polttaisi meidät kurjat syntiset kuin tuli kuivat korret. Lupauksen antoi se sama ihminen, joka oli puhunut heidän kanssaan, joka oli kokenut kaikki ahdingot omaksumassaan ihmisluonnossa ja joka siis voi sääliä meitäkin, ihmisveljiään. Juuri hän tahtoo olla meidän luonamme kaikissa ahdingoissamme, ei vain Jumalana vaan myös siinä luonnossaan, jossa hän on meidän veljemme ja me lihaa hänen lihastaan.

Niinpä me hylkäämme yksimielisesti suulla ja sydämellä kaikki edellä esitetystä poikkeavat opit Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjojen, puhtaan opin tunnustusten ja myös meidän kristillisen Augsburgin tunnustuksemme vastaisina:

1. Jos joku luulee tai opettaa, että inhimillinen luonto persoonallisen yhtymyksen tähden sekoittuu jumalalliseen tai muuttuu siksi.

2. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen inhimillinen luonto jumaluuden tavoin äärettömänä olemuksena, olemuksensa voimasta ja luontonsa ominaisuuden perusteella on kaikkialla läsnä.

3. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen inhimillinen luonto on substanssiltaan, olemukseltaan tai olemuksellisilta ominaisuuksiltaan eksekvoitunut eli tullut samanvertaiseksi jumalallisen kanssa.

4. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen ihmisyys paikallisesti ulottuu kaikkialle taivaassa ja maan päällä, vaikka sellaista ei pidä väittää jumaluudestakaan. Mutta jumalallisessa kaikkivallassaan Kristus kykenee siinä ruumiissaan, jossa hän istuu Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella, olemaan läsnä missä ikinä tahtoo. Erityisesti, kun hän on luvannut olla läsnä pyhässä ehtoollisessa, hänen kaikkivaltiutensa ja viisautensa riittää toteuttamaan hänen sanansa, ilman että hänen tosi ihmisluontonsa muuttuisi muuksi tai lakkaisi olemasta oma itsensä.

5. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen pelkkä ihmisluonto ei kärsinyt puolestamme ja lunastanut meidät, Jumalan Pojan ollenkaan ottamatta osaa ihmisluonnon kärsimykseen.

6. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristus on täällä maailmassa luonamme sanaa saarnattaessa ja pyhiä sakramentteja oikein käytettäessä ainoastaan jumaluudessaan, niin ettei tällä Kristuksen läsnäololla ole mitään tekemistä hänen omaksumansa ihmisluonnon kanssa.

7. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen omaksuma ihmisluonto vai nimellisesti, ei todellisesti, on yhteydessä Jumalan voimaan, valtaan, viisauteen, majesteettiin ja kirkkauteen.

Me hylkäämme ja tuomitsemme nyt mainitut ja kaikki muutkin edellä esitettyä oppia vastaan sotivat harhaopit Jumalan puhtaan sanan, pyhien profeettojen ja apostolien kirjoitusten sekä meidän kristillisen uskomme ja tunnustuksemme vastaisina. Pyhä Raamattu sanoo Kristusta salaisuudeksi, (Kol. 1:27) ja siihen kaikki kerettiläiset kolhaisevat kallonsa halki. Siksi me varoitamme kaikkia kristittyjä uteliaisuuttaan pohdiskelemasta järjellä sellaisia salaisuuksia. Sen sijaan meidän on rakkaiden apostolien kanssa pysyttävä yksinkertaisessa uskossa; järjen silmät on suljettava ja järki on vangittava Kristukselle kuuliaiseksi. (2 Kor. 10:5) Meidän lohtumme ja ainainen ilomme on siinä, että Kristus ja hänessä meidän oma lihamme ja veremme on korotettu Jumalan majesteetin ja kaikkivaltiaan voiman oikealla puolelle. Näin löydämme kaikissa vastoinkäymisissä kestävän lohdun ja varjellumme turmiolliselta harhaopilta.

9. Kristuksen laskeutuminen helvettiin

Me emme saa "rasittaa itseämme yrittämällä syvällisesti ja terävästi pohtien saada selville, kuinka se oikein tapahtui", sillä tämä uskonkohta ei ole "järjen ja viisauden aistin" tajuttavissa. Yhtä huonostihan me ymmärrämme edellistä uskonkohtaa, sitä kuinka Kristus istuutui Jumalan kaikkivaltiaan voiman ja majesteetin oikealle puolelle. Meidän on määrä vain uskoa ja pitää kiinni sanasta. Niin säilytämme asian ytimen ja sen lohdun, että "helvetti ja Perkele eivät saa vangikseen eivätkä pysty vahingoittamaan" meitä eivätkä ketään Kristukseen uskovaa.

10. Kirkolliset tavat, joista käytetään nimitystä adiafora, ehdonvallan eli yhdentekevät asiat

Toiset ovat olleet sitä mieltä,⁹⁰ että vastustajien vaatimuksesta ja painostuksesta voidaan omaatuntoa loukkaamatta ottaa uudestaan käyttöön joitakin pois jääneistä seremonioita, jotka sinänsä ovat ehdonvallan asioita eli joista Jumala ei ole antanut käskyä eikä kieltoa. He katsovat, että näin voidaan menetellä myös vainon aikana ja tunnustuksen ollessa kysymyksessä. Siitä huolimatta että pyhän evankeliumin viholliset eivät suostu sovintoon meidän kanssamme opista, voitaisiin siis heidän kanssaan päästä sopimukseen ehdonvallan asioista (adiafora).

Toiset sitä vastoin ovat väittäneet,⁹¹ että omaatuntoa loukkaamatta ja jumalallista totuutta vahingoittamatta ei ehdonvallan asioista saa missään tapauksessa sopia vainon aikana, kun tunnustus on kysymyksessä. Erityisen tuhoisaa sellainen olisi, milloin vastustajat pyrkivät joko pakolla ja väkivalloin tai kavalasti tuhoamaan kirkostamme oikean opin ja vähä vähältä ujuttamaan siihen takaisin oman väärän oppinsa.

Tämän kiistan selvittääksemme ja saadaksemme sen Jumalan armon avulla vihdoinkin loppumaan me esitämme kristilliselle lukijalle seuraavan yksinkertaisen selostuksen.

Joskus sanotaan ulkonaiseksi ehdonvallan asiaksi sellaista, mikä maalin alta paljastuu Jumalan sanaa vastaan sotivaksi. Sellaista ei saa pitää vapaana ja yhdentekevänä, vaan sitä on vältettävä niin kuin kaikkea, minkä Jumala on kieltänyt. Niinpä jäävät aitojen, vapaiden ehdonvallan asioiden piirin ulkopuolelle sellaiset seremoniat, jotka saavat tai joiden on vainon välttämiseksi määräkin saada meidän uskontomme näyttämään paavilaisuutta muistuttavalta tai paavilaisuus meille siedettävältä. Sellaiset seremoniat on tarkoitettu sovittamaan yhteen nuo toisilleen vastakkaiset uskonnot. Niitä vaaditaan ja niihin suostutaan, jotta uskonnot kasvaisivat kuin yhdeksi ruumiiksi tai jotta palattaisiin paavikunnan helmaan sekä luovuttaisiin evankeliumin puhtaasta opista ja tosi uskonnosta. Tämän on ainakin määrä olla ajan mittaan tuloksena.

Tähän kysymykseen on sovellettava Paavalin sanaa 2 Kor. 6:14, 17: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä (...) mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? (...) Sen tähden lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra" jne.

Aitoja ehdonvallan asioita eivät ole myöskään hyödyttömät temppuilut ja näytelmät, jotka eivät edistä kirkon hyvää järjestystä, kristillistä tapaa eivätkä evankelista hurskautta.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että aidot adiaforaseremoniat, sen mukaan kuin käsite on yllä rajattu, eivät sinänsä ole jumalanpalvelusta, vaan ne on siitä tarkoin erotettava. Onhan kirjoitettu: "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä" (Matt. 15).

Niinpä me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumalan seurakunnalla on aina ja kaikkialla tilanteen vaatiessa täysi oikeus ja valta muuttaa, lisätä tai vähentää kyseessä olevia menoja, kunhan se tapahtuu harkitusti, pahennusta herättämättä ja säädetyssä järjestyksessä. Tällöin on pidettävä silmällä sitä, mikä missäkin tilanteessa parhaiten hyödyttää ja edistää hyvää järjestystä, kristillistä kurinalaisuutta, evankelista hurskautta ja kirkon rakentumista. Ulkonaisissa adiaforakysymyksissä on mahdollista omaatuntoa loukkaamatta myös antaa periksi uskossaan heikoille, niin kuin Paavali opettaa (Room. 14) ja osoittaa omalla esimerkillään (Ap.t. 16:3; Ap.t. 21:26, 1 Kor. 9:19).

Uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että tunnustustilanteessa, kun Jumalan sanan viholliset pyrkivät kukistamaan pyhän evankeliumin puhtaan opin, me olemme velvolliset avoimesti ja julkisesti, sekä sanoin että myös teoin ja käyttäytymisellämme Jumalan sanan perusteella tunnustamaan oppia ja kaikkea mitä uskontoon kuuluu. Velvoitus koskee koko Jumalan seurakuntaa, joka ainoaa kristittyä, mutta erityisesti sananpalvelijoita, koska he ovat Jumalan seurakunnan johtajia. Sellaisessa tilanteessa ei vastustajille ole annettava periksi edes ehdonvallan asioissa. Ei ole sallittava, että he väkisin tai kavalasti saavat meidät noudattamaan sellaisia tapoja, koska heidän päämääränään on heikentää oikeaa jumalanpalvelusta ja istuttaa sekä vahvistaa epäjumalanpalvelusta. On kirjoitettu: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen" (Gal. 5:1). "Noiden pariimme luikertaneiden valheveljien tähden, jotka orjuuttaakseen meitä olivat hiipineet vakoilemaan vapauttamme, mikä meillä on Kristuksessa Jeesuksessa, me emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi meidän keskuudessamme" (Gal. 2:4 s.). Samassa yhteydessä Paavali puhuu ympärileikkauksesta, joka siihen aikaan oli vapaa ehdonvallan asia (1 Kor. 7:18 s.) ja jonka Paavalikin hengellisen vapauden perusteella toimitti toisessa yhteydessä (Ap.t. 16:3). Koska kuitenkin väärät apostolit vaativat ja käyttivät ympärileikkausta sen väärän oppinsa tukemiseksi että lain määräämät toet ovat välttämättömät vanhurskauden ja pelastuksen saavuttamiseen, ei Paavali kertomansa (Gal. 2:5) mukaan tahtonut hetkeksikään antaa myöten, jotta evankeliumin totuus pysyisi voimassa.

Heikoille Paavali siis antaa myöten, kun kyseessä ovat ruuat ja ajat eli päivät (Room. 14). Mutta väärille apostoleille, jotka tahtovat velvoittaa omattunnot sellaisiin sääntöihin, hän ei suostu antamaan periksi edes sinänsä vapaissa ja yhdentekevissä asioissa; Kol. 2:16: "Älköön kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan johdosta." Ja kun Pietari ja Barnabas sellaisessa tapauksessa antoivat hiukan myöten, Paavali nuhteli heitä julkisesti, he kun "eivät vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan" (Gal. 2:11 ss.).

Asiat eivät nimittäin enää olleet ulkonaisia ehdonvallan asioita, jotka luontonsa ja olemuksensa mukaisesti aina ovat sinänsä vapaita ja joita siis ei voi koskea mikään käsky eikä kielto. Tässä on ensiksikin kysymys kristillisen uskomme keskeisestä kohdasta, kuten apostoli todistaa." -- että evankeliumin totuus säilyisi." Pakko jo käsky pimittäisivät ja vääristäisivät evankeliumin totuuden, koska vastustajat joko julkisesti vaativat tai ainakin pyrkivät käyttämään niitä väärän opin, taikauskon ja epäjumalanpalveluksen tukemiseksi sekä puhtaan opin ja kristillisen vapauden kukistamiseksi.

Samoin tässä on kysymys kristillisestä vapaudesta, jonka säilyttämiseen Pyhä Henki on vakavasti velvoittanut kirkkonsa, kuten vastikään pyhän apostolin sanasta kuulimme. Niin pian kuin vapaus vähenee ja kirkot pakotetaan noudattamaan ihmisten käskyjä siinä mielessä, että niiden noudattamatta jättäminen muka on vääryys ja synti, on tie avoin epäjumalanpalvelukselle. Sitten annetaan taas käsky käskyn päälle; ihmisten käskyjen noudattamista pidetään Jumalan palvelemisena, jopa paljon parempana kuin Jumalan käskyjen noudattamista.

Jos siten myöten antamalla pyritään sopuun ulkonaisissa asioissa, vaikka ei ole vielä päästy kristilliseen yksimielisyyteen opista, seurauksena on myös, että epäjumalanpalvelijat vain vahvistuvat tilassaan, mutta oikein uskovat tulevat murheellisiksi, kompastelevat ja heikkenevät uskossaan. Kumpaakin seurausta on jokaisen kristityn sielunsa pelastuksen ja autuuden tähden vältettävä. On kirjoitettu: "Voi maailma viettelysten tähden." (Matt. 18:7, 6) "Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllykivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen."

Erityisesti on pidettävä mielessä Kristuksen sana: "Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minä tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa" (Matt. 10:32).

Seuraavat vuosina 1537 ja 1540 laadituista ja allekirjoitetuista Schmalkaldenin opinkohdista poimitut todistukset osoittavat, että tärkeimpien Augsburgin tunnustuksen opettajien ehdonvallan asioita koskeva usko ja tunnustus on aina ollut sama. Heidän jälkiään me seuraamme ja heidän tunnustuksessaan me aiomme Jumalan armon avulla pysyä.

Schmalkaldenin opinkohdat vuodelta 1537 lausuvat puheena olevasta asiasta seuraavan.⁹² (Kirkko) "Me emme suostu myöntämään, että he (paavilaiset piispat) olisivat kirkko, sillä sitä he eivät ole. Me emme ota kuuleviin korviimme, mitä he kirkon nimissä käskevät tai kieltävät. Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja 'ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen.'"

Vähän ylempänä (Vihkimys ja virkaan kutsuminen): "Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja vaan ovat maallisia herroja ja ruhtinaita. He eivät saarnaa, opeta, kasta, toimita ehtoollista eivätkä hoida ainoatakaan tehtävää tai virkaa kirkossa, vaan he jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoista"

Paavin valtaa käsittelevässä kohdassa Schmalkaldenin opinkohdat lausuvat seuraavan:⁹³ "Näin ollen, yhtä vähän kuin me pysymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa. Sillä hänen paavillinen vallankäyttönsä on itse asiassa valehtelemista ja murhaamista, ruumiin ja sielun syöksemistä iankaikkiseen turmioon."

Kirjoitelma Paavin herruus ja ylivalta, joka on Schmalkaldenin opinkohtien liitteenä ja jonka silloin läsnä olleet teologit niin ikään omakätisesti allekirjoittivat, sisältää nämä sanat:⁹⁴ "Älköön kukaan rasittako seurakuntaa omilla säädöksillään, vaan tässä pätee se sääntö, että kenenkään arvovalta ei ohita Jumalan sanan arvovaltaa."

Ja vähän myöhemmin: "Kun totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee sanoutua jyrkästi irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin Antikristuksen valtakunnasta ja kirota se. Kristushan käskee: (Matt. 7:15) "Kavahtakaa vääriä profeettoja." Ja Paavali käskee karttamaan valheen saarnaajia iljetyksenä ja kiroamaan heidät. Vielä hän sanoo (2 Kor. 6:14): "Älkää vetäkö vierasta iestä yhdessä epäuskoisten kanssa, sillä mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä?"

Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan ja yksilön yhteisestä opista, mutta Jumalan käsky velvoittaa meitä: meidän jokaisen on varottava liittymistä niihin, jotka opettavat väärää oppia tai koettavat puolustaa sitä julmuudella."

Myös tohtori Luther on tähdentänyt Jumalan kirkolle sitä, mitä on ajateltava seremonioista yleensä ja ehdonvallan asioista erityisesti. Näin hän tekee eräässä lausunnoissaan (v.1528), tomus 3. Jena, fol. 523, sekä myös v. 1530, Tomus 5, Jena, saksaksi.⁹⁵

Tästä selvityksestä voi kuka tahansa päästä perille siitä, mitä kristillinen seurakunta, jokainen kristitty ja erityisesti saarnaaja voi varsinkin tunnustustilanteessa omaatuntoa loukkaamatta ehdonvallan asioissa tehdä, mitä taas on jätettävä tekemättä, jottei vihastutettaisi Jumalaa, loukattaisi rakkautta, lujitettaisi Jumalan sanan vihollisten asemaa eikä vieteltäisi heikkouskoisia lankeemukseen.

Niinpä me hylkäämme ja torjumme vääränä seuraavanlaisen menettelyn:
1. Ihmisten käskyjen mukaista käytäntöä pidetään sellaisenaan jumalanpalveluksena tai sen osana.

2. Sellaisia käskyjä tyrkytetään Jumalan seurakunnalle väkipakolla, muka välttämättöminä.

3. Jotkut ajattelevat, että vainon aikana voidaan pyhän evankeliumin vihollisille antaa ehdonvallan asioissa myöten tai päästä sopimukseen heidän kanssaan. Sellainen koituu kuitenkin totuudelle turmioksi.

4. - Samoin me pidämme rangaistuksen ansaitsevana syntinä sitä, että vainon aikana ehdonvallan asioissa, opissa tai yleensä jossakin uskontoon kuuluvassa asiassa evankeliumin vihollisille mieliksi tehdään ja toimitetaan jotakin sellaista, mikä on vastoin kristillistä tunnustusta.

5. Me hylkäämme ja torjumme niin ikään se, että ehdonvallan asioita poistetaan siinä mielessä, ettei Jumalan seurakunnan olisikaan lupa noudattaa kristillisen vapauden perusteella jotakin sellaista tapaa tai muutamia, niin kuin kirkon etu kulloinkin ja kussakin tilanteessa vaatii.

Näin ollen kirkot eivät saa tuomita toisiaan seremonioiden eroavuuden perusteella, milloin jollakin kirkolla kristillisen vapauden vuoksi on niitä vähemmän tai enemmän. Olennaista on, että pidetään yhtä opissa, sen joka kohdassa, sekä myös pyhien sakramenttien oikeassa käytössä. Näinhän kuuluu tuttu lause: Dissonantia ieiunii non dissolvit consonantiam fidei. "Paaston erilaisuus ei riko uskon ykseyttä."

11. Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta

Jumalan armon avulla torjuaksemme jälkipolvia uhkaavan erimielisyyden ja hajaannuksen jo etukäteen, sikäli kuin asia meistä riippuu, olemme tahtoneet myös tässä yhteydessä selvittää sanotun opinkohdan, jotta kaikki voisivat tuntea yksimielisen opetuksemme, uskomme ja tunnustuksemme tältäkin osin.

Jos tätä kohtaa opetetaan Jumalan sanan pohjalta ja sen esikuvaa noudattaen, tätä ei voi eikä saa pitää hyödyttömänä eikä tarpeettomana, saati sitten pahennusta herättävänä tai turmiollisena. Pyhät kirjoitukset eivät puhu asiasta ohimennen eikä vain yhdessä paikassa, vaan sitä käsitellään monessa paikassa ja perusteellisesti. Jumalan sanan sisältämää oppia ei saa jättää syrjään eikä torjua, vaikka jotkut käyttävätkin sitä väärin tai ymmärtävät sen väärin. Juuri väärinkäytösten ja virhetulkintojen torjumiseksi on oikea tulkinta saatava Raamatun perusteella selvitetyksi. Tämän opinkohdan pääsisältö käsittää seuraavat seikat:

Ensiksikin on tarkoin huomattava, että Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys (Vorsehung) ei ole sama asia kuin Jumalan lasten iankaikkinen valinta iankaikkiseen autuuteen. Jumalan edeltätietämys (Versehung) (praescientia vel praevisio) tarkoittaa sitä, että Jumala näkee ja tietää kaiken ennen kuin se tapahtuu. Sen kohteena ovat kaikki luodut olennot, sekä hyvät että pahat. Jumala näkee ja tietää kaiken, sekä hyvän että pahan, mikä on olemassa tai tulee olemaan, kaiken mikä tapahtuu nyt ja vasta. Onhan sekä mennyt että tuleva Jumalalle avoinna ja läsnä. On kirjoitettu: "Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Ei yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta" (Matt. 10:29). "Sinun silmäsi näkivät minut idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut" Ps. 139:16. "Lähdit tai tulit, minä sen tiedän, niin kuin senkin, että sinä raivoat minua vastaan" Jes. 37:28.

Jumalan iankaikkinen valinta (praedestinatio) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä (Ef. 1:4 s.): Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja "määrännyt lapseuteen".

Ennaltatietämyksen piiriin kuuluu siis sekin, että Jumala ennalta tietää ja näkee myös kaiken pahan. Silti Jumala ei armossaan tahdo pahan toteutuvan; hän vain näkee ja tietää etukäteen, mitä Perkeleen ja ihmisten vääristynyt, paha tahto ottaa tehdäkseen ja panee toimeen. Tällainen Jumalan kaitselmus Vorsehung, (praescientia) pitää myös kaikenlaisen pahan tapahtuessa yllä tiettyä järjestystä, niin että pahalle, sille jota Jumala ei tahdo, pannaan raja ja määrä. Jumala ratkaisee, kuinka pitkälle paha saa mennä ja kuinka kauan se saa vaikuttaa; hän tietää myös, milloin ja kuinka hän on paneva sille esteen ja antava rangaistuksen. Kaikkea tätä Herra Jumala hallitsee niin, että sen on pakko koitua hänen jumalallisen nimensä kunniaksi ja hänen valittujensa pelastukseksi mutta jumalattomien häpeäksi.

Jumalan ennaltatietämys ei ole pahan alku eikä syy, sillä pahaa Jumala ei luo eikä vaikuta, ei auta eikä edistä. Paha on Perkeleen ja ihmisen ilkeän, vääristyneen tahdon tuotetta. Kirjoitettu on: "Se on sinun turmiosi, Israel, että olet minua vastaan, joka olen sinun apusi" Hoos. 13:9; samoin: "Sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa" (Ps. 5:5).

Jumalan iankaikkinen valinta sitä vastoin ei tarkoita vain sitä, että Jumala ennalta näkee ja tietää valittujen pelastuksen, vaan valinta on pelastumisemme syy. Jumalan armollinen tahto ja suosio Kristuksessa Jeesuksessa luo ja vaikuttaa kaiken, auttaa ja edistää kaikkea, mikä kuuluu meidän pelastumiseemme. Valinta on siis autuutemme perustus, jolle helvetin portit eivät mahda mitään. On kirjoitettu: "Minun lampaitani ei kukaan ryöstä minun kädestäni." "Kaikki ne uskoivat, jotka oli säädetty iankaikkiseen elämään" (Matt. 16:18; Joh. 10:28; Ap.t. 13:48).

Tätä Jumalan valintaa ja iankaikkiseen elämään määräämistä ei siis pidä tarkastella yksinomaan Jumalan salaisen, tutkimattoman päätöksen kannalta. Siihen sisältyy ja kuuluu muutakin kuin se, että Jumala on ennalta nähnyt, kuinka monet ja ketkä ihmiset pelastuvat tai joutuvat kadotukseen. Ei pidä ajatella, että Jumala on ikään kuin pitänyt sotilaallisen katselmuksen ja määrännyt toiset kestäviksi ja pelastukseen, toiset luopioiksi ja kadotukseen.

Tuontapaisista pohdinnoista saavat monet kummallisia, vaarallisia ja turmiollisia ajatuksia, jotka aiheuttavat tai lisäävät heissä itsevarmuutta ja katumattomuutta tai myös arkamielisyyttä ja epätoivoa. Heissä herää hankalaa tuumailua: "Jumalahan on säätänyt valittunsa autuuteen, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu (Ef. 1:4). Jumalan edeltätietämys ei voi erehtyä eikä kukaan voi estää tai muuttaa Jumalan määräämien tapahtumien kulkua (Jes. 14:27; Room. 9:19). Jos minut siis on määrätty pelastumaan, en kärsi mitään vahinkoa, vaikka parannusta tekemättä jatkan kaikenlaisen häpeällisen synnin harjoittamista ja vaikken piittaa sanasta, sakramenteista, parannuksesta, uskosta, rukouksesta enkä hurskaudesta. Pakkohan minun on pelastua, sillä kaiken täytyy käydä niin kuin Jumala on edeltä nähnyt. Jos taas en kuulu valittuihin, ei siitä ole mitään hyötyä, vaikka kuinka otan vaarin sanasta, teen parannuksen ja elän uskossa. Eihän minusta ole estämään tai muuttamaan sen toteutumista, minkä Jumala on edeltä nähnyt."

Hurskaille Jumala on armossaan antanut parannuksen, uskon ja hyvän aikomuksen. Silti he joskus ajattelevat sydämessään: "Jospa sinua ei olekaan iankaikkisuudessa määrätty autuuteen? Turhaa on silloin kaikki." Tällainen ajatus voi syntyä erityisesti silloin, kun ihminen havaitsee oman heikkoutensa ja huomaa, että jotkut eivät ole kestäneet loppuun asti, vaan ovat luopuneet.

Näiden petollisten ajatusten torjumiseksi meidän on asetuttava sanan selvälle, lujalle ja pettämättömälle perustukselle. Eihän mitään Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyttä kirjoitusta ole tarkoitettu aikaansaamaan itsevarmuutta ja katumattomuutta, vaan Raamattu on annettu nuhteeksi, kuritukseksi ja ojennukseksi (2 Tim. 3:16). Ei yhtään Jumalan sanaa ole annettu ajamaan meitä epätoivoon, vaan kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen on määrä antaa toivoa (Room. 15:4). Ei siis myöskään oppia iankaikkisesta ennaltatietämisestä mitenkään voida ymmärtää eikä käyttää oikein, jos sillä tuotetaan tai tuetaan katumattomuutta tai epätoivoa. Raamattukin esittää tätä oppia ainoastaan siinä mielessä, että meitä ohjataan Jumalan sanaan (Ef. 1:11 ss.; 1 Kor. 1:26 ss.), kehotetaan parannukseen (2 Kor. 3) ja neuvotaan hurskauteen (Ef. 1; Joh. 15). Tällä opilla vahvistetaan uskoamme ja osoitetaan meille, että pelastuksemme on varma (Ef. 1; Joh. 10; 2 Tess. 2).

Oppia iankaikkisesta valinnasta, predestinaatiosta ja Jumalan lasten määräämisestä iankaikkiseen elämään on siis ajatuksissa ja puheissa käsiteltävä oikein, niin että siitä koituu hyvää hedelmää. Jos näin on, meidän on kartettava Jumalan paljaan, salaisen, kätketyn, tutkimattoman ennaltatietämisen miettimistä. Meidän on sitä vastoin tutkittava, kuinka Jumalan sana ilmoittaa meille Jumalan suunnitelman, päätöksen ja säätämyksen Kristuksessa Jeesuksessa, hänessä joka on oikea ja tosi elämän kirja. Oppia Jumalan päätöksestä, suunnitelmasta, kutsumistamme, vanhurskauttamistamme ja pelastumistamme, on nimittäin tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena. Niin myös Paavali käsittelee ja selittää tätä opinkohtaa (Room. 8:28 ss., Ef. 1:4 ss.) sekä Kristus itse vertauksessaan Matt. 22:2-14.

Jumala on päättänyt, suunnitellut ja säätänyt seuraavan: 1. Ihmissuku on todella lunastettu ja sovitettu Jumalan kanssa, kun Kristus on viattomalla kuuliaisuudellaan, kärsimyksellään ja kuolemallaan ansainnut meille Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden sekä iankaikkisen elämän.

2. Kristuksen ansio ja lahjat tuodaan, ojennetaan ja jaetaan meille hänen sanassaan ja sakramenteissaan.

3. Jumalan ja hänen Pyhä Henkensä tahtovat väkevästi vaikuttaa meissä sanan kautta, kun sitä saarnataan, kuullaan ja tutkitaan. Näin meidän sydämemme käännetään tosi parannukseen ja meitä varjellaan oikeassa uskossa.

4. Hän tahtoo vanhurskauttaa ja ottaa armoon, lapsiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi kaikki ne, jotka tosi parannuksen tehden ottavat oikealla uskolla Kristuksen vastaan.

5. Näin vanhurskauttamansa hän tahtoo pyhittää rakkaudessa, kuten pyhä Paavali sanoo (Ef. 1:4 s.).

6. Koska he ovat hyvin heikkoja, hän tahtoo suojella heitä Perkeleeltä, maailmalta ja lihalta. Hän johdattaa ja ohjaa heitä kulkemaan hänen teitään ja auttaa heidät pystyyn, kun he kompastuvat. Ristin ja ahdistuksen painaessa hän lohduttaa ja tukee heitä.

7. Heissä hän tahtoo vahvistaa ja enentää alkamaansa hyvää työtä. Hän varjelee heitä loppuun asti, kun he pitävät kiinni hänen sanastaan, rukoilevat ahkerasti, pysyvät hänen hyvyydessään ja tunnollisesti käyttävät saamiaan lahjoja.

8. Hän tahtoo antaa iankaikkisen elämän, autuuden ja kirkkauden niille, jotka hän on valinnut, kutsunut ja vanhurskauttanut.

Näin suunnitellessaan, päättäessään ja säätäessään Jumala ei ole ainoastaan valmistanut autuutta yleensä, vaan hän on armossaan ottanut huomioon sekä valinnut ja säätänyt autuuteen myös ne ihmiset, jopa jokaisen erikseen, joiden on määrä pelastua Kristuksen kautta. Heidät hän tahtoo äsken kuvatulla tavalla armollaan, lahjoillaan ja vaikutuksellaan saattaa pelastukseen, heitä hän tahtoo auttaa, edistää, vahvistaa ja varjella.

Raamatun mukaan tämä kaikki sisältyy oppiin siitä, että Jumala on iankaikkisuudessa valinnut ihmisiä lapsikseen ja ikuisen autuuden omistajiksi. Tätä sillä opilla on ymmärrettävä, mitään tästä ei saa milloinkaan sulkea pois eikä laiminlyödä, kun puhutaan Jumalan päätöksestä, ennaltatietämisestä, valinnasta ja autuuteen määräämisestä. Jos nyt ajatuksemme tästä opinkohdasta oikaistaan tällä tavoin Raamatun mukaisiksi, voidaan opinkohtaan Jumalan armon avulla yksinkertaisesti syventyä.

Jos oppia ennaltamääräämisestä (Versehung) autuuteen tarkemmin selvitetään ja terveellisesti käytetään, kuuluu siihen myös seuraava kysymys: Kun kerran on niin, että ainoastaan valitus pelastuvat, ne "joiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan", (Fil. 4:3) kuinka voi tietää, mistä ja millä perusteella voi saada selville, (Ilm. 20:15) ketkä ovat niitä valittuja, jotka voivat ja joiden on määrä saada tästä opista lohdutusta?

Tätä kysymystä meidän ei pidä pohtia oman järkemme pohjalta, ei myöskään lain tai todennäköisyyden perusteella. Emme saa liioin ottaa tutkiaksemme jumalallisen ennaltatietämyksen salaista, meiltä kätkettyä syvyyttä. Meidän tulee tarkata sitä Jumalan tahtoa, jonka hän on meille ilmoittanut. Onhan hän ilmoittanut ja "meille tehnyt tiettäväksi tahtonsa salaisuuden" ja tuonut sen Kristuksen kautta julki, kaikille saarnattavaksi, (Ef. 1:10; 2 Tim. 1:9-11).

Meille se ilmoitetaan Paavalin Room. 8:29 mainitsemalla tavalla: Ne, jotka Jumala on ennalta tuntenut, valinnut ja määrännyt, ne hän on myös kutsunut. Mutta Jumala ei kutsu välittömästi, vaan sanallaan, onhan hän käskenyt saarnata kääntymystä ja syntien anteeksiantoa. Saman osoittaa myös pyhän Paavalin sana 2 Kor. 5:20: "Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." Ne vieraat, joiden kuningas haluaa tulevan poikansa häihin, hän kutsuu lähettämiensä palvelijoiden avulla (Matt. 22:2-14). Jotkut kutsutaan ensimmäisellä, toiset toisella, kolmannella, kuudennella, yhdeksännellä tai jopa yhdennellätoista hetkellä (Matt. 20:1-16).

Jos me siis haluamme hyödyllisellä tavalla tutkistella sitä, kuinka meidät on ikuisuudessa valittu pelastukseen, meidän on kerta kaikkiaan tyrmeästi ja lujasti pidettävä kiinni siitä, että niin kuin parannuksen vaatimus, niin on myös evankeliumin lupaus universali: se koskee kaikkia ihmisiä (Luuk. 24:47). Sen tähden Kristus on käskenyt nimessään saarnata parannusta ja syntien anteeksiantoa "kaikille kansoille". Onhan Jumala "rakastanut maailmaa" ja antanut sille Poikansa (Joh. 3:16). Kristus on kantanut maailman synnin (Joh. 1:29). Hän on antanut lihansa "maailman elämäksi" (Joh. 6:51). Hänen verensä on "koko maailman syntien" sovitus, (1 Joh. 1:7; 1 Joh. 2:2). Kristus sanoo: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon" (Matt. 11:28). "Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi" (Room. 11:32). "Herra ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen" (2 Piet. 3:9). "Yksi ja sama on kaikkien Herra, rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat" (Room. 10:12; Room. 3:22). Vanhurskaus tulee "uskon kautta Kristukseen kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat, jotka uskovat Kristukseen, on iankaikkinen elämä (Joh. 6:39 s.). Niin on myös Kristus käskenyt, että tämä evankeliumin lupaus on julistettava kaikille, joille parannustakin saarnataan (Luuk. 24:47; Mark. 16:15).

Tätä sananjulistuksen välittämää Jumalan kutsua emme saa pitää tuulenpieksentänä, vaan meidän on tiedettävä, että Jumala ilmoittaa tahtonsa siten. Niissä, jotka hän sillä tavalla kutsuu, hän tahtoo vaikuttaa sanalla sen, että he valaistuvat, kääntyvät ja pelastuvat. Juuri sananjulistus, joka meitä kutsuu, on se "Hengen virka", joka antaa Hengen eli jonka välityksellä Henki annetaan (2 Kor. 3:8). Se on "Jumalan voima pelastukseksi" (Room. 1:16). Koska Pyhä Henki tahtoo voimallisesti vaikuttaa sekä antaa voimaa ja kykyä nimenomaan sanan avulla, Jumala tahtoo, että me otamme sanan vastaan, uskomme sen ja noudatamme sitä.

Valittuja kuvataan sen vuoksi näin: "Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän" (Joh. 10:27 s.). Ne jotka "aivoituksen mukaan" on määrätty saamaan perintöosa, ne kuulevat evankeliumin, uskovat Kristukseen, rukoilevat ja kiittävät; heidät pyhitetään rakkaudessa (Ef. 1:11, 13, 14 s.). Heillä on toivoa ja kärsivällisyyttä, he saavat ristiä kantaessaan lohtua (Room. 8:25). Vaikka tämä kaikki ilmeneekin heissä kovin heikosti, on heillä ainakin vanhurskauden nälkää ja janoa (Matt. 5:6).

Näin Jumalan Henki todistaa valituille, että he ovat Jumalan lapsia. Kun he eivät tiedä, kuinka heidän oikein tulisi rukoilla, Henki rukoilee heidän puolestaan "sanomattomilla huokauksilla" (Room. 8:16-26).

