Tohtori Martti Lutherin kirjoittamat.
1537
Tehtäväni mukaisesti olen laatinut nämä opinkohdat ja esittänyt ne meikäläisille. He ovat hyväksyneet ne ja yksimielisesti tunnustautuneet niihin. On myös päätetty, että ne julkaistaan ja esitetään uskontunnustuksenamme, jos paavi kannattajineen joskus saa rohkeutta, niin että hän uskaltaa velvollisuutensa mukaisesti pitää oikean, vapaan kirkolliskokouksen, ilman vilppiä ja petosta, vakaasti ja tosi mielessä. Rooman kuuria pelkää kuitenkin vapaata kirkolliskokousta niin mielettömästi ja karttaa valoa niin häpeällisesti, että paavilaisetkin ovat lakanneet toivomasta, että se milloinkaan järjestäisi tai edes sietäisi vapaata kirkolliskokousta. Paavilaisetkin ovat syystä kyllä vihaisia ja ilmaisevat äänekkäästi paheksumistaan. Siitä he näet huomaavat, että paavi mieluummin näkee koko kristikunnan tuhoutuvan ja kaikkien sielujen joutuvan kadotukseen kuin sallii vähääkään oikaista itseään ja kannattajiaan tai panna rajaa hirmuvallalleen.
Näin ollen päätin yhtä kaikki julkaista nämä opinkohdat kirjasena siltä varalta, että kuolisin ennen kirkolliskokousta. Niin todella uskon ja odoton käyvän, koskapa nuo valoa aristavat ja päivää karttavat hyypiöt surkean innokkaasti koettavat lykätä ja estää kokouksen pitämisen. Tarkoitukseni on jättää jälkipolville todistus ja tunnustus, johon he voivat vedota sen Tunnustuksen ohella, jonka aikaisemmin olen julkaissut ja jossa tähän asti olen pysynyt ja tulen Jumalan armon avulla pysymäänkin. 2
Mitä minun pitäisi sanoa ja kuinka valittaa? Olen yhä vielä elossa, kirjoitan, saarnaan ja luennoin päivittäin. Silti on jo nyt olemassa myrkyllisiä ihmisiä, ei yksin vastustajia vaan meihin lukeutuvia vääriä veljiäkin, joilla on otsaa minua vastaan vedota omiin kirjoituksiinsa ja omaan opetukseeni, vaikka minä olen omin silmin näkemässä ja omin korvin kuulemassa, ja vaikka he hyvin tietävät, että minä en sillä tavoin opeta. Näin he kaunistavat myrkyllisen tuotteensa minun työni tuloksella ja viettelevät minun nimeni varjossa ihmisparkoja harhaan. Mitä tapahtuukaan kuolemani jälkeen?
Tietysti minun pitäisi vastata kaikkeen, niin kauan kuin vielä olen elossa. Mutta toisaalta, kuinka minä yksin pystyisin tukkimaan Perkeleen kaikki kidat? Myrkkyä niistä valuu kaikista, mutta pahmimpia ovat ne Perkeleen äänitorvet, jotka eivät haluakaan kuulla tai panna merkille, mitä me kirjoitamme, vaan jotka ahkeroitsevat törkeästi vääristelläkseen ja turmellakseen jokikisen kirjaimen sanoistamme. Sellaisilla saa minun puolestani vastata Perkele itse ja viime kädessä Jumalan viha, sen mukaan kuin ovat ansainneet.
Usein mieleeni tulee vanha kunnon Gerson. 3 Hän pohti sitä, pitäisikö ylipäänsä mitään hyvää tekstiä päästää julkisuuteen. Ellei kirjoiteta ja julkaista, moni pelastettavissa oleva sielu jää vaille apua. Mutta jos julkaistaan, Perkele on heti siinä lukemattomine ilkeine ja myrkyllisine kitoineen, jotka myrkyttävät ja tärvelevät kaiken, niin että hedelmää ei sittenkään synny.
Päivänselvää on kuitenkin, mitä nuo vääristelijät saavat aikaan. Vaikka he ovat niin törkeästi valehdelleet meistä ja pyrkineet valheen voimalla pitämään ihmiset puolellaan, Jumala on silti antanut asiansa edistyä. Hän on yhä vähentänyt heidän joukkoaan ja kasvattanut meidän joukkoamme. Hän on yhä uudestaan antanut heidän joutua valheineen häpeään.
Kerronpa tarinan. Täällä Wittenbergissä kävi Ranskan lähettiläänä eräs tohtori. 4 Hän kertoi meille julkisesti kuninkaansa olevan siinä vakaassa käsityksessä, ettei meillä ole kirkkoa, ei esivaltaa eikä avioliittoa, vaan että kaikki elävät vailla järjestystä kuin karja ja jokainen toimii oman päänsä mukaan. Kuvittele, millaiseksi heidän naamansa venähtää, kun he näkevät meidän sinä päivänä Kristuksen tuomioistuimen edessä - tarkoitan niitä, jotka ovat kirjoituksissaan täytenä totena levitelleet karkeita valheita kuninkaalleen ja vieraisiin maihin. Kristus, kaikkien meidän Herramme ja tuomarimme, tietää hyvin, että he ovat valehdelleet ja yhä valehtelevat. Hänen lausumansa tuomion he joutuvat vuorostaan kuulemaan, sen tiedän varmasti minä. Jumala antakoon niiden kääntyä, jotka voidaan saada kääntymään; muita joudutaan ikuisesti surkuttelemaan.
Palaan asiaan. Minusta olisi todella mieluista, että kutsuttaisiin kokoon oikea kirkolliskokous. Se edistäisi monta asiaa ja auttaisi monia ihmisiä. Me tosin emme sitä tarvitse. Meidän seurakuntamme ovat Jumalan armosta valistettuja ja kunnossa, kun meillä on hänen puhdas sanansa, kun käytämme sakramentteja oikein ja kun meillä on oikea käsitys eri kutsumusten ja tekojen arvosta ja merkityksestä. Niinpä me emme omasta puolestamme kaipaa konsiilia emmekä toivo tai odota siltä mitään kohennusta mainittuihin asioihin. Mutta piispojen valtapiirissä me näemme joka puolella papinvirkoja täyttämättöminä, vailla hoitajaa, niin että sydän on tuskasta särkyä. Silti piispat ja tuomiokapitulit eivät hitustakaan välitä siitä, kuinka ihmiset elävät ja kuolevat, ihmiset, joiden edestä Kristus on kuollut. Ihmisraukat eivät saa kuulla oikean Paimenensa puhuvan lampailleen. Siksi minua kauhistuttaa ajatus, että hän vielä kutsuu enkelien konsiiliin Saksaa tuomitsemaan ja tekee meistä lopun kuten Sodomasta ja Gomorrasta, kun me konsiilikohulla teemme niin jumalatonta pilkkaa hänestä.
Mainittujen välttämättömien kirkollisten asioiden lisäksi tarvitsevat lukemattomat isot maallisetkin epäkohdat korjaamista. Ruhtinaat ja säädyt ovat eripuraisia. Koronkiskonta ja ahneus ovat tuhotulvan lailla murtaneet padot ja käyvät nyt oikeudesta. Esiintyy mielivaltaa, haureutta, vaatteilla prameilua, mässäilyä, uhkapeliä, ylellisyyttä ynnä kaikenlaista puhetta ja ilkeyttä. Alamaiset, palvelusväki ja työntekijät, ovat tottelemattomia. Käsityöläiset ja jopa talonpojat kiskovat ylihintaa. Kuka voi kaiken luetella? Kaikki tämä on siinä määrin päässyt valtaan, etteivät kymmenen kirkolliskokousta ja kahdetkymmenet valtiopäivät saisi asiosta kohdalleen. Jos kirkolliskokous ottaisi käsitelläkseen nämä Jumalan tahdon vastaiset hengellisen ja maallisen elämänalan suuret epäkohdat, silloin sen kädet olisivat täynnä työtä. Ei ehdittäisi ajatella semmoisia lapsellisia narrimaisuuksia kuin ovat messupaidat, tonsuurit, leveät koristevyöt, piispojen ja kardinaalien hiipat ja sauvat sekä kaikki muu ilveily. Jos me ensi huolehdimme siitä, että Jumalan käskyjä ja määräyksiä noudatetaan kirkon ja yhteiskunnan elämässä, sitten meillä on kyllin aikaa reformoida ruokasääntöjä, vaatetusta, tonsuureja ja kasukoita. Mutta jos siellä siivilöidään hyttysiä ja niellään noin isoja kameleja, jos lausutaan tuomioita tikuista ja annetaan hirsien olla, olkoon koko kirkolliskokous silloin meidänkin puolestamme rauhassa.
Siksi olen laatinut vain muutamia harvoja opinkohtia. Jumala on muutenkin antanut meille niin paljon tehtäviä kirkon, esivallan ja kodin piirissä, ettemme saa niitä milloinkaan loppuun suoritetuiksi. Mitä hyötyä siitä olisi, että kirkolliskokouksessa vielä lisäksi tehtäisiin päätöksiä ja annettaisiin asetuksia, ainakaan niin kauan kuin näistä Jumalan käskemistä pääasioista ei ensinkään piitata? Hänenkö pitäisi antaa arvoa meidän ilveilyllemme maksuksi siitä hyvästä, että me poljemme hänen vakavat käskynsä lokaan? Meidän syntimme ovat raskas taakka, ne estävät Jumalaa olemasta meille armollinen. Emmehän edes tee parannusta, vaan haluamme puolustella kaikkea kauheutta.
Rakas Herra Jeesus Kristus. Pidä sinä itse kirkolliskokous. Tule kirkkaudessasi ja pelasta omasi. Paavia ja hänen väkeään ei voi auttaa, eivät he sinusta välitä. Auta siis meitä köyhiä ja kurjia, jotka huokaamme puoleesi ja sydämestä ikävöimme sinua, niin kuin olet antanut armon Pyhän Henkesi kautta, joka yhdessä sinun ja Isän kanssa ikuisesti ylistettynä elää ja hallitsee. Amen.
Tämä on otettava uskoen vastaan, mikään teko, laki tai ansio ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää ja varmaa, että yksin tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room. 3:28): "Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja." "Hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen." (Room. 3:26)
Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Sillä "ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman", sanoo pyhä Pietari (Ap.t. 4:12). "Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut" (Jes. 53:5). Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän siis on oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät.
Jos olisi olemassa järkeviä paavilaisia, heidän kanssaan voisi ystävällisesti keskustella tähän tapaan: Miksi he pitävät niin tiukasti kiinni messustaan?
1) Sehän on pelkkä ihmisten keksintö, joka ei perustu Jumalan käskyyn. Kaikki ihmisten keksinnöt me voimme jättää sikseen, kuten Kristus sanoo (Matt. 15:9): "Turhaan he palvelevat minua noudattaen ihmisten käskyjä."
2) Se on tarpeeton, ja siksi siitä voi luopua syntiin tai vaaraan joutumatta.
3) Sakramentin voi Kristuksen asetuksen mukaan nauttia paljon paremmalla tavalla, joka koituu autuudeksi. Minkä vuoksi koko maailma pitäisi ajaa hätään ja surkeuteen tarpeettoman, keksityn asian takia, kun kerran ehtoollisen voi viettää toisellakin tavalla, joka koituu autuudeksi?
Saarnattakoon julkisesti, että ihmisistä peräisin oleva messu voidaan syntiä tekemättä jättää pois. Ketään ei sen hylkäämisestä tuomita kadotukseen, vaan ilman sitä voidaan pelastua paljon paremmalla tavalla. Eiköhän moinen messu sitten itsestään jää syrjään, ei vain tylsämielisten tomppeleiden tajunnasta vaan myös hurskaiden, järkevien ja jumalaapelkääväisten kristittyjen sydämestä? Niin käy, kun he kuulevat, että se on vaarallinen keksintö, joka ei perustu Jumalan sanaan eikä tahtoon.
4) Koska messujen ostamisesta ja myymisestä on koko maailmassa johtunut epälukuisia sanomattoman kauheita väärinkäytöksiä, niistä olisi syytä luopua jo väärinkäytösten välttämiseksi, vaikka messussa sinänsä olisikin jotain hyödyllistä ja hyvää. Paljon suuremmalla syyllä niistä on luovuttava mainittujen väärinkäytösten lopulliseksi torjumiseksi, kun messu itsekin on täysin tarpeeton, hyödytön ja vaarallinen ja kun kaikki on meille muutoinkin tarjona paljon tarpeellisemmalla, hyödyllisemmällä ja varmemmalla tavalla.
5) Messun kaava 5 ja kaikki selitysteokset osoittavat, että se pakostakin on yksinomaan ihmisten, jopa roistojenkin tekoa, jolla yksi yrittää sovittaa itseään ja muita Jumalan kanssa sekä hankkia ja ansaita syntien anteeksiantamusta ja armoa. Näinhän siitä ajatellaan, kun sitä parhain päin selitetään - mitä tarkoitusta sillä muuten olisikaan? Juuri siksi se on tuomittava ja hylättävä. Se on nimittäin räikeässä ristiriidassa pääopinkohdan kanssa, jossa sanotaan, että meidän syntimme kantaa Jumalan Karitsa ja Poika, ei joku messuntoimittaja, oli hän sitten kelvoton tai hurskas.
Jos joku asiaa kaunistellakseen sanoo, että hän hartaudekseen yksin nauttii ehtoollisen, hän ei ole tosissaan. Mikäli hän todella haluaa ehtoollisen, hän saa sen varmalla ja parhaalla tavalla Kristuksen asetuksen mukaan vietetystä sakramentista. Ehtoollisen viettäminen yksikseen on ihmisten päähänpisto, epävarma, tarpeeton, jopa kielletty. Ei sellainen messupappi tiedä, mitä tekee, kun hän ilman Jumalan sanaa noudattaa ihmisten harhaanjohtavaa päähänpistoa ja keksintöä. Vaikka asiat muutoin olisivat kohdallaan, ei silti ole oikein, että joku tahtoo käyttää seurakunnan yhteistä sakramenttia yksityiseksi hartaudekseen ja siten ilman Jumalan sanaa ja ulkopuolella seurakunnan yhteyden väärinkäyttää sitä oman mielensä mukaan. Tästä messuartiklasta tulee kirkolliskokouksen pääkysymys. Vaikka paavilaiset antaisivat meille jokikisessä kohdassa periksi, tässä he eivät ikinä voi antaa periksi. Campeggio sanoi Augsburgissa, 6 että hänet saisi ennen repiä kappaleiksi kuin hän luopuisi messusta. Jumalan avulla minä puolestani annan polttaa itseni tuhkaksi ennen kuin asetan messupapin puuhineen - oli hän sitten hyvä tai paha - Herrani ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen rinnalle tai häntä ylemmäksi. Näin ollen me olemme ja pysymme iankaikkisesti erossa toisistamme ja toistemme vastustajina. Kyllä he sen tajuavat: missä messu-uhri kaatuu, siellä paavinvalta sortuu. Ennen kuin he siihen suostuvat, he surmaavat meidät kaikki jos voivat.