Niin ikään Pyhä Raamattu todistaa, että Jumala, joka on meidät kutsunut, on luotettava: kun hän kerran on "aloittanut meissä hyvän työn", hän on sitä myös jatkava ja vievä sen päätökseen, mikäli emme itse käänny hänestä pois vaan vakaasti säilytämme loppuun asti sen olemuksen, joka meissä on alullaan. Tähän Jumala on luvannut armollisen apunsa (1 Kor. 1:8; Fil. 1:6 ss.; 2 Piet. 3:9; Hepr. 3:14)

Tähän Jumalan ilmoitettuun tahtoon meidän tulee keskittyä, tätä meidän on noudatettava ja ahkerasti tutkittava, koskapa Pyhä Henki antaa siihen armon, voiman ja kyvyn juuri sen sanan välityksellä, jolla hän meidät kutsuu. Jumalan salaisen ennaltanäkemisen syvyyttä meidän ei pidä tutkia. Kun joku kysyi Kristukselta: "Herra, luuletko, että pelastuvia on vain vähän?", Kristus vastasi: "Kilvoitelkaa, jotta itse pääsisitte sisään ahtaasta portista" (Luuk. 13:23 s.). Myös Luther lausuu: "Etene Roomalaiskirjeen omassa järjestyksessä. Keskity ensin Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa, niin että tunnet oman syntisi ja hänen armonsa sekä taistelet sitten syntiä vastaan, niin kuin Paavali opettaa luvuissa 1-8. Kun kahdeksannen luvun mukaisesti joudut ristin ja kärsimyksen alaiseksi ahdistukseen, se opettaa sinut löytämään luvuista 9-11, kuinka lohdullinen ennaltatietäminen (Versehung) on --"⁹⁶

"Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." (Matt. 22:14) Tätä ei pidä käsittää niin, että Jumala sanalla kutsuessaan tarkoittaisi jotakin seuraavantapaista: "Ulkonaisesti, sanalla, tosin kutsun valtakuntaani teidät kaikki, joille annan sanani, mutta sisimmässäni en tarkoita kaikkia, vaan ainoastaan harvoja. Tahdon näet, että suurin osa niistä, jotka kutsun sanalla, jäisivät valaisematta ja kääntymättä, pysyisivät tuomittuina kadotukseen, siitä huolimatta että sanani ja kutsuni lupaakin heille aivan muuta." Hoc enim esset Deo contradictorias voluntates affingere; yllä sanottu merkitsisi, että Jumala, iankaikkinen totuus, olisi itsensä kanssa ristiriidassa. Jumala kuitenkin nuhtelee ihmisissäkin sitä pahetta, että sanotaan toista mutta sydämessä ajatellaan toista (Ps. 5:10 s.; Ps. 12:3 s.). Tuollainen opetus riistäisi kaiken varmuuden uskon välttämättömältä ja lohdulliselta perustukselta. Meidänhän on määrä yksin Jumalan sanasta, jolla hän lähestyy ja kutsuu meitä, oppia ja päätellä, mikä hänen meitä koskeva tahtonsa on ja mitä hän meille lupaa, lujalla uskolla, ilman epäilyksiä vastaan otettavaksi. Siitähän meitä joka päivä muistutetaan, ja siihen meitä kehotetaan. Juuri siitä syystä Kristus on yleisen evankeliuminjulistuksen sinetiksi liittänyt mukaan sakramentit, vahvistamaan evankeliumin lupaukset jokaiselle uskovalle erikseen.

Niinpä me Augsburgin tunnustuksen 11. uskonkohdan mukaisesti säilytämme yksityisen synninpäästön ja opetamme, että Jumala on käskenyt meidän uskoa päästösanan ja pitää varmana, että me pääsemme sovintoon Jumalan kanssa uskoessamme päästösanan yhtä todellisesti kuin jos olisimme kuulleet äänen taivaasta sen lausuvan; näinhän Puolustus⁹⁷ selittää tätä uskonkohtaa. Tämän lohdutuksen me menettäisimme täysin, jos emme siitä kutsusta, joka sanan ja sakramenttien välityksellä kohtaa meidät, saisi päätellä, millainen on Jumalan meihin kohdistuva tahto.

Meiltä sortuisi myös se uskon perustus, että Pyhä Henki tahtoo olla läsnä sanassa, kun sitä saarnataan, kuunnellaan ja tutkitaan, ja että hän tahtoo sillä väkevästi vaikuttaa.

Täysin väärä on siis se yllä selostettu käsitys, jonka mukaan valittuihin kuuluisivat sellaisetkin, jotka halveksien torjuvat Jumalan sanan ja sitä pilkkaavat ja vainoavat, (Matt. 22:5 s.; Ap.t. 14:40 s., 46) jotka sanan kuullessaan paaduttavat sydämensä (Hepr. 4:2, 7), jotka vastustavat Pyhää Henkeä (Ap.t. 7:51) ja kääntymättä pysyvät synneissään (Luuk. 14:18), jotka eivät todella usko Kristukseen (Mark. 16:16), vaan harjoittavat vain ulkonaista, näennäistä hurskautta (Matt. 7:15 ja Matt. 22:12), tai jotka Kristuksesta välittämättä etsivät muita teitä vanhurskauteen ja autuuteen (Room. 9:31). Onhan Jumala päättänyt ja säätänyt, että Pyhä Henki on sanalla kutsuva, valaiseva ja käännyttävä ne, jotka on valittu; hän on myös vanhurskauttava ja pelastava kaikki ne, jotka oikealla uskolla ottavat Kristuksen vastaan. Samoin Jumala on päättänyt paaduttaa, hylätä ja tuomita kadotukseen ne, jotka sanalla kutsuttuina työntävät sanan luotaan ja pysyvästi vastustavat Pyhää Henkeä, kun hän tahtoo sanalla väkevästi vaikuttaa heissä. Tätä siis merkitsee se, että monet on kutsuttu mutta vain harvat valittu.

Vain harvat ottavat nimittäin sanan vastaan ja noudattavat sitä. Enemmistö halveksii sanaa eikä tahdo tulla häihin. (Matt. 22:5) Sanan halveksimisen syynä ei ole Jumalan ennaltamääräämys vaan ihmisen vääristynyt tahto, joka torjuu tai väärentää Pyhän Hengen työvälineen, kun Jumala sen hänelle kutsuessaan ojentaa. Sellainen ihminen vastustaa Pyhää Henkeä, sillä Henki tahtoo väkevästi vaikuttaa juuri sanalla. Tästä sanoo Kristus: "Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinut, mutta sinä et tahtonut" (Matt. 23:37).

Monet tosin ottavat sanan ilolla vastaan, mutta luopuvat sittemmin (Luuk. 8:13). Syynä ei ole se, että Jumala ei haluaisi suoda kestävyyden armolahjaa niille, joissa hän on "aloittanut hyvän työn" - tällainen ajatushan on vastoin pyhän Paavalin sanaa (Fil. 1:6). Syynä on se, että he ehdoin tahdoin luopuvat pyhästä käskystä, saavat Pyhän Hengen surulliseksi ja katkeraksi, sotkeutuvat uudelleen maailman saastaan ja kaunistavat jälleen sydämeensä majan Perkelettä varten. "Sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset." (Ef. 4:30 2 Piet. 2:10, 20; Luuk. 11:24; Hepr. 10:26).

Näin pitkälle Jumalan sana paljastaa mielle ennaltatietämyksen salaisuutta. Jos me jäämme tähän ja pidämme tästä opista kiinni, se on sangen hyödyllinen, lohdullinen ja pelastusta tuova oppi. Sehän vahvistaa väkevästi sen uskonkohdan, jonka mukaan me vanhurskaudumme ja pelastumme ilman mitään omaa työtä ja ansiota, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. (Ef. 1:4) Jo ennen kaikkia aikoja, ennen kuin meitä oli olemassa, jopa ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu, meidät on Jumalan päätöksellä armosta valittu pelastumaan Kristuksessa (Room. 9:11; 2 Tim. 1:9). Silloin emme olleet voineet tehdä mitään hyvää. Se oppi kumoaa siis mielipiteet ja harhaopit, jotka puhuvat meidän luonnollisen tahtomme kyvyistä. Onhan Jumala suunnitelmassaan ennen aikojen alkua harkinnut ja säätänyt, että hän on itse Pyhän Henkensä voimalla sanan kautta luova ja vaikuttava meissä kaiken, mikä kuuluu meidän kääntymykseemme.

Tästä opista saamme siis senkin ihanan lohdutuksen, että Jumala on pitänyt jokaisen kristityn kääntymystä, vanhurskautta ja pelastusta erittäin tärkeänä asiana ja on siitä uskollisesti huolehtinut. Onhan hän ennen maailman perustamista suunnitellut ja "oman aivoituksensa mukaan" päättänyt, kuinka tekee minut pelastuksesta osalliseksi ja varjelee sellaisena. Hän on tahtonut niin huolellisesti varmistaa pelastumiseni, koska meidän lihamme heikkous ja pahuus voisi helposti riistää pelastuksen käsistämme, Perkeleen ja maailman kavaluus ja väkivalta voisi sen meiltä ryöstää. Siksi hän on iankaikkisella, pettämättömällä ja kumoamattomalla aivoituksellaan säätänyt ja uskonut sen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kaikkivoipiin käsiin, joista kukaan ei voi meitä temmata pois (Joh. 10:28). Myös Paavali sanoo Room. 8:28, 35: Koska meidät on Jumalan aivoituksen mukaisesti kutsuttu, "kuka voi meidät erottaa Jumalan rakkaudesta Kristuksessa?"

Myös ristin kantajille ja ahdistuksiin joutuneille tämä oppi antaa ihanaa lohtua. Jumala on ennen aikojen alkua nähnyt hyväksi ja päättänyt olla apunamme kaikessa hädässä, suoda meille kestävyyttä, antaa lohtua, herättää toivoa ja viedä ahdinkomme sellaiseen päätökseen, että se koituu meille pelastukseksi. Paavali puhuu tästä hyvin lohdullisesti Room. 8:28 ss. Oman aivoituksena mukaan Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt, millaisen ristin ja kärsimyksen antamalla hän on tekevä itsekunkin valituistaan "Poikansa kuvan kaltaiseksi". Koska heidät on kutsuttu "hänen aivoituksensa mukaan", täytyy ristin "vaikuttaa heidän parhaakseen", millainen kunkin risti sitten onkin. Siitä Paavali tekee sen epäämättömän ja varman johtopäätöksen, ettei tuska eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä "voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa".

Tämä opinkohta todistaa ihanasti, että Jumalan kirkko ei ole sortuva taistelussa "helvetin portteja" vastaan. Samalla se opettaa, mikä Jumalan oikea kirkko on, jottemme lankeaisi väärän kirkon nauttiman suuren arvonannon pettäminä (Room. 9:8 ss; 30 ss.).

Vielä on tästä opinkohdasta johdettavissa voimakkaita kehotuksia ja varoituksia. Luuk. 7:30: "He halveksivat Jumalan aivoitusta heitä kohtaan." Luuk. 14:24: "Minä sanoin teille, ettei yksikään niistä miehistä ole maistava minun illallisiani." Ja vielä: "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." "Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon." (Matt. 22:14) "Katsokaa, miten kuulette." (Luuk. 8:8, 18) Tätä opinkohtaa voidaan siis opettaa niin, että se koituu hyödyksi, lohduksi ja pelastukseksi.

On kuitenkin sangen huolellisesti pidettävä erillään se, mitä tästä asiasta on Jumalan sanassa nimenomaan ilmoitettu, sellaisesta, mitä ei ole ilmoitettu. Sillä yllä sanotun ja Kristuksessa ilmoitetun lisäksi tähän salaisuuteen kuuluu paljon sellaista, mistä Jumala on vaiennut, minkä hän on salannut ja viisaudessaan pitänyt omana tietonaan. Sitä emme saa tutkia emmekä pohdiskella; siitä meidän ei ole lupa omia ajatuksiamme seuraten tehdä päätelmiä, vaan meidän on tyydyttävä pitämään kiinni sanasta, joka on ilmoitettu. Tämä varoitus on erittäin tarpeellinen, sillä uteliaisuuttamme me aina paljon mieluummin askartelemme sen kimpussa, mikä on salassa, kuin tutkimme sitä, mitä Jumala on asiasta meille sanassaan ilmoittanut. Emmehän me pääse johdonmukaiseen käsitykseen, mutta ei meiltä ole sitä vaadittukaan.

Epäilemättä Jumala on siis jo ennen aikojen alkua tarkoin ja lopullisesti nähnyt, ketkä kutsuttavista uskovat, ketkä eivät; hän tietää sen vielä nytkin. Hän tietää myös, ketkä kääntyneistä kestävät uskossaan, ketkä paatuvat. Aivan epäilemättä Jumala tietää ja tuntee, kuinka moni kutsutuista tulee kuulumaan kumpaankin joukkoon. Mutta hän on jättänyt sen oman viisautensa salaisuudeksi; meille hän ei ole sanassaan antanut siitä mitään ilmoitusta, saati sitten käskenyt meidän sitä omin päin tutkia. Koska Jumala päinvastoin on sellaisesta tutkimisesta vakavasti varoittanut (Room. 11:33 ss.), ei meidän pidä tehdä omien ajatustemme mukaisia johtopäätöksiä eikä jäädä asiaa pohdiskelemaan, vaan meidän on pysyttävä Jumalan ilmoituksessa, sanassa, johon hän meidät ohjaa.

Totta kai Jumala tietää myös sen ajan ja hetken, jolloin itsekukin saa kutsun ja kääntyy; Jumala on sen myös määrännyt. Mutta koska sitä ei ole ilmoitettu meille, meidän on käsketty alati käyttää sanaa, mutta jättää aika ja hetki Jumalan haltuun (Ap.t. 1:7).

Me havaitsemme niin ikään, että Jumala antaa sanansa jollekin paikkakunnalle, mutta ei jollekin toiselle, hän ottaa sen pois jostakin, mutta antaa sen yhä vaikuttaa toisaalla. Joku paadutetaan, sokaistaan ja jätetään (Room. 1:28) kelvottoman mielensä valtaan; toinen sitä vastoin pannaan kääntymään, vaikka hän on yhtä syyllinen. Tämäntapaisten ongelmien pohtimiselle Paavali asettaa tarkan rajan, jota emme saa ylittää; kadotukseen joutuvissa meidän tulee nähdä Jumalan tuomion toteutuvan, (Room. 9:14 ss.; Room. 11:22 ss.). On kysymys synnin ansaituista rangaistuksista silloin, kun Jumala rankaisee jotakin maata tai kansaa sanansa halveksimisesta niin, että rangaistus kohtaa myös jälkipolvia, kuten huomaamme juutalaisten kohtalosta. Joidenkin maiden ja henkilöiden kohdalla Jumala osoittaa omilleen ankaruutensa: tuollaisen kohtalon me kaikki olisimme täysin ansainneet, koska me suhtaudumme arvottomalla tavalla Jumalan sanaan ja useinkin raskaasti murehdutamme Pyhää Henkeä. Näin meitä kehotetaan elämään Jumalan pelossa sekä tajuamaan ja ylistämään Jumalan hyvyyttä meitä kohtaan, kun hän ilman meidän ansiotamme, jopa vastoin sitä, mitä olemme ansainneet, antaa meille sanansa ja jättää sen meidän keskellemme, meidän, joita hän ei paaduta eikä hylkää.

Koska synnin turmelema luontomme on syynalainen ja ansaitsee Jumalan vihan ja kadotustuomion, ei Jumala ole velvollinen antamaan meille sanaa, Henkeä eikä armoa. Kun hän kuitenkin ne laupeutensa tähden antaa, me torjumme usein hänen lahjansa ja teemme siten itsestämme kelvottomia iankaikkiseen elämään (Ap.t. 13:46). Niinpä hän antaa vanhurskaan, hyvin ansaitun tuomionsa ilmeisellä tavalla kohdata muutamia maita, kansoja ja yksilöitä, jotta me vertaisimme itseämme tuomittuihin ja toteaisimme olevamme heidän kaltaisiaan. Sitä ahkerammin meidän on opeteltava tuntemaan ja ylistämään Jumalan täysin ansaitsematonta (Room. 9:23;Room. 11:5) armoa, joka kohdistuu "laupeuden astioihin".

Ei niille tehdä vääryyttä, joita rangaistaan; heillehän maksetaan "synnin palkka". Kun Jumala sitä vastoin antaa sanansa kerran ja jatkuvasti kuulua toisaalla ja siten valaisee ja käännyttää ihmisiä sekä varjelee heitä uskossa, hän tekee sen ihmisten ansioita kysymättä, oman armonsa ja laupeutensa ylistykseksi.

Näin syvälle tähän uskonkohtaan tunkeutuessamme me pysymme vielä oikealla tiellä. Onhan kirjoitettu, Hoos. 13:9: "Israel, omasta syystäsi sinä joudut turmioon; saamasi apu on yksinomaan minun armoani." Jos taas pyritään edemmäksi tässä tutkistelussa, näiden rajojen yli, silloin meidän on Paavalin tavoin pantava sormi suulle muistaen hänen sanansa: (Room. 9:20) "Oi ihminen, mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan?"

Suuri apostoli Paavali todistaa, että meidän on mahdotonta ja luvatonta tutkia ja selvittää tätä opinkohtaa pohjia myöten. Tuotuaan esiin runsaasti tätä opinkohtaa koskevaa Jumalan sanan ilmoitusta hän tukahduttaa ja keskeyttää keskustelun heti päästyään osoittamaan, minkä osan tätä salaisuutta Jumala on jättänyt kätketyn viisautensa asiaksi. Näin apostoli kirjoittaa: (Room. 11:33) "Oi sitä Jumalan viisauden ja tiedon rikkauden syvyyttä! Kuinka käsittämättömät ovat hänen tuomionsa ja tutkimattomat hänen tiensä! Kuka on tuntenut Herran mielen?" - nimittäin ohi ja yli sen, mitä hän on meille sanassaan ilmoittanut.

Jumalan iankaikkista valintaa on siis tarkasteltava "Kristuksessa", ei ohi Kristuksen eikä ilman Kristusta. Pyhä apostoli Paavali todistaa nimittäin, että meidät on valittu Kristuksessa, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Jumala on meitä rakastanut "siinä rakastetussa", niin kuin on kirjoitettuna, Ef. 1:4, 6. Saarnattu sana tuo taivaasta ilmoituksen tästä valinnasta, kun Isä lausuu: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; häntä kuulkaa", Luuk. 3:22. Ja Kristus sanoo: "Tulkaa minun tyköni, kaikki raskautetut, niin minä annan teille levon", Matt. 11:28. Pyhästä Hengestä Kristus sanoo: "Hän on minut kirkastava", Joh. 16:14; hän on muistuttava mieleen kaikkea, mitä Jeesus on sanonut. Näin ollen koko Pyhä Kolminaisuus, Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki, ohjaa kaikkia ihmisiä Kristuksen luokse; hän on se elämän kirja, josta heidän on tutkittava Isän iankaikkista valintaa. Jo iankaikkisuudessa Isä on päättänyt: kenet hän pelastaa, sen hän pelastaa Kristuksen kautta. Kristus itse sanoo: "Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani", Joh. 14:6; Joh. 1:18, ja vielä: "Minä olen ovi. Jos joku menee sisälle minun kauttani, hän pelastuu", Joh. 10:9. Tämä Kristus, "Jumalan ainokainen Poika, joka on Isän helmassa", on julistanut meille Isän tahdon ja siis myös sen, että meidät on iankaikkisuudessa valittu elämään, kun hän sanoo: "Kääntykää, ja uskokaa evankeliumi, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle", Mark. 1:15 Matt. 4:17. Näinkin hän sanoo: "Minun Isäni tahto on, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä", Joh. 6:40. Ja vielä: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut ...", Joh. 3:16.

Isä tahtoo, että kaikki ihmiset kuulevat tämän saarnan ja tulevat Kristuksen luokse. Tulijoita Kristus ei aja luotaan, sillä näin on kirjoitettu: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" Joh. 6:37.