Kaiken edellä sanotun lisäksi on tuo lohikäärmeen pyrstö, messu, synnyttänyt ison joukon syöpäläisiä ja kaikenkarvaista epäjumalanpalvelusta.
Ensiksi kiirastulen. He ovat rynnänneet kiirastuleen mukanaan sielumessut ja yöpalvelukset, kuoleman jälkeen vietettävät seitsemännen, kolmannenkymmenennen päivän ja vuosipäivän messut. Edelleen mikkelinpäivän jälkeisen viikon ja kaikkien sielujen päivän 7 messut ja sielusaunat. 8 Näin messuja toimitetaan lähes yksinomaan kuolleiden hyväksi, kun taas ehtoollisen sakramentin Kristus on asettanut ainoastaan eläviä ihmisiä varten. Kiirastulioppi kaikkine loistavine ja tuottoisine jumalanpalvelusmenoineen on tajuttava pelkäksi Perkeleen petokseksi. Se nimittäin on ristiriidassa myös pääopinkohdan kanssa, sen että sielujen apu on yksin Kristus, eivät ihmisten teot. Sitä paitsi meille ei ole annettu mitään käskyä avunantamisesta kuolleille. Jo senkin takia asiasta voisi luopua, vaikka se ei olisikaan erehdystä ja epäjumalanpalvelusta.
Paavilaiset vetoavat tässä Augustinukseen ja joihinkin isiin, jotka kuuluvat kirjoittaneen kiirastulesta. He luulevat, että me emme huomaa, kuinka he noita lauseita vääristelevät. Pyhä Augustinus ei kirjoita, että kiirastuli on olemassa, eikä mikään raamatunkohta pakota häntä sellaista väittämään. Augustinus jättää asian avoimeksi ja sanoo ainoastaan että hänen äitinsä pyysi muistamaan itseään alttarin tai sakramentin äärellä. 9 Kaikki sellainen on ollut vain yksityishenkilöiden ajatusta, mikä ei riitä uskonkohdan perustukseksi - uskon sisältö tulee yksin Jumalalta. Mutta meidän paavilaisemme käyttävät sellaista ihmissanaa pakottaakseen toisia uskomaan heidän törkeisiin, herjaaviin, kirottuihin markkinoihinsa, joilla kaupitellaan sielumessuja ja kiirastuleen vaikuttavia uhreja. Siihen he eivät kyllä vähään aikaa löydä todisteita Augustinukselta. Jos he ensin tekevät lopun kiirastulimessumarkkinoista, joista pyhä Augustinus ei ole untakaan nähnyt, sitten voimme käydä heidän kanssaan keskusteluun kysymyksestä, voidaanko suvaita Raamattuun perustumatonta pyhää Augustinuksen sanaa ja sen perusteella muistella vainajia ehtoollisenvieton yhteydessä. Pyhien isien esimerkistä tai sanasta ei voi tehdä uskonkappaletta. Muutoin olisi laadittava uskonkohtia myös heidän ruuistaan, vaatteistaan ja asunnoistaan - pyhäinjäännöksistä on jo tehtykin. Vain Jumalan sana kelpaa uskonkohdan perustaksi, ei mikään muu, ei edes enkeli.
Toiseksi on tästä väärästä opista ollut seurauksena, että pahat henget ovat kurillaan ilmestyneet ihmissieluina ja sanomattoman petollisesti juonitellen vaatineet messuja, yöpalveluksia, pyhiinvalluksia ja almuja. Tuota koiruutta me kaikki olemme pakosta pitäneet uskonkappaleena, ja sen mukaan meidän on täytynyt elää. Paavi on sen vahvistanut samoin kuin messun ja kaikki muut iljetykset. Tässäkään emme voi väistyä emmekä perääntyä.
Kolmanneksi tulevat pyhiinvaellukset. Niidenkin tavoitteena olivat messut, syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo, sillä kaikki riippui messusta. Aivan varmaa on, että semmoiset pyhiinvaellukset eivät perustu Jumalan sanaan eivätkä käskyyn ja ovat siis hyödyttömiä, koska me syntiin ja vaaraan joutumatta voimme niiden asemesta tehdä jotakin parempaa. Miksi laiminlyödään omaa seurakuntaa, Jumalan sanaa sekä vaimoa ja lapsia, jotka ovat meille tarpeelliset ja joista meille on Jumalan käsky? Miksi riennetään tarpeettomille, epävarmoille, turmiollisille Perkeleen virvatulille? Vain siksi, että Perkele on riivannut paavin sitä touhua kehumaan ja vahvistamaan, jotta ihmiset laumoittain luopuisivat Kristuksesta, ihastuisivat omiin tekoihinsa ja, mikä katkerinta, päätyisivät epäjumalanpalvelijoiksi. Patsi että koko puuha on tarpeeton, vailla käskyä, ohjetta ja varmuutta, se on lisäksi turmiollinen. Tässäkään ei voida yhtään väistyä eikä antaa periksi. Huolehdittakoon siitä, että saarnoissa osoitetaan pyhiinvaellukset tarpeettomiksi ja vielä vaarallisiksikin; sittenpähän nähdään, kuinka pyhiinvaellusten käy.
Neljänneksi veljeskunnat. Luostarit, kapitulisäätiöt ja alttaripapisto ovat suorastaan kirjallisin kauppasopimuksin sitoutuneet luovuttamaan kaikki messut ja hyvät työt sekä elävien että kuolleiden yhteiseksi hyväksi. 10 Tämä kaikki ei ole vain ihmisten päähänpistoa, Jumalan sanaan perustumatonta, täysin tarpeetonta ja vailla käskyä, vaan mikä pahinta, se on myös vastoin enimmäistä, lunastuksesta puhuvaa opinkohtaa. Siksi sitä ei mitenkään ole suvaittava.
Viidenneksi pyhäinjäännökset. Niihin liittyy niin runsaasti ilmeistä petosta ja huijausta - koiran ja hevosen luita - että ne jo sellaisen, Perkeleen huviksi koituvan koiruuden vuoksi olisi aikoja sitten pitänyt tuomita, vaikka niissä olisi jotain hyvääkin. Mutta ne eivät perustu Jumalan sanaan, niistä meillä ei ole käskyä ei ohjetta, ne ovat täysin tarpeettomia ja hyödyttömiä. Pahinta on kuitenkin, että niiden kunnioittamisen on luultu hyvänä tekona ja jumalanpalveluksena olevan aneiden katteena ja vaikuttavan syntien anteeksiantamukseen, aivan kuten messunkin.
Kuudenneksi tähän kuuluu tuo armas ane, jota annetaan sekä eläville että kuolleille - maksusta tietenkin - ja jossa tuo kurja Juudas eli paavi myy Kristuksen ansiota samoin kuin kaikkien pyhien ja koko kirkon ylimääräisiä ansioitakin, mikä on aivan sietämätöntä. Se ei ainoastaan ole Jumalan sanaan perustumatonta, tarpeetonta ja vailla käskyä, vaan se on ristiriidassa ensimmäisen opinkohdan kanssa. Kristuksen ansiota ei osteta töillämme tai rahoillamme, vaan se saadaan uskon kautta, armosta, ilman rahaa tai ansiota. Sitä ei välitä meille paavin valta vaan saarna eli Jumalan sana.
Kyllähän enkelit rukoilevat taivaassa meidän puolestamme, niin kuin Kristus itsekin, ja niin tekevät myös pyhät maan päällä ja kukaties taivaassakin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että meidän tulisi paavilaisten opetusta ja esimerkkiä noudattaen huutaa avuksi ja palvoa enkeleitä ja pyhiä, paastota, viettää juhlia, pitää messuja, uhrata, perustaa kirkkoja, alttareita ja jumalanpalvelusmenoja heidän kunniakseen, palvella heitä jollakin muulla tavalla, pitää heitä auttajina hädässä ja uskoa, että he kukin ovat erikoistuneet jonkin tietyn avun antamiseen. Kaikki tämä on epäjumalanpalvelusta, sillä sellainen kunnia kuuluu yksin Jumalalle. Kristittynä ja pyhänä täällä maan päällä sinä voit rukoilla puolestani, et vain yhdenlaisessa vaan kaikkinaisessa hädässä. Mutta siitä ei seuraa, että minun tulisi sinua palvoa ja huutaa avuksi tai sinun kunniaksesi viettää juhlia, paastota, uhrata ja pitää messuja ja autuaaksi tullakseni uskoa sinuun. Muutoin voin kyllä kunnioittaa, rakastaa ja kiittää sinua Kristuksessa. Jos nyt lakataan kunnioittamasta enkeleitä ja pyhiä vainajia kuin epäjumalia, muu kunnioittaminen on vaaratonta ja unohtuukin pian. Niin pian kuin ei enää ole toivoa ruumiillisesta ja hengellisestä hyödystä ja avusta, ihmiset antavat pyhien olla rauhassa, olivatpa nämä sitten haudassa tai taivaassa. Ilman aikojaan tai pelkästä rakkaudesta ei heitä taida juuri kukaan muistella, pitää arvossa eikä kunnioittaa.
Kaiken kaikkiaan: mitä ikinä messu on, mitä siitä on syntynyt ja mitä lieveilmiöitä siihen liittyy, sitä me emme voi sietää, vaan meidän on se tuomittava, sillä me tahdomme säilyttää pyhän ehtoollisen sakramentin puhtaana ja varmana, niin että se Kristuksen asetuksen mukaisesti uskossa toimitetaan ja otetaan vastaan.
Mikäli kapitulit ja luostarit eivät suostu näin palvelemaan, on paras jättää ne tyhjilleen tai purkaa ne maahan. Niitä ja niissä vietettävää ihmisten keksimää rienaavaa jumalanpalvelusta ei voi pitää parempana kuin tavallista kristityn elämää ja Jumalan asettamia virkoja ja säätyjä. Tuo keksitty jumalanpalvelus on vastoin ensimmäistä eli pääopinkohtaa, joka puhuu Jeesuksen Kristuksen suorittamasta lunastuksesta. Kuten kaikki ihmisten pikku keksinnöt se ei perustu Jumalan käskyyn, se on tarpeeton ja hyödytön. Sitä paitsi se on vaarallinen ja siitä on turhaa vaivaa. Profeetatkin käyttävät (Vrt. Sak. 10:2, Hab. 1:3 jne.) semmoisesta jumalanpalveluksesta nimitystä aven, 'vaiva'.
Tästä seuraa, että kaikki mitä paavi on tuon väärän, herjaavan, rienaavan ja anastetun vallan nojalla tehnyt ja pannut alulle, se on ollut ja on yhä pelkkää Perkeleen touhua ja peuhua. Näin hän on voimiensa mukaan turmellut koko pyhää kristillistä kirkkoa ja tehnyt tyhjäksi ensimmäistä eli pääopinkohtaa, joka puhuu Jeesuksen Kristuksen suorittamasta lunastuksesta. Poikkeuksena on hänen poliittinen valtansa, sillä sen puitteissa Jumala antaa kansalle tapahtua paljon hyvää myös tyrannin ja konnan toimesta.
Todisteena ovat kaikki hänen bullansa ja kirjansa. Niissä hän Ilmestyskirjan 12. luvussa kuvatun (Ilm. 10:3) enkelin tavoin ärjyy kuin leijona. Kukaan kristitty ei muka voi pelastua, ellei ole hänelle kuuliainen ja alistu kaikkeen, mitä ikinä hän tahtoo, mitä hän sanoo ja mitä hän tekee. Siten hän itse asiassa väittää: "Vaikka uskotkin Kristukseen ja sinulla on hänessä kaikki, mitä tarvitaan autuuteen, se on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, jollet pidä minua jumalanasi, ole alamaiseni ja minulle kuuliainen." Kuitenkin on ilmeistä, että pyhä kirkko on ollut ilman paavia ainakin yli viisisataa vuotta. 12 Tähän päivään asti ei kreikkalainen kirkko eivätkä monet muunkielisetkään kirkot ole milloinkaan olleet paavin alaisina. Paavin valta on siis, kuten on usein sanottu, ihmisten keksimä, sitä ei Jumala ole käskenyt, se on tarpeeton ja turha. Pyhä kristillinen kirkko säilyy ilman tuommoista päätäkin ja olisi säilynyt vielä paremmin, jollei Perkele olisi moista päätä keksinyt pystyttää. Paaviudesta ei kirkolle ole hyötyä, sillä se ei hoida mitään kristillistä virkaa. Kirkko siis varmasti pysyy voimassa ilman paavia.
Oletanpa, että paavi lakkaisi väittämistä, että hän on ylin jure divino eli Jumalan käskyn perusteella. Pää, johon kaikki muut liittyvät, olisi tarpeen varjelemaan mahdollisimman hyvin kristikunnan ykseyttä lahkoja ja kerettiläisyyttä vastaan. Sellaisen pään vaihtaminen ja poistaminen. Juuri niinhän Konstanzin kirkolliskokous menettelikin. 13 Se pani viralta kolme paavia ja valitsi neljännen. Mitä jos paavi ja Rooman istuin suostuisivat tähän? Mutta mahdotontahan se on, sillä siinä tapauksessa paavin täytyisi sallia, että koko hänen hallituksensa ja asemansa kumotaan ja tuhotaan oikeuksineen ja asiakirjoineen. Siihen hänestä ei kerta kaikkiaan ole.
Mutta vaikka näin tapahtuisikin, siitä ei olisi mitään hyötyä kristikunnalle. Päinvastoin, lahkojen määrä lisääntyisi entisestään. Kun tuommoisen pään johdettavaksi alistuminen ei perustuisi Jumalan käskyyn vaan ihmisten hyvään tahtoon, sitä helposti ruvettaisiin halveksimaan eikä sillä lopulta olisi yhtään jäsentä. Sellaisen pään ei tarvitsisi aina olla Roomassa tai muussa määräpaikassa, vaan se voisi olla siellä ja siinä seurakunnassa, mihin Jumala kulloinkin antaisi sopivan miehen. Siitä kyllä syntyisi siivoton sotku.
Siksi ei kirkkoa voi ikinä paremmin hallita ja varjella kuin siten, että me kaikki elämme yhden ainoan pään, Kristuksen, alaisina ja että kaikki piispat virkansa puolesta yhdenvertaisina, joskin lahjoiltaan erilaisina, pitävät kiinteästi yhtä ja pysyvät yksimielisinä opissa, uskossa, sakramenteissa, rukouksessa ja rakkauden teoissa. Pyhä Hieronymuskin kirjoittaa, että Aleksandrian papit kaikki yhdessä johtivat seurakuntia, niin kuin jo apostolit olivat tehneet ja sitten kaikki piispat koko kristikunnassa, kunnes paavi korotti päänsä kaikkia ylemmäksi.