Sitä varten, että me pääsisimme Kristuksen luo, Pyhä Henki vaikuttaa sanan kuulemisen välityksellä tosi uskoa, sillä näin apostoli todistaa ja lausuu: "Usko tulee siis Jumalan sanan kuulemisesta", Room. 10:17, nimittäin kun sanaa kirkkaasti ja puhtaasti saarnataan.

Kun siis joku tahtoo tulla autuaaksi, hänen ei pidä vaivata ja piinata itseään pohtimalla, onko hänet Jumalan salaisessa suunnitelmassa valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään - ilkeä Saatana semmoisilla ajatuksilla ahdistaa ja hätyyttää hurskaita ihmisiä. Hänen on sen sijaan kuunneltava Kristusta; Kristus on elämän kirja, johon on kirjoitettu kaikkien Jumalan lasten iankaikkinen valinta iankaikkiseen elämään. Kristus todistaa (Matt. 11:28) erotuksetta kaikille ihmisille, että Jumala tahtoo kaikkien synnin kuorman painamien ja raskauttamien tulevan hänen luokseen, jotta hän antaisi heille levon ja autuuden.

Tämän opetuksen mukaan kaikkien synnin painamien on luovuttava synneistään, tehtävä parannus, uskottava Kristuksen lupaus ja kokonaan jättäydyttävä hänen varaansa. Koska me emme itsestämme, omin voimin tähän kykene, tahtoo Pyhä Henki synnyttää meissä sen parannuksen ja uskon sanalla ja sakramenteilla. Sitten meidän on anottava Jumalalta hänen armoonsa, jonka hän on meille pyhässä kasteessa luvannut, jotta voisimme viedä asian päätökseen ja pysyisimme kestävinä. Emme saa epäillä sitä, että hän on lupauksensa mukaan antava armon; näin hän on luvannut (Luuk. 11:11 ss.): "Kuka teistä on se isä, joka poikansa häneltä pyytäessä kalaa antaa hänelle kalan sijasta käärmeen, taikka joka hänen pyytäessään munaa antaa hänelle skorpionin? Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat?"

Mutta Pyhä Henki, joka asuu uskoon tulleissa valituissa kuin ainakin omassa temppelissään, ei pysy heissä joutilaana, vaan taivuttaa Jumalan lapsia tottelemaan Jumalan käskyä. Siksi eivät uskovatkaan saa jäädä joutilaiksi, saati sitten vastustaa Jumalan Henkeä, vaan heidän tulee pyrkiä edistymään kaikissa kristillisissä hyveissä, joita ovat jumalisuus, vaatimattomuus, kohtuullisuus, kärsivällisyys ja veljellinen rakkaus. Näin heidän tulee pyrkiä (2 Piet. 1:10) "tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi"; sitä vähemmän heillä näet on aihetta epäillä kutsumistaan ja valitsemistaan, kuta enemmän he havaitsevat itsessään Hengen voimaa ja väkevyyttä. Jumalan Henki todistaa nimittäin valituille, että he "ovat Jumalan lapsia" (Room. 8:16). Mutta vaikka he joutuisivatkin niin syvään ahdistukseen, että he eivät enää tunne Jumalan Pyhän Hengen asuvan ja vaikuttavan heissä vaan joutuvan sanomaan Daavidin kanssa, (Ps. 31:23): "Minä sanoin hädässäni: minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä", heidän on yhtä kaikki tuntemuksistaan piittaamatta yhdyttävä myös siihen, mitä Daavid heti jatkossa sanoo: "Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin."

Meitä ei ole valittu iankaikkiseen elämään oman hurskautemme tai hyveellisyytemme perusteella, vaan valinta perustuu yksin Kristuksen ansioon ja hänen Isänsä armolliseen tahtoon. Isä ei voi kieltää itseänsä, koska hän on muuttumaton, niin myös hänen tahtonsa ja olemuksensa. Kun siis Jumalan lapset kompastuvat ja lankeavat tottelemattomuuteen, hän kutsuu heitä sananjulistuksen avulla uudestaan parannukseen, ja sanan kautta Pyhä Henki tahtoo vaikuttaa heissä kääntymystä. Jos he jälleen palaavat hänen luokseen vilpittömässä parannuksessa ja oikeassa uskossa, hän tahtoo yhäti osoittaa heille isällistä mieltään, siis kaikille niille, jotka kavahtavat hänen sanaansa ja sydämestään kääntyvät jälleen hänen puoleensa. On kirjoitettu, Jer. 3:1: "Jos mies lähettää pois vaimonsa ja tämä menee hänen luotansa ja joutuu toisen miehen vaimoksi, saako se mies enää tulla hänen luokseen? Eikö se maa tule saastutetuksi? Sinä olet kuitenkin harjoittanut haureutta monen ystävän kanssa, mutta tule silti takaisin minun luokseni, sanoo Herra."

Oikein ja tosi on sekin sana, ettei kukaan tule Kristuksen luo, ellei Isä häntä vedä. (Joh. 6:44) Mutta Isä ei vedä ilman välineitä, vaan hän on normaaleiksi välineiksi siihen tarkoitukseen päättänyt ottaa käyttöön sanansa ja sakramentit. Ei siis tahdo Isä eikä tahdo Poika, että ihminen jättäisi Jumalan sanan saarnan kuulematta tai halveksisi sitä ja jäisi odottamaan, että Isä vetäisi häntä puoleensa ilman sanaa ja sakramentteja. Kyllä Isä vetää Pyhän Henkensä voimalla, mutta hänen yleisen säätämyksensä mukaan se tapahtuu hänen pyhää, jumalallista sanaansa kuunneltaessa. Sana on kuin nuotta, jolla valitut kiskotaan Perkeleen kidasta. Siksi on jokaisen kurjan syntisen hakeuduttava sanan luokse, kuunneltava sitä ahkerasti ja oltava varma siitä, että Isä vetää häntä. Pyhä Henki tahtoo nimittäin olla koko voimassaan läsnä sanassa ja vaikuttaa sen kautta. Juuri siten Isä vetää.

Syynä siihen, että jotkut sanan kuulijat eivät usko vaan joutuvat sitäkin syvemmälle kadotukseen, ei ole Jumalan haluttomuus pelastaa heidät. Itse he ovat syypäitä, kun eivät ole kuunnelleet sanaa oppiakseen vaan halveksiakseen, rienatakseen ja häpäistäkseen sitä. He ovat vastustaneet Pyhää Henkeä, joka tahtoi vaikuttaa heissä sanalla. Esimerkkinä tästä ovat Jeesuksen ajan fariseukset ja heidän joukkokuntansa.

Niinpä apostoli erottaa tarkoin toisistaan Jumalan työn, jonka tuloksena on yksinomaan "astioita" jaloa käyttöä varten", ja sen mitä tekee Perkele ja ihminen itse; ei Jumalan vaan Perkeleen vaikutuksesta ihminen tekee itsestään "astian halpaa käyttöä varten". Room. 9:22 s.:n mukaan Jumala on "suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihansa astioita, jotka ovat valmiit kadotukseen, että hän saattaisi kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltä valmistanut pelastukseen." Apostoli sanoo selvästi, että Jumala on "suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihansa astioita", mutta hän ei sano, että Jumala olisi tehnyt niistä vihansa astioita. Jos Jumala olisi tahtonut heidän olevan vihan astioita, ei hänen olisi tarvinnut olla kärsivällinen heitä kohtaan. Siihen, että he ovat "valmiit kadotukseen", ei kuitenkaan ole syyllinen Jumala vaan Perkele ja ihmiset itse.

Kadotukseen valmistaa ihmistä yksinomaan Perkele sekä ihminen itse, synnin avulla; Jumala ei sitä ikinä tee. Eihän Jumala tahdo, että kukaan joutuu kadotukseen. Ja miten hän voisikaan tehdä ihmisestä kadotukseen valmiin? Jumala ei ole synnin eikä siis myöskään rangaistuksen - kadotuksen - syy, vaan kadotuksen ainoa syy on synti: "Synnin palkka on kuolema", (Room. 6:23). Koska Jumala ei tahdo syntiä eikä ole syntiin mieltynyt, ei hän siis myöskään tahdo syntisen kuolemaa, (Hes. 33:11), eikä halua syntisen joutuvan kadotukseen. Eihän Jumala tahdo, "että kukaan hukkuu, vaan että kaikki kääntyvät ja tekevät parannuksen", 2 Piet. 3:9. Kirjoitettu on: "Ei minulle ole mieleen kuolevan kuolema; sillä niin totta kuin minä elän, en minä tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyy ja elää", Hes. 18:23;Hes. 33:11. Pyhä Paavali todistaa selkein sanoin, että Jumala voi voimallaan tehdä saastaisista astioista astioita jaloa käyttöä varten, 2 Tim. 2:21: "Jos nyt joku sellaisista ihmisistä puhdistaa itsensä, hänestä tulee astia jaloa käyttöä varten, pyhitetty, isännälle käyttökelpoinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis." Jos kerran jonkun on määrä puhdistautua, hänen täytyy sitä ennen olla saastainen ja siis "astia halpaa käyttöä varten", Laupeuden astioista apostoli sanoo selvästi, että Herra itse on ne "valmistanut kirkkauteen", mutta kadotettuja hän ei sano Jumalan valmistamiksi, vaan he ovat itse valmistaneet itsensä kadotuksen astioiksi.

Jumala kuitenkin myös rankaisee syntiä synnillä: kääntynyttä ihmistä hän rankaisee suruttomuudesta, katumattomuudesta ja ehdoin tahdoin tehdyistä synneistä paatumuksella ja sokeudella. On tarkoin varottava tulkitsemasta tätä tosiasiaa siten, että Jumala ei koskaan todella olisikaan tahtonut, että ne ihmiset tulevat totuuden tuntoon ja pelastuvat. Sillä Jumalan tahdoksi on ilmoitettu nämä molemmat: Ensiksi, Jumala tahtoo ottaa armoihin kaikki, jotka tekevät parannuksen ja uskovat Kristukseen. Toiseksi, Jumala tahtoo rangaista niitä, jotka ehdoin tahdoin "kääntyvät pois pyhästä käskystä ja taas kietoutuvat maailman saastaisuuksiin" (2 Piet. 2:20), kaunistavat sydämensä Saatanaa varten (Luuk. 11:25 s.), ja pilkkaavat Pyhää Henkeä (Hepr. 10:29). Kun he pysyvät tässä synnissä, hän tahtoo heidän paatuvan, sokeutuvan ja joutuvan iankaikkiseen kadotukseen.

Faraosta on kirjoitettu:"Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa (2 Moos. 9:16) voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken (Room. 9:17) maan päällä." Ei hän kuitenkaan siitä syystä joutunut turmioon, ettei Jumala olisi suonut hänelle autuutta tai että hänen hukkaan ja kadotukseen joutumisensa olisi tuottanut Jumalalle mielihyvää. Eihän Jumala tahdo "että kukaan hukkuu", (2 Piet. 3:9) ei Jumala halua "jumalattoman kuolemaa, vaan että tämä kääntyy (Hes. 33:11) ja elää". Jumala kyllä kovetti faraon sydämen: farao jatkoi aina vain synnin tekemistä; kuta enemmän häntä varoitettiin, sitä paatuneempi hänestä tuli. Se kaikki oli rangaistusta hänen aikaisemmista synneistään, siitä julmasta sorrosta, jolla hän monin eri tavoin, ihmisyyttä loukaten ja omantunnon syytökset tukahduttaen oli rääkännyt israelilaisia. Kun sitten Jumala antoi saarnata hänelle sanaansa ja julistaa tahtonsa, farao ehdoin tahdoin torjui kaikki kehotukset ja varoitukset. Silloin Jumala veti kätensä pois, faraon sydän sai kovettua ja paatua ja Jumala antoi tuomionsa julkisesti toteutua hänessä. Olihan farao aivan ilmeisesti (Matt. 5:22) ansainnut "helvetin tulen". Pyhä apostolikin käyttää faraota esimerkkinä juuri Jumalan vanhurskauden osoittamiseen, nimittäin sen vanhurskauden, jonka Jumala tuo ilmi rangaistessaan katumattomia, hänen sanansa halveksijoita. Paavali ei missään tapauksessa ole ymmärtänyt asiaa niin, että Jumala ei soisi faraon tai yleensä jonkun ihmisen pelastuvan vaan olisi tehnyt salaisen päätöksen ja säätänyt, että farao on joutuva iankaikkiseen kadotukseen, niin ettei faraolla olisi ollut mitään mahdollisuutta tulla autuaaksi.

Kun Jumalan valittujen lasten iankaikkista valintaa autuuteen opetetaan ja selitetään tähän tapaan, annetaan Jumalalle vähentämättömänä sen kunnia joka hänelle kuuluu: edellyttämättä meiltä mitään ansiota tai hyvää tekoa hän tekee meidät sulasta laupeudestaan Kristuksessa autuaiksi, oman tahtonsa "aivoituksen mukaan", kuten on kirjoitettu Ef. 1:5 s.: "Hän on määrännyt meidät omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen kautta, oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen kirkkautensa ja armonsa kiitokseksi, jonka kautta hän on meidät siinä rakkaassa otollisiksi tehnyt."

Väärä ja valheellista on siis kaikki sellainen opetus, että Jumalan valinta ei perustuisi yksin hänen laupeuteensa ja Kristuksen pyhään ansioon vain meistäkin löytyisi jokin peruste sille, että Jumala on valinnut meidät iankaikkiseen elämään.

Onhan Jumala valinnut meidät Kristuksessa ennen kuin olimme tehneet mitään hyvää, ennen kuin olimme edes syntyneet, jopa "ennen maailman perustamista". "Jotta Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden, sanottiin äidille: 'Vanhempi on palveleva nuorempaa', niinkuin kirjoitettu on: 'Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin'" (Room. 9:11 ss.; 1 Moos. 25:23; Mal. 1:2 s.).

Tämä oppi ei siis anna kenellekään aihetta sen paremmin masennukseen kuin ylimielisyyteen ja hillittömyyteenkään. Ihmisiä opetetaan tutkimaan iankaikkista valintaa Kristuksesta ja hänen pyhästä evankeliumistaan. Siinä meillä on elämän kirja; se ei sulje yhtään katuvaa syntistä ulkopuolelle, vaan houkuttelee ja kutsuu kaikkia köyhiä, taakan painamia ja murheellisia syntisiä tekemään parannuksen, tuntemaan syntinsä ja uskomaan Kristukseen. Se lupaa Pyhän Hengen puhdistamaan ja uudistamaan heitä ja antaa siis murheellisille, ahdistetuille ihmisille mahdollisimman kestävän lohdun: se ilmoittaa, että heidän pelastumisensa ei ole heidän omassa kädessään. Jos olisi, he menettäisivät autuutensa paljon helpommin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa, jopa hetki hetkeltä, yhä uudestaan. Mutta pelastuksemme perustuu Jumalan armolliseen valintaan, jonka hän on meille ilmoittanut Kristuksessa. Ja Kristuksen kädestä meitä ei voi kukaan riistää (Joh. 10:28; 2 Tim. 2:19).

Jos siis joku esittää oppia Jumalan armollisesta valinnasta sillä tavalla, että murheelliset kristityt eivät saa siitä lohtua vaan joutuvat epätoivoon, katumattomat taas vahvistuvat suruttomuudessaan, silloin on epäämättömän varmaa ja totta, että tätä oppia ei opeteta Jumalan sanan ja tahdon mukaisesti vaan järjen mukaan ja ilkeän Perkeleen yllytyksestä.

Todistaahan apostoli Room. 15:4: "Kaikki, mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo." Jos siis Raamattua käytetään heikentämään sitä lohtua ja toivoa tai jopa riistämään se meiltä, on selvää, että Raamattua ymmärretään ja tulkitaan vastoin Pyhän Hengen tahtoa ja tarkoitusta.

Me pysymme tässä yksinkertaisessa, oikeassa ja hyödyllisessä selityksessä, joka vankasti perustuu Jumalan ilmoitettuun tahtoon. Me kartamme ja pakenemme kaikkia liian pitkälle meneviä ja teräviä kysymyksiä ja väittelyitä. Me hylkäämme ja tuomitsemme kaiken, mikä sotii tätä totuudenmukaista, yksinkertaista ja hyödyllistä selvitystä vastaan.

Tähän asti in käsitelty kiistanalaisia opinkohtia, joista Augsburgin tunnustuksessa pysyvät jumaluusoppineet ovat vuosikausia väitelleet. Muutamat ovat joutuneet harhapoluille ja ankaria kontroversseja eli uskonasioita koskevia riitoja on syntynyt. Mutta tästä meidän selvityksestämme huomaavat ilman muuta kaikki, niin ystävät kuin vihamiehetkin, että me emme ole ajallisen rauhan ja ykseyden saavuttamiseksi tinkineet mitään Jumalan iankaikkisesta, muuttumattomasta totuudesta. Turha sitä olisi yrittääkään, sillä ei sellainen rauha ja ykseys kestäisi pitkään, joka saataisiin aikaan totuuden vastustamiseksi ja pimittämiseksi. Sitäkin vähemmän on meillä ollut halua kaunistella tai vaikenemalla sivuuttaa puhtaan opin väärennöksiä ja julkisia, kirottuja harhoja. Sen sijaan olemme sydämestä tunteneet halua ja rakkautta sellaiseen ykseyteen, joka varjelee Jumalan kunnian loukkaamattomana, mitään pyhän evankeliumin totuudesta tinkimättä ja vähimmällekään harhalle tilaa antamatta. Sitä ykseyttä olemme koko sydämestä ja kaikin voimin tahtoneet edistää. Näin autetaan kurjat syntiset oikeaan, tosi parannukseen, masentuneet rohkaistaan uskomaan ja uskovia lujitetaan uudessa kuuliaisuudessa. Näin tulevat syntiset vanhurskaiksi ja ikuisesti autuaiksi yksin ja ainoastaan Kristuksen ansion perusteella.

12. Muut joukkiot ja lahkot

Tässä selvityksessä emme ole nimeltä maininneet sellaisia lahkoja ja joukkioita, jotka eivät ole milloinkaan yhtyneet Augsburgin tunnustukseen. Niitä ovat kasteenuusijat, schwenckfeldiläiset, uudet areiolaiset ja antitrinitaarit. Koska kaikki Augsburgin tunnustuksessa pysyvät kirkot ovat yksimielisesti tuominneet heidän harhansa, emme tässä selvityksessä ole halunneet niitä nimenomaan mainita, sillä olemme rajoittuneet puhumaan keskinäisistä kiistoistamme.

Vastustajamme ovat nimittäin häpeämättömästi väittäneet ja kuuluttaneet koko maailmalle, ettei meidän kirkoistamme ja niiden opettajien joukosta löydy kahta saarnaajaa, jotka olisivat yksimielisiä kaikista Augsburgin tunnustuksen kohdista. Saarnaajamme ovat muka siinä määrin erimielisiä ja vailla yhteyttä, etteivät enää itsekään tiedä, mitä Augsburgin tunnustus lausuu ja miten se on oikein ymmärrettävä. Siksi emme ole tyytyneet toistamaan tunnustustamme lyhyin toteamuksin ja allekirjoituksillamme, vaan olemme halunneet laatia selkeän, kirkkaan ja yksityiskohtaisen selvityksen kaikista niistä uskonkohdista, joista Augsburgin tunnustuksessa pysyvät jumaluusoppineet ovat kiistelleet ja väitelleet omassa piirissään. Nyt voi jokainen havaita, että me emme kavalasti peitä ja kätke kiistojamme ja ettei sovinnontekomme ole teeskentelyä. Asiat on tahdottu selvittää pohjia myöten ja meidän käsityksemme niistä on haluttu esittää sillä tavalla, että vastustajiemmekin on pakko tunnustaa, että me kaikessa pysymme Augsburgin tunnustuksen oikean, yksinkertaisen, luonnollisen ja alkuperäisen tulkinnan kannalla. Jumalan armon avulla me tahdomme pysyä myös kestävinä viimeiseen hetkeemme asti. Oman virkamme vastuun puitteissa me jokainen varomme vaieten suostumasta siihen, että meidän seurakuntiimme ja kouluihimme, mihin kaikkivaltias Jumala, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, on asettanut meidät opettajiksi ja paimeniksi, tuodaan jotakin edellä esitetyn kanssa ristiriitaista oppia.

On kuitenkin pelättävissä, että kaikessa hiljaisuudessa katsotaan meidän suosivan yllä mainittujen joukkioiden ja lahkojen kirottuja harhaoppeja. Ne ovat lahkohenkien luonteen mukaisesti salaa pujahtaneet enimmäkseen sellaisille paikkakunnille ja juuri sellaisina aikoina, joilla ja jolloin pyhän evankeliumin puhtaalle julistukselle ei ole annettu tilaa, vaan evankeliumin oikeita opettajia ja tunnustajia on vainottu. Siellä missä paavilaisuuden synkkä pimeys on yhä vallinnut ja yksinkertaisten ihmisparkojen on ollut elettävä paavilaisuuden julkisen epäjumalanpalveluksen ja väärän uskon piirissä, siellä he yksinkertaisuuttaan ovat ikävä kyllä omaksuneet mitä tahansa, kunhan sitä sanottiin evankeliumiksi eikä se ollut paavilaisuutta. Näin ollen olemme katsoneet välttämättömäksi vakuuttaa myös julkisesti koko kristikunnan edessä, ettei meillä ole mitään tekemistä niiden harhojen kanssa, niin monta kuin niitä onkin, vaan me hylkäämme ja torjumme ne kerta kaikkiaan väärinä, kerettiläisinä, pyhien profeettojen ja apostolien kirjoitusten vastaisina sekä myös oman kristillisen, Jumalan sanaan lujasti perustetun Augsburgin tunnustuksemme vastaisina.

Kasteenuusijoiden harhaoppeja

Me hylkäämme seuraavat kasteenuusijoiden kerettiläiset harhaopit, joita ei ole suvaittava kirkon, valtion eikä perheen ja talouselämän piirissä:

1. Meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä ei ole yksin Kristuksen kuuliaisuus ja ansio vaan myös oma uudistumisemme ja oma hurskautemme, vaelluksemme Jumalan edessä. Hurskaus on heidän mukaansa pääasiassa heidän erityisten sääntöjensä noudattamista, omavalintaista hengellisyyttä, eräänlaista uutta munkkilaisuutta.

2. Kastamattomat lapset eivät Jumalan silmissä ole syntisiä vaan vanhurskaita ja viattomia. Viattomia kun ovat, he eivät tarvitse kastetta vaan pelastuvat ilmankin. Kasteenuusijat kiistävät ja hylkäävät siis koko perisyntiopin ja kaiken, mikä liittyy siihen.

3. Lapsia ei saa kastaa ennen kuin he ymmärtävät asioita ja kykenevät itse tunnustamaan uskonsa.

4. Kristittyjen lapset ovat uskovista, kristityistä vanhemmista syntyneinä pyhiä Jumalan lapsia jo ennen kastetta ja ilmankin sitä. Siitäkin syystä johtuu, että nuo eivät pidä lasten kastamista arvossa eivätkä pyri sitä toimittamaan. - Tämän kanssa ristiriidassa on Jumalan nimenomainen lupaus, 1 Moos. 17, joka koskee ainoastaan sellaisia, jotka pitävät liiton eivätkä halveksi sitä.

5. Sellainen seurakunta, jossa vielä on syntisiä, ei ole oikea kristillinen seurakunta.

6. Kirkossa, jossa on joskus aikaisemmin luettu paavilaisia messuja, ei saa käydä saarnaa kuulemassa eikä muutenkaan.

7. Ei saa olla missään tekemisissä sellaisten seurakunnanpalvelijoiden kanssa, jotka julistavat pyhää evankeliumia Augsburgin tunnustuksen mukaisesti ja varoittavat kasteenuusijoiden harhasta. Ei pidä olla heidän palveluksessaan eikä edes tilapäisissä töissä heidän luonaan, vaan heitä on kartettava ja vältettävä niin kuin ainakin Jumalan sanan väärentäjiä.

9. Esivalta ei uuden liiton aikana ole Jumalalle mieluinen sääty.

9. Kristitty ei voi toimia esivallan virassa omaatuntoaan loukkaamatta.

10. Kristitty ei voi omaatuntoaan loukkaamatta esivallan virassa vastustaa pahoja ihmisiä, vaikka sellainen tehtävä osuisi hänen kohdalleen. Samoin eivät alamaiset saa kutsua esivaltaansa apuun.

11. Kristitty ei hyvällä omallatunnolla voi oikeudessa vannoa valaa. Hän ei saa myöskään tehdä uskollisuudenvalaa ruhtinaalleen tai esivallalleen.

12. Esivalta ei omaatuntoa loukkaamatta voi tuomita rikollisia kuolemaan.

13. Kristitty ei voi hyvällä omallatunnolla pitää mitään hallussaan eikä omanaan, yksityisomaisuutenaan, vaan hän on velvollinen antamaan kaiken yhteisölle.

14. Kristitty ei hyvällä omallatunnolla voi toimia ravintolanpitäjän, kauppiaana eikä aseseppänä.

15. Aviopuolisot saavat uskonnollisista syistä erota; puolisolla on oikeus jättää puolisonsa ja mennä naimisiin toisen kanssa, joka on samaa uskoa.

16. Kristus ei saanut lihaansa ja vertaan Neitsyt Mariasta vaan toi ne mukanaan taivaasta.

17. Kristus ei myöskään ole tosi Jumala olemukseltaan, vaan hänellä on pelkästään enemmän lahjoja ja ylhäisempi kirkkaus kuin muilla ihmisillä.

Tämäntapaisia opinkohtia on enemmänkin. Kasteenuusijathan jakautuvat moniin ryhmiin, jotka ovat toinen toistaan harhaoppisempia. Koko lahko on itse asiassa uutta munkkilaisuutta.

Schwenckfeldiläisten harhaoppeja

Samoin me hylkäämme schwenckfeldiläisten väitteet:

1. Ne, jotka pitävät Kristuksen lihaa eli Kristuksen omaksumaa ihmisyyttä luotuna, eivät alkuunkaan tunne Kristusta taivaan hallitsijana ja kuninkaana. Korotuksessa Kristuksen liha on sillä tavoin omaksunut kaikki jumalalliset ominaisuudet, että hän on joka suhteessa olemuksena asteen ja tilan puolesta Isän iankaikkinen Sanan vertainen, hänellä on sama valta, voima, majesteetti ja kirkkaus. Tämä merkitsee, että Kristuksen kummankin luonnon olemus, ominaisuudet, tahto ja kunnia ovat samat, sekä myös, että Kristuksen liha kuuluu Pyhän Kolminaisuuden olemukseen.

2. Kirkon palvelusvirka, sanan saarnaaminen ja kuuleminen, ei ole se väline, jota käyttämällä Jumala, Pyhä Henki, opettaa ihmisille pelastavaa Kristuksen tuntemista ja vaikuttaa heissä kääntymystä, parannusta, uskoa ja uutta kuuliaisuutta.

3. Kastevettä Herra Jumala ei käytä välineenä sinetöimään lapseutta ja synnyttämään uudesti.

4. Pyhän ehtoollisen leipä ja viini eivät ole välineitä, joita käyttäen Kristus jakaa ruumiinsa ja verensä ehtoollisvieraille.

5. Pyhän Hengen todella uudestisynnyttämä kristitty kykenee jo tämän elämän aikana täydellisesti pitämään ja täyttämään Jumalan lain.

6. Sellainen seurakunta, jonka piirissä julkinen seurakunnasta erottaminen ja lainmukainen pannaanjulistamismenettely eivät ole käytössä, ei ole oikea kristillinen seurakunta.

7. Kirkon palvelusviran haltija, joka ei ole omakohtaisesti uudistunut, oikeamielinen ja hurskas, ei voi antaa muille hyödyllistä opetusta eikä ojentaa heille oikeaa, tosi sakramenttia.

Uusien areiolaisten harhaoppeja

Samoin me hylkäämme sen uusareiolaisten opin, ettei Kristus ole olemukseltaan ja luonnoltaan tosi Jumala, samaa iankaikkista jumalallista olemusta kuin Isä Jumala, vaan ainoastaan jumalallisella majesteetilla varustettu olento Isän Jumalan alapuolella ja hänen ohellaan.

Uusien antitrinitaarien harhaoppeja

Samoin me hylkäämme eräiden antitrinitaarien opit:

1. He hylkäävät ja torjuvat vanhat, luotettavat Nikaian ja Athanasioksen uskontunnustukset sekä sanamuodon että sisällyksen osalta. He opettavat, ettei Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olemus ole yksi ainoa iankaikkinen ja jumalallinen olemus. Niin kuin on kolme eri persoonaa, Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki, on joka persoonalla myös oma, muista erottuva olemuksensa. Kuitenkin ovat kaikki kolme voimalta, viisaudelta, majesteetilta ja kirkkaudelta samanvertaisia, niin kuin kolme erillistä, olemukseltaan toisistaan poikkeavaa ihmistä. Toisten mukaan sitä vastoin persoonat eivät ole olemukseltaan ja ominaisuuksiltaan yhdenvertaisia.

2. Isä yksin on oikea, tosi Jumala.

Kaikki tämäntapaiset opit liitännäisineen ja johdannaisineen me hylkäämme ja torjumme väärinä, valheellisina, kerettiläisinä, Jumalan sanan sekä kolmen perustunnustuksen ja Augsburgin tunnustuksen ynnä sen Puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohtien ja Lutherin katekismusten vastaisina. Kaikkien hurskaiden kristittyjen on niitä varottava, niin totta kuin sielunpelastus ja autuus on heille kallis.

Näin olemme tahtoneet vakuuttaa Jumalan kasvojen edessä ja koko kristikunnan, sekä nykypolven että jälkipolvien kuullen, että juuri nyt esitetty kaikkien edellä mainittujen ja selitettyjen kiistanalaisten opinkohtien selvitys vastaa meidän opetustamme, uskoamme ja tunnustustamme. Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarin istuimen eteen siitä tiliä tekemään. Sitä vastaan emme tahdo salaa emmekä julkisesti puhua emmekä kirjoittaa, vaan aiomme siinä pysyä Jumalan armon avulla. Tarkasti harkiten, Jumalaa peläten ja avuksi huutaen me allekirjoitamme omakätisesti.

Jacobus Andreae, tri, allekirjoitti.
Nicolaus Selneccerus, tri, allekirjoitti.
Andreas Musculus, tri, allekirjoitti.
Christophorus Cornerus, tri, allekirjoitti.
Dauid Chytraeus.
Martinus Kemnicius, tri.

TODISTEIDEN LUETTELO (CATALOGUS TESTIMONIORUM)

Kristitylle lukijalle

Ensiksi on osoitettava, että Yksimielisyyden ohje puhuu Kristuksen persoonan ykseydestä ja hänen kummankin luontonsa sekä niiden olemuksellisten ominaisuuksien välisestä erosta samalla tavalla kuin vanha, puhdasoppinen kirkko sekä sen isät ja kirkolliskokoukset. On vain yksi Kristus, ei kahta persoonaa, mutta tässä persoonassa on kaksi eri luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, ne eivät sekoitu toisiinsa eikä toinen muutu toiseksi, vaan kummallakin luonnolla on olemukseensa kuuluvat ominaisuudet, jotka se säilyttää ja joista se ei ikinä luovu. Toiset luonnon olemukseen kuuluvat ominaisuudet, jotka oikein ja totuuden mukaisesti omistetaan koko persoonalle, eivät milloinkaan tule toisen luonnon ominaisuuksiksi. Tämän todistavat seuraavat vanhojen, puhdasoppisten kirkolliskokousten lauseet.²

Efesoksen kirkolliskokous,³ kaanon 4: "Jos joku jakaa Kristuksesta puhuvat Raamatun sanat kahden persoonan eli hypostaasin kesken, niin että omistaa jotkin sanat hänelle ihmisenä, niin ymmärrettynä ettei Jumalan Sanaa oteta huomioon, toiset taas, jotka muka ovat Jumalan arvon mukaisia, yksin Isän Jumalan Sanalle, hän olkoon kirottu.

"Kaanon 5: "Jos joku rohkenee sanoa, että ihminen Kristus on kyllä theoforos, (Jumalan kantaja), mutta ei sano häntä Jumalaksi, niin kuin Poikaa on hänen luontonsa perusteella totuuden mukaisesti kutsuttava, koska Sana tuli lihaksi ja osalliseksi lihasta ja verestä aivan kuin mekin, hän olkoon kirottu."

Kaanon 6: "Jos joku ei tunnusta, että sama Kristus on sekä Jumala että ihminen, koska Sana on Raamatun mukaan tullut lihaksi, hän olkoon kirottu."

Kaanon 12: "Jos joku ei tunnusta, että Jumalan Sana on kärsinyt lihassa, ristiinnaulittu lihassa ja maistanut lihassa kuoleman, tullen esikoiseksi kuolleista nousseiden joukossa, koska hän Jumalana on elämä ja eläväksi tekijä, sellainen olkoon kirottu."

Khalkedonin kirkolliskokouksen päätös (Euagrioksen, II, 4, mukaan):⁴ "Pyhien isien esikuvaa seuraten me tunnustamme yhden ainoan Pojan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen. Yhteen ääneen me julistamme, että hän on täydellinen jumaluudessa ja täydellinen ihmisyydessä, sekä tosi Jumala että myös tosi ihminen, jolla on ruumis ja järjellinen sielu. Hän on Jumalana samaa olemusta kuin Isä, mutta ihmisenä samaa olemusta kuin me, kaikessa meidän kaltaisemme, kuitenkin ilman syntiä. Hän on jumaluuden puolesta syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, mutta ihmisyyden puolesta hän on ajan lopulla meidän tähtemme ja pelastuksemme tähden syntynyt Neitsyt Mariasta, Jumalan synnyttäjästä. Hän on yksi ainoa Jeesus Kristus, Poika, Herra, Ainosyntyinen, joka tunnetaan kahdessa luonnossa, niitä sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta. Hänen luontojensa välinen ero ei persoonallisessa yhtymyksessä mitenkään häviä, vaan kummankin luonnon erityislaatu säilyy, ja yhdessä ne muodostavat yhden persoonan. Hän ei ole ikään kuin jakautunut kahdeksi eri persoonaksi, vaan hän on yksi ja sama ainoa Poika, Jumala, Sana ja Herra Jeesus Kristus. Näin ovat jo ammoin opettaneet profeetat, näin opetti Kristus itse meitä tuntemaan itseään, ja näin tämän opin on isien uskontunnustus välittänyt meille."

Samoin opettaa Leon kymmenes synodikirje:⁵ "Kummankin luonnon erityislaadun säilyessä ja yhdistyessä yhdeksi persoonaksi majesteetti on ottanut omakseen alhaisuuden, voima heikkouden, iankaikkisuus kuolevaisuuden. Maksaakseen kurjan sukukuntamme velan loukkaamaton luonto yhdistyi kärsimään kykenevään luontoon, niin että meidän Välimiehemme, yksi ainoa Välimies, pystyi kuolemaan toisen luontonsa puolesta, vaikka oli toisen luontonsa puolesta kuolematon."

Edelleen: "Hän, joka on tosi Jumala, on myös tosi ihminen, sillä ihmisen alhaisuus ja Jumalan ylhäisyys kuuluvat yhteen yhdessä persoonassa. Jumaluus ei muutu, vaikka sääliikin meitä, eikä ihmisyys sula Jumalan kirkkauteen, sillä kumpikin luonto vaikuttaa yhdessä, mutta oman laatunsa mukaan: Sana saa aikaan sanalle ominaisia asioita, liha taas sellaista, mikä on sille ominaista. Toinen loistaa kirkkaana ja tekee ihmeitä, toinen alistuu kärsimään vääryyttä. Jumala hän on, koska hän alussa oli Sana, ja Sana oli Jumala ja hänen kauttaan on kaikki saanut syntynsä. Ihminen hän on, koska 'Sana tuli lihaksi' ja syntyi naisesta. Kummankin luonnon yksipersoonaisen yhteyden osoittamiseksi saamme edelleen lukea, että Ihmisen Poika on tullut alas taivaasta, vaikka Jumalan Poika oikeastaan omaksui lihan vasta Neitsyt Mariasta." Ja vielä: "Sanotaan, että Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja haudattiin, vaikka hän ei kärsinyt kuolemaa jumaluudessaan, joka on samaa olemusta kuin Isä, vaan ihmisluonnossa, joka oli heikko."

Tähän asti on lainattu kahden kirkolliskokouksen, Efesoksen ja Khalkedonin, tekstejä, joiden kanssa kaikki pyhät isät ovat yhtä mieltä. Juuri tämän ovat oppilaitoksissamme työskentelevät oppineet aina halunneet ilmaista ja tehdä selväksi, kun ovat käyttäneet sanoja abstractum ja concretum. Siihen viittaa lyhyesti myös Yksimielisyyden ohje:⁶" -- kuten oppineet tämän kaiken hyvin tietävät." Noita sanoja on oppilaitoksissa edelleen välttämättä käytettävä, niiden oikeassa merkityksessä.