Tämä opinkohta osoittaa väkevästi, että paavi on varsinainen Antikristus, 14 joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan. Paavihan ei salli kristittyjen pelastua ilman hänen valtaansa, mikä ei kuitenkaan ole yhtään mitään, koska Jumala ei ole sitä säätänyt eikä käskenyt. Tämä juuri on, pyhää Paavali lainataksemme, "itsensä asettamista Jumalan yläpuolelle ja häntä vastaan". Sellaista ei tee edes turkki eikä tattari, 15 kuinka kauheita kristittyjen vihollisia he sitten ovatkin, vaan he sallivat jokaisen uskoa Kristukseen, jos haluaa, ja tyytyvät, kun saavat kristityiltä maallisen veron ja ulkonaisen kuuliaisuuden.
Mutta paavi ei salli kenenkään uskoa Kristukseen vaan vaatii kuuliaisuutta itseään kohtaan, jos on määrä pelastua. 16 Siihen emme suostu, vaikka sen tähden olisi kuoltava Jumalan nimeen. Tuo kaikki johtuu siitä paavin vaatimuksesta, että hänet on tunnustettava kristillisen kirkon pääksi jure divino. Sen tähden hänen on ollut pakko asettua Kristuksen rinnalle ja yläpuolelle sekä vaatia, että häntä ylistetään ensin kirkon pääksi, sitten sen herraksi ja lopulta koko maailman herraksi, jopa maanpäälliseksi jumalaksi, kunnen hän viimein otti komennellakseen myös taivaan enkeleitä. 17
Jos tehdään ero paavin opin ja pyhän Raamatun välillä ja pannaan ne vastakkain, käy ilmi, että paavin oppi parhaimmillaan on peräisin Rooman keisarien pakanallisesta oikeudesta. Se säätelee poliittista toimintaa ja oikeuden käyttöä, kuten hänen dekretaalinsa osoittavat. Sitten se antaa ohjeita kirkkoja, vaatteita, ruokaa ja ihmisiä koskevista seremonioista sekä loppumattomista lapsellisuuksista ja naamiaisista, mutta ei kaiken keskelläkään puhu mitään Kristuksesta, uskosta eikä Jumalan käskyistä. Pelkkänä Perkeleenä hän vihdoin Jumalan yläpuolelle ja häntä vastaan asettuen latelee valheitaan messuista, kiirastulesta, luostarielämästä sekä itse keksityistä teoista ja jumalanpalveluksesta. Sitä juuri aito paavilaisuus on. Paavi tuomitsee, tappaa ja rääkkää kaikkia kristittyjä, jotka eivät yli kaiken ylistä ja kunnioita hänen iljettävyyttään. Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa. Sillä hänen paavillinen vallankäyttönsä on itse asiassa valehtelemista ja murhaamista, ruumiin ja sielun syöksemistä iankaikkiseen turmioon. Sen olen monissa kirjoissani selkeästi osoittanut.
Näissä neljässä opinkohdassa heille riittää tuomitsemista kirkolliskokouksessa. He eivät näet kykene eivätkä suostu antamaan meille periksi yhdenkään opinkohdan vähäisimmässäkään yksityiskohdassa. Meidän tulee olla varmoja siitä ja panna toivomme siihen, että meidän Herramme Kristus on käynyt vastustajansa kimppuun ja on vievä asiansa voittoon, sekä nyt Hengellään että kerran tulemuksessaan. Aamen.
Sillä kirkolliskokouksessa emme seiso keisarin emmekä maallisen esivallan edessä, niin kuin Augsburgin valtiopäivillä, jonne keisari kutsui aivan armollisella kirjeellä ja jossa hän suopeasti antoi tutkia asiaa. Nyt me tulemme seisomaan paavin ja itsensä Perkeleen edessä, joka ei aio alkuunkaan kuunnella, vaan tahtoo oikopäätä meidän tuomita, murhata ja pakottaa epäjumalanpalvelukseen. Siksi emme saa ruveta suutelemaan hänen jalkojaan ja sanomaan: "Te olette armollinen herrani", vaan meidän tulee sanoa niin kuin enkeli sanoo Perkeleelle Sakarjan kirjassa: (Sak. 3:2) "Jumala rangaiskoon sinua, Saatana".
Tämän synnin hedelmiä ovat sitten pahat teot, joita tekemästä Kymmenen käskyä kieltää: epäusko, väärä usko, epäjumalanpalvelus, jumalanpelon puute, ylimielisyys, epätoivo, hengellinen sokeus eli sanalla sanoen se, ettei tunneta Jumalaa eikä välitetä hänestä. Sitten tulevat valehteleminen, Jumalan nimeen vannoskeleminen, rukouksen ja avuksi huutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, murha, epäsiveellisyys, varkaus ja petos.
Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:7 Room. 5:12 ss., 2 Moos. 33:20, 1. Moos. 3ss.). Sen vuoksi skolastikkojen opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti:
1. Aadamin lankeemuksen jälkeen ihmien luonnolliset kyvyt ovat säilyneet ehyinä ja turmeltumattomina; ihmisellä on luonnostaan oikein toimiva järki ja hyvä tahto, niin kuin filosofit opettavat.
2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päin vastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa.
3. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään täyttää ja pitää kaikki Jumalan käskyt.
4. Ihminen voi luonnollisilla kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
5. Jos ihminen tekee voitavansa, Jumala antaa varmasti hänelle armonsa.
6. Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti.
7. Raamattuun ei perustu opetus, että hyvään tekoon tarvitaan Pyhä Henki armolahjoineen.
Nämä ja monet tällaiset väiteet johtuvat siitä, ettei tunneta eikä tiedetä mitään synnistä eikä Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme. Tuo on pelkkää pakanallista oppia, jota me emme voi sietää. Sillä jos tuo oppi olisi oikea, niin Kristus olisi kuollut turhaan, koska ihmisessä ei sen mukaan ole mitään vammaa eikä syntiä, jonka vuoksi Kristuksen olisi täytynyt kuolla. Tai sitten hän olisi kuollut ainoastaan ruumiin tähden, ei sielun, jos kerran sielu on terve ja ainoastaan ruumis on kuoleman oma.
Mutta lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa vaan hä palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4:15: "Laki saa aikaan vihaa" ja Room. 5:20: "Laki tekee synnin suuremmaksi."
Tämä on Jumalan salama, jolla hän kaataa yhteen kasaan sekä julkisyntiset että tekopyhät. Kenenkään hän ei anna olla oikeassa, heidät kaikki hän ajaa kauhuun ja umpikujaan. Tämä on vasara, josta Jeremia sanoo: (Jer. 23:29) "Minun sanani on vasara, joka kalliot musertaa." Tämä ei ole ihmistekoista katumusta (activa contritio) vaan todellista sydämen tuskaa, kuoleman kärsimistä ja kokemista (passiva contritio).
Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.
Tätä lain virkaa hoidettuaan Uusi testamentti heti julistaa evankeliumin lohdullisen armonlupauksen, joka on uskossa otettava vastaan. Niinpä Kristus sanoo (Mark. 1:15): "Kääntykää ja uskokaa evankeliumi", se merkitsee: Muuttukaan, toimikaa toisin ja uskokaa minun lupaukseni. Myös Johannesta, joka tuli ennen Kristusta, sanotaan kääntymyksen saarnaajaksi, mutta syntien anteeksiantamusta varten. Se merkitsee: hänen oli määrä nuhdella kaikkia ja tehdä heitä syntisiä, jotta he tietäisivät mitä olivat Jumalan edessä, jotta he tajuaisivat olevansa kadotettuja ihmisiä ja jotta heisät sitten tulisi (Luuk. 1:17) "Herralle valmistettuja" eli valmiita saamaan armon, odottamaan häneltä syntien anteeksiantamusta ja ottamaan sen vastaan. Samoin sanoo Kristus itse (Luuk. 24:27): "Minun nimessäni on saarnattava koko maailmassa kääntymystä ja syntien anteeksiantamusta."