Konkreettisia (concreta vocabula) ovat siis sellaiset sanat, jotka tarkoittavat Kristuksen koko persoonaa, kuten "Jumala" ja "ihminen". Abstraktisia (abstracta vocabula) taas ovat ne sanat, jotka tarkoittavat ja merkitsevät Kristuksen persoonassa olevia luontoja, kuten "jumaluus" ja "ihmisyys".

Tämän käsite-erittelyn huomioon ottaen on oikein käyttää konkreettista sanontaa: "Jumala on ihminen, ihminen on Jumala." Väärin on sen sijaan käyttää abstraktista sanontaa: "Jumaluus on ihmisyyttä, ihmisyys jumaluutta."

Sama koskee olemukseen kuuluvia ominaisuuksia. Toisen luonnon ominaisuuksia ei voida omistaa toiselle in abstracto, ikään kuin ne olisivat myös sen ominaisuuksia. Siksi olisivat esim. seuraavat lauseet valheellisia ja vääriä: "Inhimillinen luonto on kaikkivaltiutta, se on olemassa jo ikuisuudesta." Ei myöskään ominaisuuksia voi omistaa toisilleen, esim. sanomalla, että kuolevaisuus on kuolemattomuutta ja kuolemattomuus kuolevaisuutta. Sellaisilla puheilla mitätöitäisiin luontojen samoin kuin niiden ominaisuuksien välinen ero, ne sekoitettaisiin keskenään, toinen muutettaisiin toiseksi, ja näin ne eksekvoitaisiin ja yhdenkaltaistettaisiin.

Tämän asian tietäminen ja vankkana totuutena pitäminen - nimittäin että Kristuksen persoonan inhimillinen luonto ikuisesti omistaa ja säilyttää olemuksensa ja siihen kuuluvat luonnolliset ominaisuudet - ei kuitenkaan ole pelkkä velvollisuus. Asia on todella erittäin tärkeä. Kristittyjen korkein lohdutus on näet siinä, että me Pyhän Raamatun ilmoituksen perusteella saamme tietää ja yhtään epäilemättä uskoa hänen inhimillisen luotonsa todella tulleen persoonallisessa yhtymyksessä korotetuksi sellaiseen majesteettisuuteen ja näin tulleen majesteettisuudesta persoonallisesti osalliseksi. Yksimielisyyden ohjeessa tämä on perusteellisesti selvitetty.

Jotta siis itse kukin voisi omin silmin todeta, ettei mainittu kirja tältäkään osin tuo uusia, outoja, itse keksittyjä, ennen kuulemattomia kummallisuuksia ja ilmauksia Jumalan seurakuntaan, esitämme seuraavassa luettelonomaisesti todisteita. Ensin luetellaan todistuksia Pyhästä Raamatusta, sitten vanhoilta, puhtaasti opettavilta kirkon opettajilta, erityisesti niiltä isiltä, jotka ovat neljässä tärkeimmässä kirkolliskokouksessa olleet keskeisiä suunnannäyttäjiä. Nämä kohdat, joista heidän käyttämänsä tätä asiaa koskevat ilmaisut ovat selvästi todennettavissa, osoittavat väitteemme kiistatta oikeaksi.

Jotta kristillinen lukija helpommin löytäisi nämä todisteet ja osaisi niitä arvioida, ne on järjestetty ryhmiksi seuraavaan tapaan.

I

Dan. 7:13 s.: "Katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen ... ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta. ... Hänen valtansa on iankaikkinen valta."

Joh. 13:3: "Tietäen, että Isä oli antanut kaikki hänen käsiinsä."

Matt. 11:27: "Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni."

Matt. 28:18: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä."

Fil. 2:9: "Jumala on lahjoittanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman" jne.

Ef. 1:22: "Kaikki hän on asettanut hänen jalkainsa alle."

Ps. 8:7, 1 Kor. 15:27, Hepr. 2:8, Fil. 2:9: "Siksi Jumala on hänet korottanut."

Eusebios, Demostratio evangelica IV, 13:⁷ "Sana on tehnyt omaksumansa ihmisluonnon itsestään eli Logoksesta osalliseksi, mutta ei itse tullut kuolevaisesta luonnosta osalliseksi. Siten Sana teki omaksumansa kuolevaisen luonnon osalliseksi Jumalan voimasta, mutta ei sitä vastoin omaksunut mitään kuolevaisesta luonnosta."

Luku 14: "Sana teki omaksumansa ihmisluonnon arvolliseksi olemaan osallinen iankaikkisesta elämästä jumaluudesta ja autuudesta."

Athanasios, Epsitula ad Epictetum:⁸ "Ei Sana sitä varten tullut lihaksi, että hänen jumaluutensa kasvaisi, vaan sitä varten, että liha nousisi kuolleista. Ei Sana tullut esiin Mariasta päästäkseen parempaan asemaan. Inhimillisen luonnon osaksi sen sijaan tuli suuri arvonnousu, kun Sana liittyi ja yhtyi siihen." Epifanios, (Panarion) Haeresis 69:⁹ "Liha, joka oli peräisin Mariasta ja siis meidän suvustamme, on kirkastettu. Se on vieläpä saanut jumaluudelle kuuluvan kirkkauden, kunnian, täydellisyyden ja taivaallisen loiston. Tätä kaikkea ei sillä alkujaan ollut, vaan se on saanut sen yhtyessään Sanaan."

Kyrillos, (De Trinitate) dialogus V:¹⁰ "Millä tavoin Kristuksen liha siis tekee eläväksi?" Vastaus: "Koska se on yhdistynyt elävään Sanaan, joka tekee omalle luonnolleen kuuluvista asioista myös omalle ruumiilleen kuuluvia, sen kanssa yhteisiä."

Theodoretos, Ad Ephesios, 1:¹¹ "Ihmeitten ihme on se, että meiltä omaksuttu luonto on nyt osallinen samasta kunniasta kuin hän, joka sen on ottanut omakseen: palvonnassa ei ole havaittavissa mitään eroa, vaan meidän tulee palvoa näkymätöntä jumaluutta näkyvän luonnon kautta."

Johannes Damaskenos, (De fide ortudoxa), 3, 7 ja 15:¹² "Jumalallinen luonto tekee lihan osalliseksi omasta kirkkaudestaan ja ominaisuuksistaan, mutta pysyy itse osattomana lihan himosta, ja kärsimyksestä."

Edelleen, luku 19: "Liha on yhteydessä sanan toimivaan jumaluuteen siksi, että jumaluus toimiessaan käytti ruumista välineenä. Tällöin yksi ja sama vaikuttaa sekä jumalallisella että inhimillisellä tavalla. Tuleehan meidän tietää että myös hänen pyhä henkensä (kreikkaa vovs=) aikaansaa myös sille ominaisia toimintoja, mutta on samalla osallinen Sanan jumaluudesta, joka vaikuttaa ja hallitsee. Näin myös hänen pyhä henkensä käsittää, tuntee ja pitää järjestyksessä koko maailmankaikkeuden, ei pelkkänä ihmisen henkenä vaan sen perusteella, että se on persoonallisessa yhtymyksessä tullut yhdeksi Jumalan hengen kassa."

II

Hepr. 1:3: "Toimitettuaan itsensä kautta puhdistuksen synneistä, hän on istunut Majesteetin oikealla puolella korkeuksissa."

Hepr. 2:8: "Jeesuksen me näemme hänen kuolemansa kärsimyksen tähden kirkkaudella ja kunnialla seppelöidyksi": hänet on asetettu kaikkien Jumalan kätten tekojen hallitsijaksi, ja kaikki on alistettu hänen jalkojensa alle.

Luuk. 22:69: "Tästedes Ihmisen Poika on istuva Jumalan voiman oikealla puolella."

Luuk. 1:32 s.: "Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen ja hän on oleva kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman."

Athanasios, Theodoretoksen (Dialogus I)¹³ mukaan: "Milloin Raamattu sanoo Pojan saaneen jotakin ja tulleen kirkastetuksi, se tarkoittaa aina hänen ihmisyyttään, ei hänen jumaluuttaan."

Joh. 5:26 s.: "Niinkuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä. Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika."

Athanasios, Oratio contra Arianos 2 ja 4:¹⁴ "Raamattu ei tarkoita, että Sanan substanssi on korotettu, vaan kyseessä on hänen ihmisyytensä: sanotaan, että hänet on korotettu, koska hänellä on liha. Koska se, mikä on korotettu, on hänen ruumiinsa, on oikein sanoa, että hänet itsensä on korotettu ihmisenä, ruumiin ja ihmisyyden puolesta. Hän saa omakseen jotakin, koska ruumis saa sellaista, minkä Sana on aina omistanut Isältä peräisin olevan jumaluutensa ja täydellisyytensä perusteella. Siksi hän sanoo saaneensa ihmisenä sen vallan, joka hänellä on Jumalana aina ollut. Hän, joka antaa muille kirkkauden, sanoo: 'Kirkasta minut'; näin hän osoittaa, että hänellä on liha, joka tarvitsee kirkkautta. Koska siis hänen ihmisyyteensä kuuluva liha saa osakseen kirkkauden, hän puhuu ikään kuin hänet itsensä olisi kirkastettu. On siis joka kohdassa otettava huomioon, että siitä, mitä hän sanoo - ajassa - saaneensa, hän ei ole saanut mitään siinä mielessä, ettei hänellä olisi sitä aikaisemmin ollut. Onhan hän aina omistanut sen kaiken Jumalana ja Sanana. Mutta nyt hän sanoo saaneensa sen ihmisenä sitä varten, että hänen, lihansa, sen lihan joka hänessä itsessään on, saatua tuon kaiken se sitten annettaisiin hänen lihastaan meillekin pysyväksi omaisuudeksemme.

Sama kirjoittaja lausuu Apollinariosta vastaan puhuessaan ihmisyyden omaksumisesta:¹⁵ "Kun Pietari sanoo, että Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Kristukseksi, hän ei tarkoita Jeesuksen jumaluutta vaan hänen ihmisyyttään. Jumalan Sana on aina ollut Herra, ei hän tullut Herraksi vasta kärsittyään ristin. Mutta hänen jumaluutensa teki hänen ihmisyytensä Herraksi ja Kristukseksi."

Edelleen: "Aina milloin Raamattu sanoo Pojan saaneen jotakin, se tarkoittaa, että hänen ruumiinsa on saanut; hänen ruumiinsa taas on seurakunnan esikoinen. Siksi Herra on ensiksi herättänyt oman ruumiinsa ja korottanut sen, sitten myös ruumiinsa jäsenet." Näin Athanasios selitti sen, mitä hän vähän myöhemmin tavallaan sovelsi koko kirkkoon.

Basileios Suuri, Contra Eunomiu IV:¹⁶ "Kun Herraa ylistäen sanotaan, että hän on saanut kaikkia nimiä korkeamman nimen, ja kun hän sanoo: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä', 'Minä elän Isän tähden', 'Kirkasta minut sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi ennen maailman perustamista' jne., se kaikki on ymmärrettävä ihmiseksi tulemista eikä jumaluutta koskevaksi."

Ambrosius, De fide V, 6:¹⁷ "Olet oppinut, että hän kykenee alistamaan kaiken valtaansa, nimittäin jumaluutensa vaikutuksesta. Opi nyt, että hän lihansa puolesta ottaa kaiken vastaan hänelle alistettuna, niin kuin on kirjoitettu Ef. 1. Kun kaikkea sanotaan hänen jalkainsa alle asetetuksi, tarkoitetaan häntä ruumiillisena olentona."

Edelleen V, 2: "Eihän Jumala anna apostoleille oikeutta istua hänen valtaistuimellaan, mutta Kristukselle annetaan oikeus myös ihmisenä istua Jumalan istuimella."

Luku 6: "Kristuksessa on yhteinen ihmisluontomme jo saanut etuoikeuden istua taivaallisella valtaistuimella."

Khrysostomos, Ad Hebr. 1. Serm. 3:¹⁸ "Isä tarkoitti Kristusta lihan puolesta sanoessaan: 'Ja kumartakoot häntä kaikki Jumalan enkelit.'"

Theofylaktos, In Ev. Joh. 3:¹⁹ "Isä on antanut kaiken pojan käteen - ihmiskäteen."

Oikumenois, Khrysostomosta lainaten, Hebr. 1:²⁰ "Jumalana Pojalla on ikuinen valtaistuin: 'Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti.' Ei häntä Jumalana katsottu tämän kunnian arvoiseksi vasta ristinkärsimyksen jälkeen. Ihmisenä hän sai sen, minkä hän jo Jumalana omisti." Ja vähän myöhemmin: "Ihmisenä hän saa kuulla sanan: 'Istu minun oikealle puolelleni.' Jumalanahan hänellä on iankaikkinen valta."

Kyrillos, Thesaurus IX, 3:²¹ "Ihmisenä hän on noussut valtaan."
XI, 17: "Ihmisenä hän pyysi sitä kirkkautta, jonka hän aina oli omistanut Jumalana. Hänestä ei tätä kerrota siksi, että hän milloinkaan olisi itse ollut vailla kunniaansa. Hän tahtoi viedä oman temppelinsä siihen kirkkauteen, jonka hän Jumalana on aina omistanut."

Sama, Ad Reginas II: "Kun hänen sanotaan saaneen kunnian, vallan ja kuninkuuden, sen on katsottava tarkoittavan hänen ihmisyyttään." Theodoretos, In Ps. 2:²² "Luonnostaan Kristus on Herra Jumalana, mutta ihmisenäkin hän saa kaiken vallan ja valtakunnan."

In Ps. 110: "'Istu minun oikealle puolelleni.' Tämä on sanottu hänen ihmisyydestään. Kuten hänellä Jumalana jo on iankaikkinen valta, siten hän ihmisenä saa sen, mikä hänellä Jumalana oli. Ihmisenä hän siis saa kuulla sanat: 'Istu oikealle puolelleni.' Jumalanahan hänellä on ainainen kuninkuus."

Sama, Hebr. 1: "Koska Kristus on aina ollut Jumala, ovat enkelit aina palvoneet ja kumartaneet häntä. Mutta nyt he kumartavat häntä myös ihmisenä."

Leo, Epistola 23, aiheenaan Ef. 1:²³ "Totuuden vastustajat kysynevät: 'Milloin kaikkivaltias Isä on korottanut Poikansa kaiken yläpuolelle tai minkä luonnon mukaan? Mille substanssille hän on alistanut kaiken? Onhan kaikki aina ollut alistettuna jumaluudelle, koska tämä on luoja! Jos hänen valtaansa lisätään ja jos hänen ylhäisyyttään vielä ylennetään, silloinhan hän on ollut vähempi kuin se, joka hänet ylentää, eikä hänellä ollut sen luonnon rikkautta, jonka anteliaisuuden tarpeessa hän oli.' Tämmöistä pohdiskelevan vie Areios joukkoonsa."

Sama, Epistola 83: "Olkoon, että jumaluus ja ihmisyys muodostavat Kristuksessa yhden ainoan persoonan; me ymmärrämme silti, että korottaminen ja jokaista nimeä korkeampi nimi koskevat sitä 'muotoa', joka oli tehtävä rikkaaksi antamalla sille niin suuri kirkkaus. Eihän Sana ollut lihaksi tullessaan menettänyt mitään, mikä Isän olisi ollut annettava lahjana hänelle takaisin. Mutta 'orjan muoto' tarkoittaa alhaista ihmistä, joka korotettiin Jumalan voimaan ja kirkkauteen, jotta ihminen olisi mukana kaikessa hänen jumalallisessa ja Jumala kaikessa hänen inhimillisessä toiminnassaan."

Edelleen: "Kaiken, minkä Kristus on ajassa saanut, hän on saanut ihmisenä. Ihmisellehän voidaan antaa, mitä hänellä ei ennestään ole. Mitä taas tulee Sanalle kuuluvaan valtaan, Poika omistaa erotuksetta kaiken minkä Isäkin."

Vigilius, Contra Eutychen V:²⁴ "Ei jumalallinen olento ole sen tarpeessa, että sitä kunnianosoituksin korotetaan, että sen arvoa lisätään tai että se kuuliaisuutensa vuoksi saa vallan taivaassa ja maan päällä. Lihan eli ihmisluonnon puolesta hän siis on saanut sen, mikä ei häneltä milloinkaan puuttunut sikäli kuin hän on luonnoltaan Sana. Olisiko Luojalta puuttunut voima ja valta hallita luomakuntaansa, niin että hän vasta aikojen lopulla olisi sen lahjana saanut?"

Nikeforos, I, 36:²⁵ "Kun opetuslapset näkivät Kristuksen Galilean vuorella, hän siellä vakuutti heille, että Isä oli antanut hänelle ylimmän vallan taivaassa ja maassa - nimittäin hänelle ihmisenä."

III

Joh. 6:55, 54: "Minun lihani on totinen ruoka ja minun vereni totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä."

1 Joh. 1:7: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä."

Hepr. 9:14: "Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, on puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista."

Matt. 26:26-28: "Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini. Juokaa tästä kaikki; tämä on minun vereni, uuden liiton veri."

Eustakhios, Theodoretoksen (Dialogus II) mukaan:²⁶ "Hän siis ennusti hänen (nimittäin Kristuksen ihmisenä) istuvan pyhällä istuimella ja tarkoitti sitä, että hän istuisi samalla istuimella kuin jumalallinen henki, koska Jumala erottamattomasti asuu hänessä."

Sama Gelasiuksen mukaan:²⁷ "Ihminen Kristus, joka kasvoi viisaudessa, iässä ja armossa, on saanut omakseen kaiken vallan."

Edelleen: "Ruumiissaan Kristus tuli apostoliensa luo ja sanoi: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.' Tämän vallan sai Sanan temppeli, ei Jumala, joka rakensi tuon ihanan temppelin, hänen ruumiinsa."

Athanasios, Areiolaisesta ja katolisesta tunnustuksesta:²⁸ "Ei Jumala ole muuttunut ihmisen lihaksi tai substanssiksi, vaan hän on kirkastanut itsessään sen luonnon, jonka hän omaksui, niin että ihmisen heikko ja kuolevainen liha ja luonto on saanut osakseen jumalallisen kirkkauden. Sillä on nyt kaikki valta taivaassa ja maan päällä, mitä sillä ei ollut, ennen kuin Sana sen omaksui."

Sama, Apollinariosta vastaa ihmisyyden omaksumisesta:²⁹ "Paavali puhuu Fil. 2 temppelistä, joka on Kristuksen ruumis. Eihän Korkeinta koroteta vaan liha. Lihalleen hän antoi nimen, joka on kaikkia nimiä korkeampi, niin että jokainen polvi notkistuu Jeesuksen nimeä mainittaessa ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniassa." Athanasios liittää tähän yleisen säännön: Aina kun Raamattu puhuu Kristuksen kirkastamisesta, se tarkoittaa hänen ihmisluontoaan eli lihaansa, jonka osaksi kunnia tulee. Ja mitä ikinä Raamattu sanoo Pojan saaneen, sen se omistaa hänen ihmisyydelleen, ei hänen jumaluudelleen. Kun apostoli esimerkiksi sanoo, että jumaluuden koko täyteys asuu Kristuksessa ruumiillisesti, on ymmärrettävä sen tarkoittavan, että se täyteys asuu Kristuksen lihassa.

Sama, Theodoretoksen (Dialogus II) mukaan:³⁰ "Sanat 'Istu minun oikealle puolelleni' on lausuttu Herralle ruumiillisena olentona."

Athanasios, De incarnatione, Kyrilloksen (kahdeksannen anatematismin puolustus) mukaan sekä vielä kirjan De recta fide ad Reginas mukaan:³¹ "Jos joku sanoo, että meidän Herramme lihaa ei pidä palvoa, koska se on ihmislihaa, ja että sitä ei siksi saa palvoa myöskään Herran ja Jumalan lihana, hänet kiroaa pyhä katolinen kirkko."

Sama:³² "Kaiken, mitä Raamattu sanoo Pojan saaneen, se ymmärtää hänen ruumistaan tarkoittavaksi. Hänen ruumiinsa taas oli kirkon esikoinen. Herra herätti ja korotti siis ensin oman ruumiinsa, mutta sitten myös ruumiinsa jäsenet."

Hilarius, IX:³³ "Ihminen Jeesus pysyy Isän Jumalan kunniassa, koska liha on yhdistynyt Sanan kirkkauteen ja omistaa Sanan kirkkauden."

Eusebios Emesalainen, Homilia feria VI post pascha:³⁴ "Hän, joka jumaluutensa puolesta on yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa aina vallinnut kaikkea, on nyt saanut valtaansa kaiken myös ihmisyytensä puolesta, niin että sama ihminen, joka vähän aikaisemmin kärsi kuoleman, hallitsee taivasta ja maata ja tekee missä vain mitä tahtoo."

Gregorios Nyssalainen, Gelasiuksen ja Theodoretoksen (Dialogus II) mukaan:³⁵ "Hänet on siis korotettu Jumalan oikealle puolelle (Ap.t. 2). Kuka on korotettu? Alhainen vai ylhäinen? Mikä olisi alhaista, ellei inhimillinen? Ja mitä muuta olisi Korkein kuin jumaluutta? Ei Jumala tarvitse korottamista, koska hän jo on Korkein. Apostoli sanoo siis, että Kristuksen inhimillinen luonto on korotettu, nimittäin siten että ihmisestä tehtiin Herra ja Kristus. Apostoli ei siis tahdo sanoa, että tekemisen kohteena olisi Herran iankaikkinen olemus, vaan hän puhuu alhaisen ihmisluonnon kohottamisesta kaikkein korkeimmalle, Jumalan oikealle puolelle." Ja vähän myöhemmin: "Jumalan oikea käsi, joka on kaiken valmistanut, eli Herra itse, jonka kautta kaikki on saanut syntynsä ja jota ilman ei mikään luotu pysy voimassaan, tämä käsi yhdistyi ihmiseen ja nosti sen yhtymyksen avulla omaan korkeuteensa."

Basileios Suuri, Contra Eunomium II:³⁶ "Kun Pietari sanoo: 'Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte', hän viittaa demostratiivipronominia 'tämä' käyttämällä Jeesuksen inhimilliseen, kaikille näkyvään luontoon." Ja vähän myöhemmin: "Sanoessaan, että Jumala teki hänet Herraksi ja Kristukseksi, Pietari tarkoittaa, että Isä antoi hänelle hallitsijan aseman ja kaiken vallan (nimittäin hänen inhimilliselle luonnolleen)."

Epifanios, Contra Ariovoaritus:³⁷ "'Tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.' Kärsimyksestä osaton, luomaton Sana ei tahtonut purkaa lihan kanssa solmimaansa pyhää liittoa, vaan lihan oli määrä yhdistyä luomattomaan Sanaan ylhäällä. Siksi Jumala teki Herraksi ja Kristukseksi sen, mikä on siinnyt Mariasta ja yhtynyt jumaluuteen."

Ambrosius, De Spiritu Sancto III, 12:³⁸ "Enkelit eivät palvo ainoastaan Kristuksen jumaluutta vaan jopa hänen jalkojensa astinlautaakin." Ja sitten: "Profeetta sanoo, että on palvottava sitä maata, jonka Herra Jeesus on ottanut osaksi itseään omaksuessaan lihan. Jalkojen astinlaudalla tarkoitetaan siis maata, maalla taas Kristuksen lihaa, sitä jota mekin tänä päivänä ehtoollisen sakramentissa kumarramme ja jota apostolit kumarsivat Herrassaan Jeesuksessa, kuten edellä olen sanonut."

Augustinus, De verbis Domini, sermo 58:³⁹ "Ellei Kristus ole luonnoltaan Jumala vaan luontokappale, ei häntä ole myöskään Jumalana kunnioitettava eikä palvottava. Mutta nuo vastannevat: 'Kuinka niin? Palvothan sinä yhdessä hänen jumaluutensa kanssa yhtäläisesti hänen lihaansakin, jonka toki myönnät luoduksi.'"

Sama, In Ps. 98: "'Palvokaa hänen jalkojensa astinlautaa' eli maata. Kristus näet otti ruumiikseen maasta maata; onhan liha maata, ja Marian lihasta hän otti itselleen lihan. Siinä lihassa hän kulki täällä, ja sen hän antoi meille syötäväksi, jotta pelastuisimme. Sitä lihaa ei kukaan ensin syö sitä palvomatta. Nyt siis olemme löytäneet oikean tavan kumartaa Herran jalkojen astinlautaa. Emme ainoastaan palvo sitä syntiä tekemättä vaan jopa teemme syntiä, jos olemme sitä palvomatta."

Khrysostomos, Ad Hebr. 2:⁴⁰ "On todella suurta, ihmeellistä ja järkyttävää, että meidän lihaamme oleva olento istuu siellä korkeudessa enkeleiden ja arkkienkeleiden, serafien ja kerubien palvomana. Sitä ajatellessani joudun usein suunniltani."

Sama, Ep. I ad Cor. 10: "Tätä ruumista tietäjät kunnioittavat, kun se vielä makasi seimessä (...) He tulivat kaukaa ja kumarsivat sitä suuresti peläten ja vavisten."

Sama, Leon (Epist. 95) mukaan: "Mille luonnolle Isä sanoi: 'Istu täällä minun omalla valtaistuimellani'? Sille samalle, jolle on sanottu: 'Maasta sinä olet ja maaksi sinä palaat.'"

Theofylaktos, Khrysostomosta lainaten, In Matth. 28:⁴¹ "Koska aikaisemmin tuomittu ihmisluonto nyt Sanaan - häneen joka on Jumala - persoonallisesti yhdistyneenä istuu taivaassa enkelien palvomana, sillä on oikeus sanoa: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa.' Ihmisluonto oli ennen orjana mutta nyt se on Kristuksessa kaiken hallitsija."

Sama, In Joh. 3: "Isä on antanut kaiken Poikansa käteen - ihmiskäteen."

Kyrillos, De incarnatione 11:⁴² "Sana on tullut siihen, mitä se ei ollut, jotta myös ihmisluonto tulisi siksi, mitä se ei ollut. Näin meidän luontomme yhtymyksen perusteella loistaa jumalallisen majesteetin kirkkautta; se on korotettu aikaisempaa tilaansa korkeammalle, eikä se ole muuttumatonta Jumalaa hänen luontonsa alapuolella.

Efesoksen kirkolliskokous, kaanon 11:⁴³ "Jos joku ei tunnusta, että Herran liha tekee eläväksi, koska siitä on tullut kaiken eläväksi tekevän Sanan lihaa, hän olkoon kirottu."

Kyrillos lausuu tätä kirouslausetta selittäessään:⁴⁴ Nestorios ei ollut tahtonut myöntää, että Kristuksen liha tekee eläväksi, vaan oli tulkinnut Joh. 6:n lauseet yksin hänen jumaluuttaan tarkoittaviksi.

Theodoretos, Dailogus II:⁴⁵ "Tuo ruumis on katsottu arvolliseksi istumaan Jumalan oikealla puolella, ja koko luomakunta kumartaa sitä, koska sitä kutsutaan Valtiaan luonnon ruumiiksi eli Jumalan ruumiiksi."

Sama, In Ps. 8: "Sellaisen kunnian on ihmisluonto Kristuksessa saanut Jumalalta: koko maailmankaikkeuden hallitsijan aseman."

Leo, Epistola 11:⁴⁶ "Ei siinä korotettu ihmisyyden omaksunutta Jumalaa vaan Jumalan omaksuma ihmisyys, kun 'Jumala on hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että jokainen polvi notkistuu Jeesuksen nimeä mainittaessa ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniassa'."

Johannes Damaskenos, III, 18:⁴⁷ "Kristuksen jumalallinen tahto on aluton ja kaiken vaikuttava (...) mutta hänen inhimillinen tahtonsa on saanut alkunsa ajassa, sillä on ollut luonnolliset, viattomat mielenliikkeet, eikä se ollut luonnostaan kaikkivaltias. Mutta kun siitä on todellisesti ja luonnoltaan tullut Sanan, se on Jumalan, tahto, se on nyt myös kaikkivaltias." Tämä tarkoittaa, kuten eräs selittäjä lausuu seuraavaa: Jumalan tahdolla on oman luontonsa perusteella valta saada aikaan, mitä se tahtoo, mutta Kristuksen inhimillisellä tahdolla ei tätä voimaa ole luonnostaan, vaan sen perusteella, että se on yhtynyt Jumalaan, Sanaan.

Edelleen, luku 19: "Liha on yhteydessä Sanan toimivaan jumaluuteen siksi, että jumaluus toimiessaan käytti ruumista välineenään. Tällöin yksi ja sama vaikuttaa sekä jumalallisella että inhimillisellä tavalla. Tuleehan meidän tietää, että hänen pyhä henkensä aikaansaa myös sille ominaisia toimintoja, mutta on samalla osallinen Sanan jumaluudesta, joka vaikuttaa ja hallitsee. Näin myös hänen pyhä henkensä käsittää, tuntee ja pitää järjestyksessä koko maailmankaikkeuden, ei pelkkänä ihmisen henkenä vaan sen perusteella, että se on persoonallisessa yhtymyksessä tullut yhdeksi Jumalan hengen kanssa."

Edelleen, luku 21: "Kristuksen inhimillinen luonto ei oman olemuksena perusteella tunne tulevaisuutta, mutta Herran sieluna se on yhtynyt itse Sanaan ja muodostaa sen kanssa persoonallisen ykseyden. Siksi se on rikastunut ja saanut kaiken muun jumalallisen ohessa myös kyvyn tietää, mitä on tuleva." Ja luvun lopulla. "Me sanomme siis, että kaiken tietää koko luomakunnan valtias ja Herra, yksi Kristus, hän, joka on sekä Jumala että ihminen. Ovathan hänessä kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä."

Nikeforos, XVIII, 36:⁴⁸ "Kun opetuslapset näkivät Kristuksen Galilean vuorella, hän vakuutti heille, että Isä oli antanut hänelle ylimmän vallan taivaassa ja maassa - nimittäin hänelle ihmisenä."

IV

Joh. 17:5: "Ja nyt, Isä, kirkasta sinä minut sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennen kuin maailma olikaan."

Kol. 2:9: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti."

Hilarius, De trinitate III:⁴⁹ "Lihaksi tullut Sana rukoili, että se, mikä on ajassa saanut alkunsa, saisi sen kirkkauden ja kunnian, joka on olemassa iankaikkisesti."

Gregorios Nyssalainen, Gelasiuksen ja Theodoretoksen (Dialogus II) mukaan;⁵⁰ (koskee Pietarin sanaa Ap.t. 2:33): "Jumalan oikea käsi yhdistyi ihmiseen ja nosti sen yhtymyksen avulla omaan korkeuteensa."

Sama, De anima: "Jumala, Sana, ei ikinä muutu miksikään, vaikka hän on yhteydessä ruumiiseen ja sieluun, eikä hän osallistu näiden heikkouteen. Hän antaa näille oman jumaluutensa väkevyyden, mutta pysyy silti samana, mikä hän oli ennen yhtymystä."

Basileios, Kristuksen pyhästä syntymästä:⁵¹ "Millä tavoin jumaluus on lihassa? Niin kuin tuli raudassa, ei muuttuen vaan tehden osalliseksi. Eihän tuli siirry rautaan, vaan pysyen paikoillaan se antaa raudalle omaa voimaansa. Eikä tuli siitä vähene, mutta se täyttää silti kokonaan itsellään raudan, joka näin on tullut tulesta osalliseksi."

Epifanios, Ancoratus:⁵² "Tehden maallisen ruumiin osalliseksi samasta voimasta kuin jumaluudella on hän yhdisti ne yhdeksi voimaksi, yhdeksi jumaluudeksi. Tämä teki hän, joka on yksi ainoa Herra ja yksi Kristus, ei kaksi kristusta eikä kaksi jumalaa."

Kyrillos, In Ev. Joh IV, 23:⁵³ "On siinä perääkin, kun kiistätte sen, että liha voi tehdä eläväksi. Eihän liha sinänsä voi tehdä mitään eläväksi, kun se itsekin on sen tarpeessa, että joku antaa sille elämän. Mutta tutkittuanne huolellisesti inkarnaation salaisuutta ja opittuanne ymmärtämään, että lihassa asuu itse Elämä, teidän on pakko uskoa, että lihasta on tullut eläväksi tekijä, vaikka se itsessään ei pystykään yhtään mihinkään. Yhdyttyään eläväksi tekevään Sanaan liha on tullut elämän antajaksi. Se ei ole vetänyt Sanaa alas katoavaiseen luontoonsa, vaan Kristuksen liha on korotettu paremman luonnon voimaan. Vaikka siis lihan luonto itsessään ei kykenekään tekemään eläväksi, se pystyy tähän kuitenkin siitä syystä, että se on saanut omakseen kaiken sen vaikutusvoiman, joka kuuluu Sanalle. Eihän siihen pysty Paavalin, Pietarin eikä kenenkään muunkaan ruumis kuin yksin hänen, joka on Elämä itse ja jossa jumaluuden täyteys asuu ruumiillisesti. Siksi muiden liha pystyy tekemään eläväksi, koska siinä asuu Jumalan ainoa Poika."

Augustinus, Contra Feilcianum Arianum 11:⁵⁴ "Me tiedämme, että hänen lihansa on kirkastettu jumaluuden majesteettisuudella; silti en myönnä, että hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi kohdistunut myös hänen jumaluuteensa."

Tehodoretos, luvussa "Antikristus":⁵⁵ "Kun Sana tuli ihmiseksi,hän ei suonut omaksumalleen ihmisluonnolle mitään osittaista armonosoitusta, vaan Jumala näki hyväksi, että siinä asuisi jumaluuden koko täyteys."

Sama, In Ps. 21: "Jos omaksuttu luonto on liittynyt omaksujan jumaluuteen, se on myös päässyt osalliseksi samasta kunniasta ja kirkkaudesta."

Sama, In Hebr. 1: "Ylösnousemuksen jälkeen ihmisyyskin on saanut jumalallisen kunnian."

Johannes Damaskenos, III, 7 ja 15:⁵⁶ "Jumalallinen luonto tekee lihan osalliseksi omasta kirkkaudestaan ja ominaisuuksistaan, mutta pysyy itse osattomana lihan himoista ja kärsimyksistä."

V

Joh. 14:6: "Minä olen elämä."

Joh. 5:26 s.: "Hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä, (...) koska hän on Ihmisen Poika."

Kyrillos, Thesaurus XII, 15:⁵⁷ "Luodun ja Luojan olomuoto ja ominaisuudet ovat aivan erilaiset, mutta Jumalan Pojan omaksuma ihmisluonto on ylittänyt rajansa, ja se on armosta siirretty hänen olotilaansa, joka sen on omaksunut."

Sama In Ev. Joh. II, 144: "Kristus lisää heti syyn, jonka perusteella hän on sanonut Isän antaneen hänelle elämän ja tuomiovallan: 'koska hän on Ihmisen Poika.' Näin hän opettaa meille, että kaikki on annettu hänelle ihmisenä. Ainokainen Poika ei sen sijaan ole elämästä osallinen vaan luonnoltaan itse elämä."

Sama, III, 37: "Kristuksen ruumis tekee eläväksi, koska se on itse Elämän ruumis ja sillä on yhä lihaksi tulleen Sanan voima; ja onhan se täynnä sitä väkevyyttä, jolta kaikki saavat olemassaolon ja elämän."

Sama, IV, 14: "Koska Vapahtajan liha on yhdistynyt Jumalan Sanaan, joka luonnostaan on elämä, on siitäkin tullut eläväksi tekevä."

Edelleen, 18: "Olen täyttänyt ruumiini elämällä, olen omaksunut kuolevaisen lihan. Koska nyt minä, joka olen luonnostani elämä, asun kuolevaisessa lihassa, olen sen täysin muuttanut oman elämäni mukaiseksi."

Luku 24: "Ei lihan luonto sinänsä voi tehdä eläväksi, mutta emmehän me ajattelekaan, että se olisi Kristuksessa yksinään. Siihen on yhdistynyt Jumalan Poika, joka on olemukseltaan itse elämä. Kun Kristus siis sanoo lihaansa elämää antavaksi lihaksi, ei hän tarkoita, että sillä olisi eläväksi tekemisen kyky samalla tavoin kuin hänellä itsellään tai tarkemmin sanoen hänen hengellään. Henki tekee näet eläväksi itse, mutta liha saa sen voiman yhtyessään henkeen. Kuinka se taas tapahtuu, sitä ei mielemme ymmärrä eikä kielemme osaa ilmaista, vaan me otamme sen totuuden vastaan vaieten mutta lujassa uskossa."

Sama, X, 13: "Elämän liha, Ainosyntyisen lihaksi tulleena, on saanut elämän voiman."