Mutta missä laki hoitaa edellä kuvattua virkaansa yksinään, niin että evankeliumi ei tule sen lisäksi, siinä on läsnä kuolema ja helvetti, ja ihminen joutuu epätoivoon niin kuin Saul ja Juudas. Pyhä Paavalikin sanoo, että laki surmaa synnin avulla. (Room. 7:10) Evankeliumi taas antaa lohtua ja anteeksiantoa, ei vain yhdellä tavalla, vaan sanan ja sakramenttien kautta ja niin edelleen, kuten kohta saamme kuulla. Täytyyhän synnin hirvittävän vankeuden vastapainona Jumalan tykönä olla "runsas lunastus", kuten psalmi 129 (Ps. 130:8) sanoo.
Mutta nyt meidän on esitettävä oikean parannuksen vastakohdaksi sofistien 18 väärä parannus, jotta kumpikin sitä paremmin käsitettäisiin.
Tästä johtui väistämättä, että parannusta tehtiin ainoastaan tekosynneistä, kuten sellaisista pahoista ajatuksista, joihin oli suostuttu, pahoista sanoista ja teoista, joita vapaa tahto olisi voinut välttää. Paha mielenliike, himo ja viettymys eivät muka olleet syntiä.
Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: "Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni."
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.
Katumusta toteutettiin seuraavaan tapaan. Koska kukaan ei saanut mieleensä kaikkia syntejään, ei ainakaan koko vuoden aikana tehtyjä, löydettiin porsaanreikä: jos piiloon jäänyt synti sittemmin muistuisi mieleen, pitäisi sitäkin katua, se ripissä tunnustaa jne. Siihen asti saataisiin olla Jumalan armohuomassa.
Koska kukaan ei tiennyt, kuinka suuri katumus riittäisi Jumalan edessä, he lohduttivat ihmisiä vielä tähän tapaan. Ken ei pystynyt kokemaan todellista katumusta, contritio, hänellä tuli olla ainakin attritio, jota sanoisin katumuksen puolikkaaksi tai iduksi. Itse he eivät ole ymmärtäneet eivätkä vieläkään ymmärrä noiden sanojen merkitystä yhtään sen enempää kuin minäkään. Ripittäytyessä semmoinen attritio kävi sitten contritiosta.
Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikä hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen - ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele - he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin. 19
Huomaamme tästä, kuinka sokea järki hapuilee, kun Jumalasta on kysymys, kuinka se oman pimeän mielensä mukaan etsii lohdutusta omista teoistaan osaamatta ottaa lukuun Kristuksta tai uskoa. Kun tuota kaikkea katselee päivänvalossa, sellainen katumus on vain omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus - vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta. Sellaista kuvitteltua katumusta tunteva syntisparka pikemminkin nauroi kuin itki, milloin ajatteli himoaan tai kostoaan. Poikkeuksia olivat ne, joihin laki oli todella osunut tai joita Perkele oli piinannut murheellisella hengellä pääsemättä kuitenkaan päämääräänsä. Muutoin moinen katumus on varmasti ollut pelkkää teeskentelyä eikä ole surmannut synnin himoa. Ihmisten näet on pakko katua, mutta he olisivat mieluummin tehneet lisää syntiä, jos olisivat saaneet siihen luvan.
Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon.
Tässä ei tarvittu uskoa eikä Kristusta eikä myöskään kerrottu, mikä on synninpäästön voima. Lohdutus perustui siihen, että ihminen luetteli syntinsä ja häpesi niitä. On mahdotonta luetella kaikkea sitä kidutusta, petkutusta ja epäjumalanpalvelusta, mitä moinen rippi on saanut aikaan.
Kaikkein mutkikkain parannuksen osa on kuitenkin hyvitys. Yksikään ihminen ei näet voinut tietää, kuinka paljon hänen oli suoritettava hyvitystä yhdestä synnistä, saati sitten kaikista synneistään. Tähänpä keksittiin neuvo; määrättiin vain vähäinen, helposti suoritettava hyvitys, kuten viisi isämeitää, päivän paasto tms. Loput parannuksenteosta hoidettaisiin kiirastulessa.
Tästä vasta syntyi kova vaikerrus ja hätä. Muutamat pelkäsivät, etteivät ikinä selviäisi kiirastulesta, koskapa vanhojen kirkkosääntöjen mukaan yhtä kuolemansyntiä vastasi peräti seitsemän vuoden parannuksenteko. Yhtä kaikki luottamus perustui omaan hyvitystyöhömme. Jos hyvitys olisi voinut olla täydellinen, olisi luotettu yksinomaan siihen että uskoa eikä Kristusta olisi tarvittu mihinkään, mutta se nyt sentää oli mahdotonta. Jos joku olisi näin tehnyt parannusta sata vuotta, hän ei sittenkään olisi tiennyt, oliko jo suoriutunut parannuksestaan. Näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta ikinä ei saatu parannusta tehdyksi.
Nytpä Rooman pyhä istuin riensi kirkkoparan avuksi ja keksi aneen, jolla hyvitystöitä annettiin anteeksi ja poistettiin, alkuun seitsemäksi tai sadaksi vuodeksi kerrallaan. Tätä valtaa jaettiin kardinaalien ja piispojen keksen, niin että yksi pystyi antamaan sadan vuoden, toinen sadan päivän aneen. Kaikkien hyvitystöiden poistamisen pyhä istuin säilytti yksinoikeutenaan.
Kun puuha alkoi olla tuottavaa ja bullamarkkinat paranivat, istuin keksi "kultaisen vuoden" ja sijoitti sen vieton Roomaan. Se merkitsi kaikein rangaistuksen ja syyllisyyden anteeksiantamista. Roomaan virtasi väkeä; tottahan jokainen tahtoi päästä vapaaksi sietämättömän raskaasta taakastaan. Näin toteutui tuo sana: (Vrt. Dan. 11:43) kaikki maan aarteet kaivettiin esiin ja vallattiin. Paavi riensi eteenpäin ja määräsi kultavuosia kultavuotten perään. 20 Mutta kuta enemmän hän nieli rahaa, sitä enemmän avartui hänen nielunsa. Siksi hän lähetti kultavuoden myöhemmin lähettiläidensä välityksellä eri maihin, kunnes kaikki kirkot ja talot olivat kultavuotta tulvillaan. Lopulta hän ryntäsi kiirastuleenkin, vainajien joukkoon, mukanansa ensin messut ja vigiliat, sitten aneet ja kultainen vuosi. Lopulta sielut halpenivat siinä määrin, että paavi laski niitä vapaiksi yhden joka kolikon kilahduksella.
Muttä tästäkään kaikesta ei ollut apua. Sillä sama paavi, joka opetti ihmisiä luottamaan ja turvautumaan aneeseen, riisti taas aneelta kaiken varmuuden. Hän painatti näet bulliinsa: "Ken tahtoo aneesta tai kultaisesta vuodesta osalliseksi tulla, sen pitää ensin katua, ripittäytyi ja maksaa rahaa." Yllä olemme kuulleet, että heidän tarkoittamansa katumus on epävarmaa teeskentelyä. Eipä kukaan edes tiennyt, mitkä sielut olivat kiirastulessa. Ja jos eräät olivat siellä, ei kukaan tiennyt, ketkä heistä olivat oikein katuneet ja ripittäytyneet. Niinpä paavi otti kyllä rahan vastaan ja lohdutteli ihmisiä vallallaan ja aneillaan, mutta ohjasi heitä sitten takaisin heidän omien epävarmojen tekojensa varaan.
Sitten oli joitakuita, jotka eivät tunteneet syyllistyneensä ajatuksin, sanoin eikä teoin tehtyihin synteihin. Niinpä minä ja minun kaltaiseni tahdoimme elää luostareissa ja kapituleissa munkkeina ja pappeina. Me suojauduimme pahoilta ajatuksilta paastoin, valvomisin, rukouksin, messuamisin, karkein vaattein ja kovin vuotein ja koetimme tosissamme kaikin voimin olla pyhiä. Vaikka peritty synnynnäinen pahuus esimerkiksi unessa pääsi pinnalle - kuten pyhä Augustinus, Hieronymus ja muutkin tunnustavat - niin me ajattelimme toisistamme, että eräät meistä olivat oppimme mukaisesti pyhiä, vailla syntiä ja täynnä hyviä tekoja. Niin me jakelimme ja myimme toisille niitä hyviä tekoja, joita olimme tehneet enemmän kuin taivaaseen pääsemiseemme tarvittiin. Tämä on täyttä totta, sen takaavat sinetit, kirjeet ja esimerkit.
Tällaiset ihmiset eivät tarvinneet parannusta. Mitä heidän olisi pitänyt katua, kun he kerran eivät antaneet periksi pahoille ajatuksille? Mitä he olisivat ripissä tunnustaneet, kun he karttoivat pahaa sanaakin? Mitä he olisivat hyvittäneet, kun olivat teoiltaan niin viattomia, että saattoivat myydä ylenpalttista vanhurskauttaan toisille, syntisraukoille? Sellaisia pyhimyksiä olivat myös Kristuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet.
Paikalle saapuu tuo tulinen enkeli, pyhä Johannes Kastaja, oikean parannuksen saarnaaja. (Matt. 11:10) Hän lyö yhdellä ainoalla jyrähdyksellä yhteen kasaan kaikki, kun hän sanoo: (Matt. 3:2) "Kääntykää." Toiset ajattelevat: "Olemmehan me kääntyneet", toiset taas: "Ei meidän tarvitse kääntyä." Mutta Johannes lausuu: "Kääntykää, niin toiset kuin toisetkin. Te toiset olette vääriä parannuksentekijöitä ja te toiset vääriä pyhiä. Molemmat te tarvitsette anteeksiantamusta, koska ette edes vielä tiedä, mitä synti oikeastaan on, niin että osaisitte siitä kääntyä tai sitä karttaa. Kukaan tiestä ei ole hyvä, te olette täynnä epäuskoa, ette ymmärrä mitään ettekä tunne Jumalaa ja hänen tahtonsa. Sillä Jumala on läsnä, ja me kaikki elämme sen varassa, että me hänen täyteydestään saamme armoa armon lisäksi, eikä kukaan ole Jumalan edessä vanhurskas ilman Jumalaa. Jos siis tahdotte kääntykää, kääntykää oikein. Teidän parannuksenne ei ole oikea parannus. Te teeskentelijät, jotka muka ette kääntymystä tarvitse te käärmeen sikiöt, kuka on teille antanut takeet siitä, että voitte välttää tulevan vihan?" (Matt. 3:7)
Näin pyhä Paavalikin saarnaa (Room. 3:10-12): "Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään vanhurskasta, kukaan ei kunnioita Jumalaa, kukaan ei tee hyvää, ei yksikään. Kaikki he ovat kelvottomia luopioita." Samoin (Ap.t. 17:30): "Mutta nyt Jumala tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus." "Kaikkien ihmisten", hän sanoo, tekemättä poikkeusta yhdenkään ihmisen kohdalla. Tämä parannus opettaa meitä tuntemaan synnin: meistä ei ole mihinkään, olemme läpikotaisin kelvottomia, meistä täytyy tulla kokonaan uusia, eri ihmisiä.
Tämä parannus ei ole surkeaa paikkaamista niin kuin tuo parannus tekosynneistä, 21 ei myöskään epävarmaa niin kuin tuo on. Sillä nyt ei kinastella siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi. Miksi haaskata aikaa penkomiseen, jaotteluun ja erittelyyn? Sen tähden ei tämä katumuskaan ole epävarma, kun jäljelle ei jää mitään, mistä voisimme keksiä jotakin hyvää syntivelan maksuksi. Jäljellä on ainoastaan varma toivottomuus kaikesta mitä me olemme, ajattelemme, puhumme ja teemme. Samoin ei rippikään voi jäädä petolliseksi, epävarmaksi paikkailuksi. Sillä se, joka tunnustaa pelkäksi synniksi kaiken, mitä hänessä itsessään on, se ottaa lukuun kaikki synnit, ei jätä yhtään mainitsematta eikä unohda ainoatakaan. Hyvityskään ei nyt voi olla epävarma, sillä se ei ole meidän omaa syntistä puuhaamme, vaan se on (Joh. 1:29) maailman synnin kantajan, Jumalan viattoman Karitsan kärsimys ja veri.
Tätä kääntymystä julistaa evankeliumissa Johannes ja sitten Kristus, tätä julistamme myös me. Tällä parannuksella me kukistamme paavin ja kaiken, mikä on rakennettu omien hyvien tekojemme varaan. Kaikki se mitä sanotaan "hyviksi teoiksi" tai "laiksi", on rakennettu laholle, kelvottomalle perustukselle. Eihän ole olemassa mitään hyvää tekoa vaan pelkkiä pahoja. Eikä kukaan täytä lakia, niin kuin Kristus sanoo (Joh. 7:19), vaan kaikki sitä rikkovat. Siksi se rakennus koostuu kaikkein pyhimmiltä ja ihanimmilta osiltaan pelkistä petollisista valheista ja teeskentelystä.
Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7:23 8:2), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi.
Tästä ei tiedä mitään paavi, eivät teologit ja juristit eikä omasta päästään kukaan muukaan, vaan tämä on taivaasta evankeliumin välityksellä ilmoitettu oppi, jota jumalattomien pyhimysten on pakko kutsua kerettiläisyydeksi.
Toisaalta saattaa ilmaantua lahkolaisia - kukties niitä jokunen jo onkin, talonpoikaissodan aikana 22 minäkin niitä tapasin - jotka ovat sitä mieltä, että jos Hengen tai syntien anteeksiantamuksen saaneet, uskoon tulleet ihmiset sittemmin tekevät syntiä, he pysyvät yhtä kaikki uskossa eikä synnistä ole heille mitään vahinkoa. Tähän tapaan he rääkyvät: "Tee mitä lystäät. Kun uskot, se on poissa. Usko pyyhkii kaiken synnin pois!" Ja sitten he taas sanovat, että jos uskon ja Hengen saanut ihminen tekee syntiä, hänellä ei ole koskaan oikein ollutkaan uskoa ja Henkeä. Olen kohdannut useita tuommoisia sekopäitä ja pelkään, että samanlainen piru asustaa muutamissa yhä.
Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1 Joh. 3:9,1 Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1 Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä."