Sama, XI, 21: "Ei Kristuksenkaan liha sinänsä ollut pyhää, mutta Sanaan yhdyttyään se ikään kuin muuttui väkevän Sanan mukaiseksi ja siitä tuli pelastuksen ja pyhityksen lähde niille, jotka tulevat siitä osallisiksi. Me emme siis väitä, että liha lihana kykenisi vaikuttamaan niin kuin Jumala vaikuttaa, vaan se kyky kuuluu Sanan luonnolle."

Sama, (De trinitate,) dialogus VI: "Isä kirkastaa hänet, ei siksi että hän on Jumala, vaan siksi että hän oli ihminen. Ihmisenä ei jumalallisen vaikuttamisen kyky ollut hänen luonnolleen ominainen, mutta hän tavallaan sai sen omakseen, kun Jumalan Sana yhdistyi ja ihmeellisesti liittyi ihmisyyteen."

Sama, De recta fide ad Theodosium: "Omaksumaansa ruumiiseen hän kätki oman elämänsä antamalla luontojen yhdistyä."

Edelleen: "Koska Sana on ihmeellisellä tavalla syntynyt Isästä, jolla on elämä, myös Sana tekee eläväksi. On kuitenkin huomattava, että toisinaan sanotaan Jumalan kirkkauden voimaa myös hänen lihansa voimaksi." Ja edelleen: "Ei ole mielekästä tunnustaa, että maallinen ruumis tekee eläväksi, mikäli tarkoitetaan ruumiin omaa luontoa."

Epifanios, Contra Ariomanitas:⁵⁸ "Kristuksen ihmisyyttä ei ole olemassa erillisenä. Eihän hän puhunut jumaluuden ja ihmisyyden ollessa erillään vaan ihmisyyden yhdyttyä jumaluuteen ja muodostettua yhden pyhän olennon. Niinpä hänen ihmisyytensä tunsi jo itsessään kaiken täydellisesti, koska se oli liittynyt jumaluuteen ja yhtymyksessä tullut yhdeksi ainoan jumaluuden kanssa."

Augustinus, De verbis Domini, sermo 58:⁵⁹ "Minä palvon kumartaen Herran lihaa eli Kristuksen täydellistä ihmisyyttä, koska jumaluus on sen omaksunut ja se on tullut yhdeksi jumaluuden kanssa. En siis tunnusta erikseen Jumalaa ja ihmistä, vaan tunnustan että yksi ainoa Jumalan Poika on sekä Jumala että ihminen. Jos siis erotat ihmisen Jumalasta, sellaiseen ihmiseen en ikinä usko enkä häntä palvele."

Edelleen: "Emme nyt puhu pelkästä, yksin olevasta ihmisyydestä. Mutta jos joku halveksii jumaluuteen yhtynyttä ihmisyyttä, yhtä ainoata Jumala Poikaa, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, eikä suostu kumartamaa häntä, sellainen on iankaikkisen kuoleman oma."

Sama, De civitate Dei X, 24: "Ei siis Kristuksen liha sinänsä puhdista uskovaisia; heidät puhdistaa Sana, joka on omaksunut lihan."

Efesoksen kirkolliskokous, kaanon 11:⁶⁰ "Jos joku ei tunnusta että Herran liha tekee eläväksi, koska siitä on tullut kaiken eläväksi tekevän Sanan lihaa, hän olkoon kirottu."

Theofylaktos, In Ef. Joh. 3:⁶¹ "'Isä on antanut kaiken Pojan käteen', ihmiskäteen. Mutta mitä tuo lause merkitsee jos sen katsotaan tarkoittavan hänen jumaluuttaan? Isä antoi kaiken Pojalle luonnon perusteella, ei armosta."

Sama, In Ev. Matth. 28: "Jos sanan 'Minulle on annettu kaikki valta' katsotaan tarkoittavan Sanaa, joka on Jumala, se merkitsee: tahtoen tai vasten tahtoaan minut tunnustavat nyt Jumalaksi kaikki, jotka aikaisemmin palvelivat minua vastahakoisesti alistuen. Jos se taas koskee ihmisluontoa, se on ymmärrettävä näin: minä, joka ennen olin tuomittua luontoa, olen nyt Jumala, luontojen sekoittumatta yhdistettynä Jumalan Poikaan, ja olen saanut kaiken vallan."

Johannes Damaskenos, III, 17:⁶² "Ei omasta voimastaan vaan lihaan yhtyneen Sanan voimasta Herran liha saa aikaan jumalallisia tekoja, jolloin Sana tuo lihan välityksellä ilmi Sanalle ominaisen tavan vaikuttaa. Eihän hehkuva rautakaan polta siksi, että rauta luonnostaan polttaisi, vaan rauta on saanut tämän kyvyn yhdistymällä tuleen. Niinpä Herran ruumiskin on itsessään kuolevainen, mutta sillä on voima tehdä eläväksi, koska se on yhtynyt Sanan kanssa yhdeksi persoonaksi."

Edelleen, 18: "Kristuksen jumalallinen tahto on aluton ja kaiken vaikuttava (...) mutta hänen inhimillinen tahtonsa on saanut alkunsa ajassa, sillä on ollut luonnolliset, viattomat mielenlähteet, eikä se ollut luonnostaan kaikkivaltias, mutta tultuaan todelliseksi ja luonnoltaan Sanan, se on Jumalan, tahdoksi se on nyt myös kaikkivaltias." - Tämä tarkoittaa, kuten eräs selittäjä lausuu, seuraavaa: Jumalan tahdolla on oman luontonsa perusteella valta saada aikaan, mitä se tahtoo, mutta Kristuksen inhimillisellä tahdolla ei tätä voimaa ole luonnostaan, vaan se perusteella, että se on yhtynyt Jumalaan, Sanaan.

Edelleen, 21: "Kristuksen inhimillinen luonto ei oman olemuksensa perusteella tunne tulevaisuutta, mutta Herran sieluna se on yhtynyt itse Sanaan ja muodostaa sen kanssa persoonallisen ykseyden. Siksi se on rikastunut ja saanut kaiken muun jumalallisen ohessa myös kyvyn tietää, mitä on tuleva." Ja luvun lopulla: "Me sanomme siis, että kaiken tietää koko luomakunnan valtias ja Herra, yksin Kristus, hän, joka on sekä Jumala että ihminen. Ovathan hänessä kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä."

Sama, II, 22: "Vaikka Herran inhimillinen sielu kuuluikin tulevaisuutta tuntemattomaan luontoon, se oli yhdistynyt yhdeksi persoonaksi kaiken tietävän Jumalan, Sanan, kanssa ja tiesi siksi kaiken, ei armosta, vaan persoonallisen yhtymyksen perusteella." Ja vähän myöhemmin: "Koska Herramme Jeesuksen Kristuksen luontojen välillä on olemassa ero, eroaa myös jumalallisen luonnon tieto ja tahto inhimillisen luonnon tiedosta ja tahdosta."

VI

Room. 3:25: "Jumala on asettanut Kristuksen armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä."

Room. 5:9: "Meidät vanhurskautetaan hänen veressään."

Kol. 1:20: "Hänessä sovitetaan kaikki, hänen ristinsä veren kautta."

Athanasios, Contra Arianos, oratio V: "Minkä vuoksi emme saisi palvoa Herran ruumista? Onhan Sana ojentanut ruumiillisen kätensä ja parantanut kuumesairaan, onhan hän ihmisäänellään herättänyt Lasaruksen, onhan hän ristille ojennetuilla käsillään nujertanut ilmavallan hallitsijan."

Sama, De trinitate, dialotens V:⁶³ "Sana, joka on Jumala, tekee ihmetöitä ihmiseen yhdistyneenä, ei ihmisyydestä erillään, sillä Sana on nähnyt hyväksi antaa jumalallisen voimansa vaikuttaa ihmisyyden välityksellä, ihmisyydessä ja sen avulla." Vähän myöhemmin: "Hän on kyllä nähnyt hyväksi tehdä tuon olennon täydelliseksi - mikä ylittää sen luontaiset edellytykset - mutta silti se on tosi ihminen, 'järjellinen eläin'."

Kyrillos, De recta fide ad Theodosium:⁶⁴ "Kristuksen sielu, joka oli yhdistynyt Sanaan, astui alas helvettiin. Jumalallisessa voimassaan ja väkevyydessään hän siellä lausui vangeille: 'Lähtekää ulos.'"

Sama, Ad Reginas I: "Jumalana Kristus tekee eläväksi omalla lihallaan."

VII

Matt. 16:27: "Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa."

Ap.t. 1:11: "Hän on tuleva samalla tavalla kuin te näitte hänen taivaaseen menevän."

Athanasios, De trinitate, dialogus V:⁶⁵ "Hän on kyllä nähnyt hyväksi tehdä tuon olennon täydelliseksi - mikä ylittää sen luontaiset edellytykset - mutta silti se on tosi ihminen, 'järjellinen eläin'."

Theofylaktos, Khrysostomosta lainaten, In Ev. Matth. 28:⁶⁶ "Minä, joka ennen olin tuomittua luontoa, olen nyt Jumala, luontojen sekoittumatta yhdistyttyäni Jumalan Poikaan, ja olen saanut kaiken vallan."

Kyrillos, IV 24:⁶⁷ "Hän osoitti, että koko hänen ruumiinsa on täynnä hengen eläväksi tekevää voimaa. Se ei merkitse, että se olisi menettänyt lihan luonnon ja muuttunut pelkäksi hengeksi, vaan että se on henkeen yhdistyneenä saanut täyden vallan tehdä eläväksi."

Sama, De incarnatione 8: "Hehkuva hiili sopii kuvaamaan sitä, kuinka Sana, joka on Jumala, on ihmisyyteen yhtyneenä antanut sille uuden muodon: oman kirkkautensa ja vaikutusvoimansa. Niin kuin tuli yhtyy puuhun, niin on Jumala määrittelemättömällä tavalla tullut yhdeksi ihmisyyden kanssa ja on antanut sille myös oman luontonsa kyvyn vaikuttaa."

Theodoretos, Dialogus II:⁶⁸ "On totta, että Herran ruumis nousi kuolleista katoamattomana, kärsimyksestä osattomana ja kuolemattomana. Se on Jumalan kirkkaudella kirkastettu, ja taivaan väkevät olennot kumartavat sitä. Yhtä kaikki se on ruumis, rajallinen niin kuin ennenkin."

Sama, Dialogus, III: viittaa hyväksyen Apollinarioksen lauseeseen: "Tulen sekoittuminen rautaan, mikä havaitaan raudan hehkumisesta eli siitä, että se vaikuttaa tulen tavoin, ei muuta raudan luontoa. Ei siis myöskään Jumalan yhdistyminen ruumiiseen muuta ruumista miksikään muuksi, vaikka ruumis saakin kyvyn vaikuttaa Jumalan tavoin."

Damaskenos, III, 17:⁶⁹ "Herran liha sai rikkaudekseen kyvyn vaikuttaa Jumalan tavoin, kun se selvittämällä eli persoonaltaan yhdistyi Sanaan; silti se ei menettänyt sitä, mikä sille luonnostaan oli ominaista."

Sama, II, 22: "Vaikka Herran inhimillinen sielu kuuluikin tulevaisuutta tuntemattomaan luontoon, se on yhdistynyt yhdeksi persoonaksi kaiken tietävän Jumalan, Sanan, kanssa ja tiesi siksi kaiken, ei armosta, vaan persoonallisen yhtymyksen perusteella." Ja vähän myöhemmin: "Koska Herramme Jeesuksen Kristuksen luontojen välillä on olemassa ero, eroaa myös jumalallisen luonnon tieto ja tahto inhimillisen luonnon tiedosta ja tahdosta."

VIII

Kol. 2:9, 3: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä."

Justinus, Expositio fidei:⁷⁰ "Me sanomme, että hän on Isässä toisella tavalla kuin muissa. Tämä ei merkitse sitä, että hänen olemuksensa olisi epätäydellinen, silloin kun se asuu muissa, vaan sitä, että muiden olemus on liian vähäinen vastaanottamaan jumaluutta." Edelleen: "Eihän tahrainen ruumis ota vastaan jumaluuden kaikkia säteitä." ja vielä: "Ajattele siis niin, että vanhurskauden aurinko on olemuksensa puolesta, Jumalana, yhtä lailla kaikkien olioiden luona. Me olemme kuitenkin kaikki heikkoja, ja silmämme ovat synnin sumentamat; siksi kykenemme vain heikosti ottamaan valoa vastaan. Sitä vastoin hänen varsinainen temppelinsä, hänen oma kirkas silmänsä, ottaa vastaan kaiken valon säteilyn, koska sen on luonut Pyhä Henki eikä synti ole päässyt sen lähellekään."

Oriegenes, De principiis II, 6:⁷¹ "Kristuksen koko sielu ottaa koko Logoksen vastaan ja sulautuu sen valoon ja säteilyyn.

Sama, IV: "Kristuksen inhimillinen sielu yhdistyi Jumalan Sanaan ja pystyi siis sisältämään Jumalan Pojan täydellisesti."

Augustinus, Epistola 57:⁷² Tosin Jumala on kokonaan kaikkien luotujensa lähellä, ja vielä erityisellä tavalla hän asuu uskovissa. Nämä eivät kuitenkaan pysty ottamaan häntä kokonaan vastaan, vaan hän asuu toisissa suuremmassa, toisissa pienemmissä määrin, heidän vastaanottokykynsä mukaan. Kristuksesta, seurakunnan päästä, apostoli kuitenkin sanoo: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti."

IX

Koska jumalallinen ja inhimillinen luonto kuitenkin ovat Kristuksessa persoonallisesti ja erottamattomasti yhdistyneet, todistavat sekä Raamattu että pyhät isät, että missä Kristus onkin, siellä ei ole hänen persoonansa puolikas, ei puolet hänen persoonastaan eikä vain osa, vaikkapa vain hänen jumaluutensa yksinään, erillisenä ja pelkästään, ilman sen omaksumaa ja siihen yhdeksi persoonaksi yhdistynyttä ihmisyyttä eli siitä erotettuna, ikään kuin jumaluus ei olisikaan persoonallisesti yhtynyt ihmisyyteen. Kristus on aina läsnä koko persoonana, Jumalana ja ihmisenä, koskapa jumaluus on persoonallisesti yhtynyt ihmisyyteen, mikä on tutkimaton salaisuus. Hän on läsnä kaikkialla - kuinka ja millä tavoin, sen tietää yksin Jumala.

Ef. 4:10: "Hän astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki." Tätä selittää Oikumenios seuraavasti: "Paljaassa jumaluudessaan hän jo ammoin täytti kaiken. Mutta hän tuli lihaksi, astui alas ja astui ylös täyttääkseen kaiken ihmisluonnollaan."

Theofylaktos, Ad Eph. 4:⁷³ "- täyttääkseen kaiken vallallaan ja vaikutuksellaan, nimittäin lihaksi tulleena; Jumalahan hän täytti kaiken jo ennestään. Tämä on lausuttu Paavali Samosatalaista ja Nestoriosta vastaan."

Leo, Epistola 10:⁷⁴ "Katolinen kirkko elää ja kasvaa tässä uskossa, että Kristuksessa Jeesuksessa ei ihmisyys ole vailla tosi jumaluutta eikä jumaluus vailla tosi ihmisyyttä."

Sama, Sermo de passione 3: "Katolinen usko opettaa ja vaatii uskomaan, että olemme oppineet kahden luonnon yhdistyneen meidän Vapahtajassamme. Vaikka kumpikin luonto säilyttää ominaisuutensa, niiden olemukset ovat kuitenkin niin kiinteästi yhdistyneet, että siitä hetkestä lähtien, jona Sana tuli lihaksi autuaan Neitsyen kohdussa, ei tätä Jumalaa saa ajatella ilman sitä, mikä hän on ihmisenä, eikä tätä ihmistä ilman sitä, mikä hän on Jumalana."

Edelleen: "Kumpikin luonto ilmaisee tosi olemuksensa sille ominaisilla vaikutuksillaan irtautumatta kuitenkaan toisesta. Kumpikaan ei siis ole ilman toista, vaan Jumala on omaksunut ihmisen kokonaan. Hän on liittänyt itsensä ihmiseen ja ihmisen itseensä sillä tavoin, että kumpikin luonto on toisessaan mutta kumpikaan ei menetä erityislaatuaan ja muutu toiseksi."

X

Kyrillos, In Ev. Joh. XII, 32:⁷⁵ "Kristuksen vaatteet jaettiin neljään osaan, vain ihokas jäi jakamatta. Sanoisin, että tämä sisältää viittauksen erääseen salaisuuteen. Kun näet maanpiirin neljä osaa ovat päässeet osallisiksi pelastuksesta, ne ovat keskenään jakaneet Sanan vaatteen, hänen lihansa, joka kuitenkin on samalla jäänyt jakamattomaksi. Samalla kun Ainosyntyinen antaa itse kullekin osuuden itsestään ja pyhittää kaikkien meidän sielumme ja ruumiimme lihallaan, hän on meissä jokaisessa jakamattomana ja kokonaisena, koska hän on kaikkialla yksi eikä millään tavoin jakautunut."

Theofylaktos, In Ev. Joh. 19:⁷⁶ "Vaikka Kristuksen pyhä ruumis on jakamaton, se kuitenkin jakaantuu maailman neljälle kulmalle, ja se jaetaan siellä. Sehän jaetaan kaikille, ja se pyhittää jokaisen sielun ja ruumiin, mutta samalla pysyy Ainosyntyinen omassa lihassaan kokonaisena ja jakamattomana. Sellainen hän on kaikissa ja kaikkialla. Eihän häntä suinkaan ole jaettu, kuten Paavalikin huudahtaa."

Khrysostomos, Ad. Hebr. hom. XVII⁷⁷ (ja Ambrosius, Ad Hebr. 10): "Onko siis olemassa monta kristusta, kun tämä uhri kerran uhrataan monessa paikassa? Ei suinkaan. Kristus on kaikkialla yksi ja sama; vaikka hän on täydellisenä eri paikoissa, hänellä on yksi ainoa ruumis. Samoin kuin se, mikä eri paikoissa uhrataan, on yksi ruumis, ei monta, samoin on olemassa yksi ainoa uhri. Meidän ylipappimme on uhrannut uhrin, joka puhdistaa meidät. Saman uhrin uhraamme nytkin, sen joka silloin uhrattiin ja joka ei voi tuhoutua. Se, mitä me teemme, tapahtuu sen muistoksi, mitä silloin tapahtui. Hänhän sanoi: 'Tehkää tämä minun muistokseni.' Emme siis uhraa uutta uhria, niin kuin ylipappi, vaan aina saman. Tai paremmin: me teemme sen uhrin muiston eläväksi."⁷⁸

Loppusanat