Ehtoollista ei pidä jakaa ainoastaan yhdessä muodossa. Me emme tarvitse ylevää tiedettä opettamaan, että leipä yksin sisältää saman kuin leipä ja viini yhdessä, niin kuin sofistit ja Konstanzin kirkolliskokous meitä opettavat. Olkoon että yksi sisältää saman kuin molemmat; vain yksi muoto ei kuitenkaan riiitä kokonaan toteuttamaan Kristuksen asetusta ja säädöstä. Erityisesti me tuomitsemme ja kiroamme Jumalan nimeen ne, jotka eivät vain itse jätä käyttämättä ehtoollista sen molemmissa muodoissa, vaan jotka jopa tällaisen käytön itsevaltaisesti kieltävät, tuomitsevat ja sitä kerettiläisyytenä herjaavat. He vastustavat siten Kristusta, meidän Herraamme ja Jumalaamme, ja asettuvat hänen yläpuolelleen.
Mitä transsubstantiaation tulee, me emme piittaa hiukkaakaan sofistien saivarteluista. He opettavat, että leipä ja viini luovuttavat tai menettävät luonnollisen olemuksensa, niin että jäljelle jää vain leivän muoto ja väri, mutta ei oikeata leipää. Parhaiten Raamatun mukaista (1 Kor. 10:16 11:28) on sanoa, että leipä pysyy leipänä, joksi sitä pyhä Paavalikin nimittää: "Leipä, jonka murramme..." ja "...niin syököön tätä leipää..."
Syntien luetteleminen jääköön jokaisen itsensä ratkaistavaksi; kertokoon tai jättäköön kertomatta mitä haluaa. Sillä niin kauan kuin olemma lihassa, emme valehtele jos sanomme: "Olen viheliäinen ihminen, syntiä täynnä" ja (Room. 7:23): "Jäsenissäni tunnen toisen lain...". Koska yksityiselle ihmiselle lausuttu synninpäästö perustuu avainten virkaan, sitä ei saa halveksia, vaan sitä on pidettävä korkeassa arvossa, niin kuin kaikkia muitakin kirkon viran tehtäviä.
Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, 27 ja niin tekevät yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat. Paaviuskin on näet pelkkää hurmahenkisyyttä, paavi kun kerskuu, että "kaikki lait ovat hänen sydämensä lippaassa" ja että kaikki mitä hän kirkossaan päättää ja käskee on oleva henkeä ja oikeutta, vaikka se menee ohi Raamatun ja suullisen sanan ja on ristiriidassa sen kanssa. Tässä kaikessa vaikuttaa se vanha Perkele, se vanha käärme, joka teki jo Aadamista ja Eevastakin hurmahenkiä, kun johdatti heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hurmahenkisyyteen ja omiin mielipiteisiin. Silti sekin vaikutti ulkonaisin sanoin, aivan samoin kuin meidän hurmahenkemme kyllä hylkäävät ulkonaisen sanan mutta eivät kumminkaan itse vaikene vaan lavertelevat ja kynäilevät omia sanojaan maailman täyteen. On kuin Henki ei voisi ensinkään tulla apostolien kirjoittaman tai puhuman sanan välityksellä vaan yksinomaan hurmahenkien oman tekstin ja sanan kautta. Miksi he eivät jätä sikseen myös omaa saarnaamistaan ja kirjoitteluaan ja jää odottamaan, että Henki itse tulisi ihmisiin ilman ja ennen heidän kirjoittamistaan, kuten he kerskuvat hänen tulleen heihin ilman Raamatun sanan saarnaa? Tässä ei ole aikaa tätä laajemmin pohtia, toisaalla olemme puhuneet siitä aivan tarpeeksi. 28
Myös ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä. Aivan samoin on täysi-ikäisen täytynyt ensin kuulla, että (Mark. 16:16) "se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu", vaikka he alkuun jäisivätkin epäuskoon ja vasta vuosikymmenen kuluttua saisivat Hengen ja kasteen. Korneliuskin ( Ap.t. 10:2, 22) oli jo paljon aikaisemmin juutalaisilta kuullut tulevasta Messiaasta. Siten hänestä oli tullut vanhurskas Jumalan edessä, ja sellaisen uskon tähden hänen rukouksensa ja almunsa olivat otollisia. Sen tähden Luukas sanoo häntä varhurskaaksi ja jumalaapelkääväiseksi. Ilman sellaista edeltävää sanaa ja kuulemista hän ei olisi voinut olla uskossa eikä vanhurskas. Silti pyhän Pietarin täytyi ilmoittaa hänelle, että se Messias, johon hän siihen asti oli uskonut tulevana, nyt oli tullut. Hänen uskonsa tulevaan Messiaaseen ei saanut pitää häntä paatuneitten, epäuskoisten juutalaisten vankina, vaan hänen tuli saada tietää, että hänen nyt oli määrä pelastua läsnäolevan Messiaan kautta, jota hän ei saanut juutalaisten kanssa kieltää eikä vainota.
Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä. Mooseksellakin Jumala ilmestyi ensiksi palavana pensaana ja suullisen sanan kautta. Yksikään profeetta, Elia sen paremmin kuin Elisakaan, ei ole saanut Henkeä erillään Kymmenestä käskystä. Johannes Kastaja sikisi vasta kun Gabriel oli sanonut sanan, ja hän potkaisi äitinsä kohdussa vasta kuultuaan Marian äänen. Ja pyhä Pietari sanoo, että profeetat ovat Jumalan pyhinä ihmisinä (2 Piet. 1:21) ennustaneet, ei ihmisten tahdosta vaan Pyhän Hengen johtamina. Mutta ilman ulkonaista sanaa he eivät olleet pyhiä, ja mahdotonta on, että Pyhä Henki olisi pannut heidät puhumaan, kun he vielä olivat epäpyhiä. Sanoohan Pietari, että he olivat pyhiä, kun Pyhä Henki puhui heidän suullaan.
Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja.
Tätä uskoa, uudistusta ja syntien anteeksiantoa seuraavat sitten hyvät teot. Sitä, mikä niissäkin vielä on syntistä ja puutteellista, ei kuitenkaan Kristuksen tähden lueta synniksi eikä puutteeksi. Ihmistä on kokonaan, niin henkilön kuin tekojen puolesta, sanottava vanhurskaaksi ja pyhäksi, ja sellainen hän onkin, sillä Kristuksen sulaa armoa ja laupeutta on ylen määrin ylitsemme vuodatettu ja suojaksemme levitetty. Siksi emme juuri kehtaa tekojemme ansiollisuudella komeilla, mikäli niitä tarkataan ottamatta huomioon armoa ja laupeutta. Me noudatamme Raamatun sanaa: (1 Kor. 1:31) "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra", nimittäin se, (2 Kor. 10:17) että hänellä on armollinen Jumala. Näin kaikki on kohdallaan. Mutta sitten me sanomme vielä, että usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksen ei ole hyviä tekoja.
Tässä ovat ne opinkohdat, joissa minun täytyy ja joissa minä tahdon pysyä kuolemaani saakka, jos Jumala sen suo. Näistä en osaa mitään muuttaa enkä antaa periksi. Jos joku tahtoo hivenen tinkiä, vastatkoon siitä omassatunnossaan.
Jäljellä on enää paavin taikurinlaukku täynnä lapsellisia narrinartikkeleja: kirkonvihkimys, kellonkaste, alttarikivenkaste kummeineen ja kumminlahjoineen jne. Tämmöinen kasteleminen on pyhän kasteen pilkkaamista ja herjaamista, eikä sitä menoa saa sietää.
Ja sitten on artikloja kynttilänvihkimisestä, palmujen, yrttien, tähkien, pääsiäisleipien yms. vihkimisestä, joita ei voi sanoa vihkimykseksija jotka eivät sitä ole, vaan ovat pelkkää rienausta ja huijausta. Niistä tempuista ei loppua tule. Me jätämme ne heidän jumalansa ja heidän itsensä palvottaviksi, kunnes saavat tarpeekseen. Meitä ei niihin sotketa.